sunnuntai 21. elokuuta 2016

#kotimatkalla

Kyllä maailman kärki menee kovaa. Nää on niitä hienoja hetkiä, jotka jää päänupin sopukoihin odottamaan seuraavaa koitosta. 
2016 UCI Women World Tour Crescent Vårgårda on saatu tänään päätökseen. 
Suomesta meitä oli kuusi kuskia Maajoukkueessa. Meikäläisen huono tuuri jatkui, torstaina oli orastavaa flunssan poikasta ja niin se sitten meni, että vaikutti melkoisesti ajoon. En halua selitellä,mutta kyllä kroppa kertoo onko se kunnossa vaiko ei. Siitä huolimatta hyvillä mielin viivalle. Perjantaina koitoksena 42km mittainen joukkueaika-ajo. 12km jlk kutistuimme neljään, ja pystyimme jauhaminen viime vuoden aikaa reilu 2min pataan. Hyvä me. Tempossa ajaminen sujui, mutta tiesin heti kuinka se tulee huonossa lykyssä vaikuttamaan sunnuntaihin.
Lauantai ja sunnuntai aamut oli karmeita. Tauti koitti kovasti pukata päälle. Se tuntuikin sit maantiekisassa heti alusta asti. Taistelun niin pitkälle kuin olo antoi myöden. Turha jossitella. Kärki meni kovaa ja enempää ei kropassa saanut revittyä tehoja irti. Se siitä. Heti vauhdin noustessa sai katsella pääjoukon hännillä savupilveä. Lohtua ja uskoa huomiseen toi Lepistön Lotan hieno kakkossija. Suomestakin on mahdollista ponnistaa, niin kun Lotta on hienosti sen viime vuosina näyttänyt ja asettanut tienviittoja matkallaan yhdeksi parhaimmaksi naispyöräilijäksi maailmalla.

Nyt on aika levätä. Kokonaisuudessaan tämä 4vkon reissu on sekä antanut että ottanut. Kroppa on nyt viety äärimmilleen ja tuloskunto on nyt sen mukainen. Enempää ei ole enää mistä antaa. Vaikka epäonnistumiset nakertaa ikuista perfektionistia, on aika löysätä hihnaa. Tiivis on ollut tahti ja niin on pitänytkin. Töitä tehdään ja vielä on tekemättömiä töitä lukemattomasti edessä. Ero kansainväliselle tasolle on vielä kuilun sävyinen, mutta kaikki on mahdollista.

Kotiintuomisia on reppu pullollaan. Olen nyt saanut kokea monenlaista kisahuumaa, nähnyt uusia paikkoja, tutustunut uusiin ihmisiin ja nähnyt pintaraapaisun siitä, mitä on olla pyöräilijä. Isolla Peellä. 







keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kaikki on päästä kii

Asiat ei todellakaan oo nii yksinkertaisia. 

Paperilla ne näyttää nii hemmetin simppeleiltä, suorilta pensselin vedoilta valkoisella arkilla.

Se on helpommin sanottu kuin tehty.

Kukaan muu ei pääse sun korvien väliin kertomaan mikä on totta ja mikä ei. Mikä oikein, mikä väärin.

Kuori pullistelee, paineet purkautuu sauhuten poksautellen tärykalvot mennessään. 

Sä vaan katoat, hukut omaan ajatuksen virtaan. 

Loppupeleissä Sä oot itse se ainoa este menestyksen tiellä. Olet sitten fyysisesti vahvempi taikka heikompi, Loppusilaus on päästä kii.

Negatiivisten tunteiden ja fiilisten muuttaminen positiiviseksi ajatteluksi on vaikeaa sellaiselle, jolla on paha tapa määrittää itseään tuloksen tai suorituksen kautta. Epäonnistuminen on pahinta myrkkyä. Ei oikeastaan häviäminen vaan itsensä pettäminen, itseensä pettyminen. "Olisit pystynyt paljon parempaan, Pulla."

Positiivisen asenteen kääntäminen autopilotille vaatii raskaan ajatustyön. Herkälle, tunteelliselle, ajattelevalle ihmiselle ajatusten ja tunteiden lokerointi voi olla haastavaa. Toisille se on helppoa, työntää asiat syrjään niitä sen kummemmin miettimättä. Sitten on meitä, jotka miettivät, pohtivat, pyörittelevät ja analysoivat. Se on rikkaus, vahvuus, kun sen osaa käyttää hyödyksi. Ei auta ohje: älä mieti turhaan, älä ressaa, unohda ja mene eteenpäin. 
Ehei, ei se mene niin. Omaa mieltä ja toimintatapaa ei voi niin helposti muuttaa, mutta voit löytää sopivat työkalut niiden työstämiseen ja vahvistamiseen. Toimintatapoja ja työkaluja on riittävästi.

Ja ehkä myöskin tää korvienvälijuttu on hieman vaijettu asia, tabu. Eihän kukaan nyt halua hullu-leimaa otsaan. Tästä on hieman monimutkaisempaa keskustella ja ehkä urheilijan myös itsellään myöntää. On jotenkin helpompaa vedota päivän fyysiseen kuntoon, kuin päänupin hajoamiseen. Tää ei missään nimessä ole yhtään hävettävä tai väheksyttävä seikka, päinvastoin. 

Puhuminen on mulle parasta lääkettä. Asioiden ääneen sanominen auttaa jäsentelemään ja ymmärtämään pään sisäisiä aivotuksia. Monestikin ne saavat sitten kirkkaamman sävyn, kun ne sanoo ääneen. Ei tää nyt niin paha juttu ollutkaan. 

Teoriassa tavallaan tietää miten asiat saa muutettua, mut käytännön toteutus on hankalampaa. Miten paljon oman pääkopan toiminnalla onkaan vaikutusta isomman kuvan toimivuuteen. 

Omalta kohdaltani tää tarkoittaa sitä, että on hankalaa olla tyytyväinen edes pienenpieneen onnistumiseen. Välissä täytyy muistuttaa itse itseään (vaikka yleensä tässä kohtaa sen tekee muut), että ei Roomaakaan yhdessä yössä ole rakennettu. Se johtuu siitä, että kehittymisen tarve ja tuloksen tekeminen on prioriteettirjestyksen kärkipäässä. Kun tavoitteet on asetettu, niiden eteen tehdään ihan saamaristi töitä. Itsesääli ja itsensä mollaaminen ovat myrkyn oleelliset ainesosaset ja päämäärän saavuttamisen esteenä. Mene askel kuplasta poispäin ja näe jo ne saavutetut tulokset ja onnistumiset. Pistä toiseen vaakakuppiin ne asiat, jotka ovat hidastaneet kulkua. Kumman kupin annat kallistua enemmän?

Monet painivat jossain vaiheessa epävarmuuden ja huonommuuden tunteiden kanssa. Selätykseen ja niskalenkkiin on heittää muutama vinkki kehiin:

Ole itsellesi armollinen. Keskity yhteen asiaan kerrallaan. Kehitä itseäsi askel kerrallaan. Anna tunteiden tulla ja käsittele, pura ne heti auki. Kaikista vaikeista vastoinkäymisistä huolimatta tiedät mihin olet menossa, tavoite on kirkkaana edessä. Jätä muiden arvostelut omaan arvoonsa. Katso peiliin, kehu itseäsi. Se ei ole itserakasta, vaan itsensä arvostamista ja hyväksymistä. 

Urheilun isojapieniä kysymyksiä

Nyt varsinkin tärkeiden, suurten arvokisojen alla tietty ilmiö korostuu. Oli laji kuin laji, kisa kuin kisa. Urheillaanko pelkästään tuloksen vuoksi? Tehdäänkö tuhansia tunteja töitä siksi, että ruudun takaa pahin arvosteluraati, penkkiurheilijoiden tiukka piinapenkki on valmiina kääntämään veistä harvassa, kun ei kannetakkaan kultaa kaappiin, edes niitä himmeämpiä metallinpalasia tuliaisina? En toki halua yleistää, mutta joukkoon mahtuu monta monituista. 

Ollaanhan me urheiluhullua kansaa, siitä ei pääse mihinkään, yli eikä ympäri. Ja se on hieno juttu se. Tukea ja kannustusta löytyy, mutta miten käy jos tulos onkin ennakko-odotuksista too far away. Vain murto-osa urheilijan elämästä, arjesta, työstä, välittyy ruudun ulkopuolelle.  Näemme vain sen kriittisimmän hetken, mahdollisen työn tuottaman kypsän hedelmän.

Sitten joudutaan median myllytykseen. Lausunnon antaminen suorituksen jälkeen ei nyt saata tulla aivan itsestään. Tunneskaalaa käydään pään sisällä läpi, koita siinä sitten soperrella ja analysoida, kun et itsekään oikein vielä tiedä. Arvostellaan, analysoidaan, keksitään tekosyitä. Kyllä se urheilija sitten kertoo rehellisesti miten meni niinku noin omasta mielestä. Se ei vain muulle yleisölle välttämättä riitä.

Sivusta seuranneena itsekin urheilija kun olen, välillä pistää harmiksi muiden puolesta. Kuka nyt tahallaan lähtee tekemään huonoa suoritusta arvokisa-areenalle. Suhteellisen pientä prosenttia veikkaisin. Kaikki se työ,  satsaus, tuhannet tunnit. Tuskin ovat turhia olleet. 

Urheilu on yksi hienoimmista asioista. Pidetään se arvostaminen aiheena. Annetaan urheilijoiden tehdä se minkä he parhaiten osaavat. Se riittää siihen mihin se riittää. Iloitaan kun on aihetta iloon, tuetaan kun sitä eniten tarvitaan. Pidetään yhdessä yllä hienoa, suomalaista urheiluhenkeä ja ollaan ylpeitä siitä, mitä ikinä saavutetaankaan.