torstai 20. joulukuuta 2018

#This is it!



Omissa arkistoissani löytyy monen monta aloitettua tekstiä tältä loppuvuoden puoliskolta. En ole ollut kykeneväinen viemään aloituksia menestyksekkäästi maaliin asti. Aloin pureskelemaan koko tätä "pyöräilyuraani", mutta jouduin luovuttamaan jo alkumetreillä. Asiassa on niin paljon pureskeltavaa ja mietintä synnytti vain enemmän ajatuksia, jotka vaatinevat täysin oman lukunsa. On vaan niin paljon asioita, joita ei voi purematta niellä.

Tällä kerta aloitetaan siitä, mistä aita on matalin ja vuoden aikaan nähden passeli paikka alkaa purkamaan mennyttä vuotta. Jännä juttu miten sitä joulunpyhät aina yllättää ja vuoden loppu häämöttää jo aivan nurkan takana.



Aikamoinen vuosi on kyllä ollut tämä 2018. Ei se aivan läppeensä täysin paska ole ollut, vaikka liikaakin sitä kurjaa sattumusta sattuikin nokan eteen. Paljon ristiriitaisia tunteita herättää tämä muistelu.






Olen ollut jotenkin aivan lukossa. Yksinkertaisesti en ole kyennyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi, vaikka yleensä minulta tulee tekstiä sivukaupalla tuosta nuin vain. Ja tämä uusi elämänmuutos on kyllä vaatinut enempi vähempi voimavaroja ja vienyt suuren osan aivotyöskentelystä. Olen tässä viime viikkoina uppoutunut täysin työntekoon, samalla paeten juuri nuita omia ajatuksia ja fiiliksiä, vaikka tottakai jossain kohtaa tulee se kuuluisa seinä vastaan ja kissa on nostettava pöydälle.

Odotukset olivat huipussaa vuoden alussa, kun sai aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Ammatti ja valmistuneen paperit takataskussa ja leikattu ranne suhteellisen kuosissa pääsin työstämään fysiikkaa eteenpäin. Mieli oli puhdas syksyn stressistä niin mikäs siinä kun pääsi purkamaan kasautunutta energiaa pyörän päällä. Kauden tavoitteet ja kulku oli hyvinkin selvillä kun lensin takaisin Hollantiin enne kisakauden avaamista. Tutut ympyrät ja uusi kilpailukykyinen tiimi odotti.




Kausihan lähti hyvin liikkeelle ja odotukset olivatkin korkealla ja moti huipussaa. Ensimmäinen vastoinkäyminen oli tärkeimmällä hetkellä sairaskierre, joka veti kyllä viimeisetkin voimanrippeet tästä kropasta. Mystiseen sairasteluun löytyikin vasta viikkojen päästä ratkaisu ja suurin osa tärkeimmistä kisoista meni sivu suun kankkulan kaivoon.

Lennosta vaihdettiin suunnitelmia ja kappas kun kunto lähti hyvään nousukiitoon ja hyviä kisoja tuli ajettua. Kiito loppuikin asfalttiin melkein heti Hollantiin paluun jälkeen heinäkuun lopulla ja siitä sitten alkoikin tämä musta kausi. Se siitä sitten. Siitä on jauhettu jo kyllästymiseen asti.

Suurin ja merkittävin oivallus on ollut se, että silmälaput ovat pudonneet ja olen oikeasti osannut katsella omaa menoa niin sanotusti ulkopuolisin silmin. Olen ollut ennen kaikkea ihan jäätävä suorittaja, joka puskee höyryveturin lailla paikasta a paikkaan b. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, miten asiat on menny ja mitä olisi pitänyt ehkä tehdä vähän toisin. Jälkiviisaus on turhaa, ellei siitä ota mitään opiksi.

Mitä jäi käteen? Jos negatiivisesti ajateltas, niin äkkiseltään päälimmäisenä paskaksi mennyt kisakausi, kilpaurheilun väliaikainen loppu, terveys retuperällä, mielenterveys vielä enempi hajalla ja koko muu elämä täysin pilalla. Tottakai tässä vaiheessa päälimmäisenä on ne suossa rämpimiset ynnä muut paskemmat fiilikset. Tämän piti olla minulle se the year, mutta vihkoon meni että heilahti, työkaveria siteraaraten "tienaamassa" kävin, mutta tyhjin käsin palasin.




Onneksi minulla on muutakin elämässä kuin urheilu. Vaikka se näytteleekin pääroolia, tai siis näytteli, ei kattilat tyhjyyttä kolise (muuta ku korvien välissä haha). Nöyrä kiitos ja kumarrus heille, jotka joutuivat sivusta myötäelämään tuota kurjaa ajanjaksoa. Jos mulla oli helevetin raskasta, tiedän että muillakin oli. Kylliksi en voi ylistyssanoja jaella lähimmäisilleni sekä monille muille, jotka yrittivät minua monin tavoin tsempata eteenpäin. En ollut oma itseni ja vieläkin kipuilen tiettyjen ongelmien kanssa joka ikinen päivä, mutta koitan sen olla vaikuttamatta yleiseen ilmapiiriin ympärilläni. Taakoiksi taikka vaivoiksi en rupia.




Jos en muuta tässä rämpimisen aikana ole oppinut, niin vaikkei asiat olekaan niin yksioikoisia, omalla suhtautumisella voi nähdä asiat paremmassa valossa. Märehtiminen on aivan turhaa, vaikka se hetkellisesti saattaakin tyhjentää kyynelkanavat ja helpottaa painolastia rinnalta, koska se myrkyttää vahvemmankin mielen. Asioiden hyväksyminen ja itselleen myöntäminen sekä uudelleen asennoituminen vaikuttavat pitkälti siihen, miten elämäänsä jatkaa. Valehtelisin silmät ja korvat täyteen paskaa, jos päätösten tekeminen olisi ollut helppoa. Olen sanonut tämän jo sata kertaa, mutta kertaus on opintojen äiti. Vielä joskus pyörittelen ajatusta kisaamisen jatkamisesta. Tällä hetkellä tai lähitulevaisuudessa se ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Kukaanhan sitä ei kiellä vaihtamasta lajia tai jatkamasta harjoittelua, mutta minä ainoastaan tiedän omat rajani ja realiteettini mihin pystyn ja kykenen. Tieten tahtoen en hypi lääkäreiden nenille vaikka kuinka tekisi välillä mieli.





En pystyisi enää palaamaan samanlaiseen rytmiin, jossa paiskin töitä menemään tässä edellisten muutaman vuoden ajan. No chance at all. Ei ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Saatikka selviän nyt uudesta arjestani ja täysipainoisesta työstäni, en todellakaan voisi ottaa rinnalle täysipainoista harjoittelua. Olen kykeneväinen suoriutumaan työstäni ja kevyestä aktiivisuudesta, mutta thats all. Tottakai henkeen ja vereen olen aina ollut kilpailuhenkinen ihminen, mutta suuntaan olemassa olevan intoni jonnekin muualle ja koitan nauttia vain päivä kerrallaan siitä, mitä se tuo tullessaan. Aina tulee uusi päivä ja uudet mahdollisuudet. Heitän takaperinvoltit sille, kun päivä on mennyt ilman minkäänlaista problematiikkaa.

En enää piiskaa itseäni siitä, etten herääkkään ennen aamu kuutta, jotta ehtisin ennen aamuista työpätkää tekemään päivän ensimmäisen rääkkisession. Eikä soimaa itseäni siitä, kun en jaksakaan tyäpäivän jälkeen lähteä hinkkaamaan tien päälle sitä muutaman tunnin peekoosessiota. Herään hieman aikaisemmin, jotta saan päiväni ja aivoni käyntiin rauhallisella aamupalalla ja kahvinryystöllä ja saatan ehkä käydä salilla vähän pumppaamassa olemattomia riukujani tai laittaa ne lenkkitossut jalkaan ja huitasta puolen tunnin saunalenkin jalkaisin. Ilman mitään suorituspakkoa tai paineita. Pyörä on pysynyt naulassa tovin.





Arki on saanut aivan eri mittakaavat. Toisaalta nautin tästä rennommasta menosta, mutta minkäs sille teet kun toisaalta hieman kieroutuneesti nautit itsesi rääkkäämisestä. Mistään muusta oikein ei saa sitä endorfiinihuumaa, kuin hillittömän hapokkaasta meiningistä.

Rososta pintaa siloittaa ennen kaikkea se, että kaikesta selvittiin vuoden loppuun asti kuitenkin ihan kohtuudella. Vaikka urheilun saralla tavoitteet jäi sinne käden ulottumattomiinsuuremmalata osalta, on syytä silti olla omaan panokseen jokseenkin tyytyväinen. Kaikki se mitä mitä ennen surkuhupaisaa lopetusta tein itseni eteen, aiheuttaa pientä ylpeyttä. En pistänyt itseäni mihinkään helppoon paikkaan tietoisesti ja seurasin unelmiani. Se kait se tässä on tärkeintä.





Käteen jäi roppakaupalla hienoja hetkiä ja muistoja niin urheilun parissa että muutenkin, mahtavia tyyppejä ja yhdessäoloa, rakkautta, epäonnea, surua, kipua ja voimaannuttavia kokemuksia. Opin vuosi jälleen ja kasvun paikka.

Miten tästä eteenpäin? En tee ainakaan mitään uudenvuoden lupauksia, koska muutoksiin ei tarvita vuoden vihoviimeisintä päivää, jolloin yleensä lupaillaan jollakin tapaa parantaa tapoja tai olla parempia ihmisiä.

New year, new me. Luulen, että on aika etsiä itselle uusi paikka ja miettiä miten elämänsä haluaa elää.




sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Voi *aatana mikä työmaa

*aatana mikä työmaa. Tässä kuntoutumisessa nimittäin. Hieman korpeaa se, kuinka oma kunto ja suorityskyky ovat laskeneet kuin vanhalla lonkkavikaisella lehmällä. Ainakin tästä on helpompi edetä, koska motivaatio liikkumiseen on taas löytynyt. En pidä yhtään pullamössöolosta vaan kroppa kaipaa liikettä. Mulla nämä raajat on just luotu liikkumiseen eikä ylimalkaiseen laakereilla lepäilyyn ja tällä hetkellä kaikki liikkuntamuodot käyvät paremmin kuin hyvin. Ei mopolla mahottomia, sillä tiedän tasan tarkkaan missä menee hyvän raja ja mitä se kroppa oikeasti tällä hetkellä kestää. Oli se sitten huikea puolen tunnin hölököttelyenkki tai kilosten käsipainojen kolistelu salilla. Ihminen on luotu liikkumaan eikä se olo pelkästään makaamalla parane. Kaikkea tätä sopivassa suhteessa. Päänuppi varsinkin kaipaa tuulettamista.


Perinteinen ruskareissu pienelle karhinkierrokselle. Paras ruska että kunto menivät menojaan, mutta nautitaan silti täysin siemauksin kotikulmien maisemista. Tässä tosin tarkistelin riippusiltakuvan onnistumista.

Viikko takaperin viikonloppuna oli aika ristiriitaiset fiilikset. Pääsin ensimmäistä kertaa ajamaan fillarilla kaatumisen jälkeen. Ja vieläpä kahtena päivänä peräkkäin. Huge achievement!

Yhden ainoan kerran kaatumisen jälkeen mua on pelottanu palata pyörän päälle. Se kerta ei ollut kyllä tämä, vaan viime vuonna sen ison massakolarin jälkeen, jossa paskoin ranteeni. Minut ajettiin kumoon yli 40kmh vauhdista ja jäin kasan alimmaiseksi, kun muutama kymmenen muuta rösäytti suoraan niskaan. Pelkotila saattoi johtua siitä, että oli kyseessä korttelimainen maantiekisa, jossa viivalla se 120+ kuskia ja minulla oli tiimin iänikuinen varafillari alla. Olin toki harmissani, kun varapyörästä korkkasi satulaputki ja jouduin keskeyttämään, mutta toisaalta kisasta olisi pelkäämisen takia tullut täysfarssi. Not good feeling at all.

Koko syksyn ajaminen ei ole pyörinyt mielessä kertaakaan. Ei ole kieltämättä kiinnostanut koko touhu pätkääkään. Saatoin kyllä sivusilmällä katsoa syksyn arvokisat... Mitään suoranaista hinkua ei ole edes ollut päästä ajamaan. Sitten kuitenkin päätin lähteä pienelle rundille maastopyörällä. Ns. siviilikamppeissa, ettei tullut liikaa reenaamisen maku suuhun. Fiilistelin pyöräteitä ristiinrastiin ja täytyy sanoa, että olipas se yllättävän mukavaa.

Ensimmäisenä iski karmea vitututs siitä, että oli niin saakelin nihkeää ja rankkaa. Jalat paino satatonnia ja mummotkin olisi ajanu takaperin leikiten ohi. Olin ihan puhki jo tunnin (oikeesti jo puolessa välissä) ajamisen jälkeen. Liekkö johtunu siitä, että löin heti ison tuuman pesään ja muka entiseen malliin lähin kauhottamaan, ihan kuin en koskaan olis mitää taukoa loukkaantumisen myötä edes pitänyt.

Riemua aiheutti se, ettei kädessä tuntunut hirveästi ikäviä tuntemuksia, tai ei ainakaan siinä määrin, että olisin jotenkin rekisteröinyt ne.  Eikä pahemmin myöskään päänupissa. Hieman ennalta arvelutti se, kuinka aivot pysyy jalkojen matkassa tai osaako sitä ylipäätänsä enää edes ajaa saatikka pysyykö sitä edes pystyssä. Kyllä se sieltä jostain takaraivosta tuli ja nokka veti heti haasteellisimmille poluille. Järki kuitenkin voitti ja pakko oli nöyrtyä takaisin helpommalle kevlille.

Asenne ajamiseen on muuttunut aivan täysin. Sunnuntaina intouduin sitten illan hämärissä toiselle rundille. Totesinkin lähtiessä, että ompa mukava lähteä ajamaan, kun ei ole "pakko". Ei edes haitannut vaikka joutui vetämään ylle sata eri vaatekertaa niskaan, koska talvi. Ilman sen kummempaa reitinvalintaa tai aikarajoituksia siinä sitten vierähti reilu pari tuntia. Jätin suosiolla kaikki garminit ynnä muut mittarit kotiin. Ja ahh kun oli vapauttavaa. Niin paitsi, että reeniähän ei ole tehty jos ei löydy dataa ja tarkkaa käppyrää ja elintärkeitä keski- ja maksimitehoja! Niin no, tätä touhua ei voi kutsua muuksi kuin aktiiviseksi ulkoiluksi ja raittiinilmanmyrkytyksen hankkimiseksi, joten not count!

Kyllä huomasi, että aivot hakee vielä paikkaansa. Olin illalla aivan älyttömän väsynyt ajelun jälkeen ja yöllä sekä seuraavana aamuna otsalohkossa jomotti. Ajaminen vaatii niin paljon enemmän keskittymistä ja energiaa mitä aikaisemmin, vaikka kyseessä olikin vain kevyt happihyppely ja jalkojen heiluttelu. Lisäksi otin kyllä niin hissukseen ja varovasti jokaikisen tienylityksen ja mutkan että hohhoijjaa ihan melkein hirvitti oma hitaus.

Vaikka ajaminen lähes koskaa ei ole ollut mitään pakkopullaa, jännä juttu miten fiilis oli täysin erilainen. Maybe you know what I mean. Jotenkin paljon vapauttavampaa ja rennompaa. Tiiä sitten, olinko niuhattanut itselleni aikaisemmin alitajuntaisesti joka harvasen lenkki.

Muutenkin on mukava huomata, että olotilat ovat suunnilleen asettuneet tiettyyn pisteeseen poikkeuksia lukuunottamatta. Valehtelisin jos väittäisin kaiken olevan täysin ennallaan. Arjen rutinoituminen ja töihinpaluu ovat kyllä edistäneet toipumista hyvin. Läheisten tuki tässäkin asiassa on ollut äärettömän merkittävää.

Kysymysmerkkinä oli se, että miten sitä jaksaa ja pärjää, kun yhtäkkiä hyppää takaisin töihin. Työnkuva on kumminkin jokseenkin melko rasittava. Yllätyksekseni tuntemuksia siinä sivussa mutustellessa, ei se loppupeleissä niin pahalta tuntunut. Täytyy kuitenkin myöntää, että ensimmäiset viikot eivät olleet mistään helpoimmasta päästä, mutta niistäkin selvittiin.

Käsijarrulla on vielä tovi kuitenkin oltava, vaikka olen päässyt jo hieman liikkumisen makuun. Oma liikkuminen tällä hetkellä sivuaa enemmänkin kuntoilua ja oman fyysisen aktiivisuuden ylläpitämistä kuin mitään sekopäistä 110% huippu-urheilua. Kokonaisrasitus on otetta entistä enemmän syynin alle.


Askel kerrallaan eteenpäin, ei se pelkästään ruikuttamalla etene.


Ortopedi soitteli alkuviikosta ja kertoi, että solarissa näkyy vielä murtumakohtia, joten luutuminen on vielä kesken. Senkin takia on oltava hieman enemmän varuillaan, ettei vaan sattuis mitään. Hitaasti mutta varmasti edetään päivä kerrallaan ja kuulostellaan tuntemuksia. Tehdään sitä mitä tekee mieli tai sitten ollaan tekemättä. Hyvin simppeliä matematiikkaa tällä mun laskupäällä.

Kävin myös neuropsykologilla että neurologilla lisätutkimuksissa ja kartoittamassa nupin nykytilaa.
Yleensä aivotärähdyksistä paranee 2-3 viikon kuluessa, eikä pitäisi jättää mitään pysyviä muutoksia aivotoimintaan, ellei aivoissa ole havaittavissa esim. ruhjeita. Minulla tilanne on eri, koska aivotärähdyksiä, joihin liittyy tajunnanmenetystä ja muistikatkoksia, on tullut jo useita, ja sen takia aivotoiminnassa on havaittavissa muutoksia normaaliin tilaan verrattuna.

Minulla todettiin olevan kohtuullisen lieväasteinen neuropsykologinen oirekuva, jossa eri osa-alueet jäävät alle normaalin keskitason ja heikommiksi. Jälkioireena minulla on edelleen lieväasteinen neuropsykologinen oirekuva, jossa aivotärähdys luokitellaan lieväksi aivovammaksi. Vamman jälkitilaa seurataan ja lopullinen haittaluokka voidaan todeta aikaisintaan, kun onnettomuudesta on kulunut yksi vuosi.

Eli selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että iskut päähän ovat jättäneet joitakin vajauksia ja rajoitteita aivotoiminnassa, mutta niiden pitäisi palautua vuoden aikana. Toki tästä ei voi täysin mennä takuuseen, mutta ennuste on silti hyvä. Kykenen tällä hetkellä suoritutumaan työstäni moitteetta, mutta oirekuvaa täytyy siltikin seurata. Minua kannustettiinkin palaamaan normaaliin arkeen ja työnkuvaani, sillä aivojen käyttäminen edesauttaa positiivisesti paranemisprosessia.

Life is hard, wear a helmet ja sitä rataa. Näillä mennään eikä meinata.
Itseironia on välillä hyvästä. Kadonneen palan metsästys ja "wannabe saliselfie". Todiste että ainakin kävin katsomassa niitä painoja.







sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Breaking news

Kaikilla on huolensa ja murheensa ja välillä kivikkoinen tie kuljettavana, mutta ajattelinpa nyt kertoa mitä tässä hiljaisuuden aikana on tapahtunut ja minkä asioiden kanssa on tullut painiskeltua. Kiinnostaa eli ei, itselle on myös terapeuttista avata asioita ja kirjoittaa fiilikset auki. Suosittelen.

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo muuan tovi. Pahemmin ei kyllä mitään ole edes pystynyt kirjoittamaan, sillä aivosolut ovat olleet toisiltansa karkuteillä. Hieman ovat aivosolut etsineet toisiaan, mutta sen verran järjenrippeet pysyvät järjestyksessä, että ajatuksia tulee edes jokseenkin järkevästi. Ja keskittymiskyky ei herpaannu heti ensimmäisen lauseen jälkeen.


Oon ollu kyllä tosi hukassa näiden parin kuukauden aikana. Kaatumisesta on nyt se pari päivää yli kaksi kuukautta aikaa ja pikkuhiljaa voin jo tukevasti seisoa omin jaloin. En todellakaan ole ollut oma itseni ja se tässä prosessissa vatuttaa ehkä kaikista eniten. Niin omasta kuin muidenkin puolesta. Tiedostan omassa käyttäytymisessä selaisia piirteitä, jotka ovat minulle vieraita enkä kyllä välitä niistä pätkääkään. Ymmärrän kyllä, miten tämä aika on ollut raskasta myös läheisille. En pidä siitä, että muut joutuvat huolehtimaan minusta, en sitten yhtään. En koskaan ole halunnut olla muiden vaivana tai pyytää jatkuvasti johonkin asiaan apua. Sopeutuminen tilanteeseen ei ole käynyt aivan kädenkäänteessä.


"Kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi sattuu." Jatkuva kipu, särky ja kuvottava olo on kyllä opettanut nauttimaan niistä hetkistä, jolloin vaivat ovat olleet lähes siedettäviä. Puhuminen auttaa, mutta jatkuva itkuvirren veisuu on korville raskasta. Iloisen fiiliksen ja kirkkaan mielen ylläpitäminen on ollut ajoittain todella haastavaa ja se on kyllä tästä pärstävärkistä näkynyt ja pitkälle.


Edellisessä postauksessa oltiin siinä tilanteessa, että kirosin ensimmäisen leikkauksen jälkeiset yöt alimpaan helvettiin kipujen kanssa. Enpä silloin olisi osannut aavistaa, millainen paranemisprosessi koko jupakasta tulisi. Tilannehan oli se, että kaatumisesta viikko eteenpäin täysin pirstaloitunut solisluu kursittiin Turussa kokoon ja jäin sitten sinne suomen peereikään levolle ja passattavaksi vähäksi aikaa. Tikkienpoistoon asti mentiin enempi vähempi vahvassa kipuääkkeiden aiheuttamassa pöllyssä ja parin tunnin mittaisilla tokkuraisilla koiranunilla. Oikeastaan mitään muuta lekurissa ei tehty kuin korjattiin mäskiksi mennyt pyöräilijän akilleen kantapää kokoon.


Tikit poistettiin kahden viikon päästä leikkauksesta. Sieltä sitten kotiin hermovauriodiagnoosin ja uusien nappien kanssa toipumaan. Ihmettelin jo silloin, miksi haava oli niin arka, että tikkienpoistossa märisin silmät pois päästäni. Normaalistihan toimenpiteen pitäisi olla kivuton ja kipukynnnykseni rikkomaton.


Huonovointisuus ja myllerrys jatkui päässä armottomana. Koko ajan kärsin pahasta pahoinvoinnista, päänsärystä, huimauksesta sekä muista päänuppia rassaavista oireista. Lisäksi leikkaushaava alkoi vuotamaan märkää. Soitto lekurille ja suunniteltua aikaisemmin kontrollikäynnille turkkuseen. Muutoin solari oli alkanut paranemaan hitaan varmasti, mutta tulehtuneeseen haavaan määrättiin sitten antibioottikuuri sillä toivein, että vuotaminen loppuisi siihen. Samalla käväisin fyssarilla ja saatoin aloittaa käden kuntoutuksen varovaisin ottein.


Ilmalennosta mätkähtäessä asfalttiin kolautin päänuppini sen verran pahasti, että se joutui lisäsyyniin. Kuvattiin pää ja kaularanka uudestaan seka pari käyntiä neurologilla. Aivovamma oli sen verran selvä, että minut passitetaan vielä lisätutkimuksiin lokakuun lopulle. Lisää kipulääkkeitä kouraan ja kuulemma piti ottaa tosi nätisti eikä hulluna riehua menemään. Tällä kertaa ei käynyt kyllä pienessä mielessäkään.


Pää on kolissut jo sen verran monta kertaa, että paranemisprosessi kestää tällä kertaa odotettua pidempään. Lokakuun lopulla selviää sitten tarkemmin, millaista damagea tuonne korvien väliin on tullut. Ellen laskuissa ole seonnut tässä matkan aikana, niin ainakin kolme pahaa aivotärähdystä ja siiihen päälle muutama muu pään isku on jo plakkarissa. Ihmekkö tuo, jos pää ei leikkaa enää niin terävästi.


Eikä tässä vielä kaikki. Syyskuun alussa palasin takaisin pohjoiseen ja melkein hetimiten piti mennä jälleen tohtorin juttusille. Haava jatkoi vuotamistaan ja pakko oli mennä sitä näyttämään. Jouduin sitten uudelleen puukon alle, kun nukutuksessa edellinen leikkausarpi aukaistiin ja puhdistettiin. Ja ettei aivan liian helpolla päässyt tästäkään, niin leikkauksen jälkeen kotona otettuani ohjeiden mukaisesti kipulääkkeet, sain niistä sitten sellaiset sivuoireet, että lanssi piti kutsua apuun. Onneksi en ollut yksin. Lääkkeet aiheutti jonkinmoisen kramppikohtauksen ja tajuttomuuden. Siinä meni sitten perjantaipäivä semmosissa veltoissa tunnelmissa.


Jännää miettiä näin jälkikäteen mitä kaikkea tässä kaatumisen jälkeen on tapahtunut. Ihan pitää pinnistellä, koska aika on mennyt niin täydessä sumussa ja aivot hakeneet paikkaansa. Päivät pääosin ovat olleet samanlaisia, koittanut jotenkin vaan selvitä seuraavaan. Päässä on tavallaan käynyt kokoajan hirveä myllerrys vaikka tyhjää onkin lyönyt koko ajan. Aika on mennyt oikeastikin vain levätessä ja hermoja leputellessa. Nyt voi jo pienet hurraahuudot ja takaperinvoltit heittää, kun lähes koko viikko on mennyt oireetta nupin kanssa. Sitä osaa ihan erilailla taas arvostaa niitä hetkiä, kun oikeasti mihinkään paikkaan ei koske. Edistystä sinänsä. Ero on kuin yöllä ja päivällä kun kipuaalto iskee tai päässä rummuttaa.


Valehtelematta elämäni raskaimmat ajat. Ennenkaikkea epätietoisuus siitä, mikä tuota päätä vaivaa ja tunteet on menneet kyllä semmosta vuoristorataa ettei mitään rajaa. Peilistä on tuijottanut joku muu kuin minä itse. Raskasta myös sekin, että tilanteeseen oli vaan pakko alkaa sopeutumaan. Sinä makaat  siinä, etkä tee yhtään mitään sen enempää. Paha alussa oli se, että olin niin älyttömän hermona siitä, että aika mateli. Tunnit tuntui vuosilta, kun ei oikein pystynyt tekemään mitään muuta, kuin makaamaan. Ei puhettakaan, että olisi pystynyt lukemaan, kuuntelemaan  musiikkia, istumaan ulkona tai katsomaan sarjoja. Keskittyminen oli täysin mahdotonta ja pystyssä oleminen rankempaa kuin 20 kilometrin tempo.


Jaarittelu jatkuu, mutta siirrytäänpä vähän enemmän tuonne urheilun puolelle. Sanotaanko näin, että melkein heti kun tulin tajuihini siellä keskellä tietä hajonneena, tajusin käyneen tarpeeksi pahasti, että kuviot tulisi menemään uusiksi. Tosipuheessa uhosin lääkehöyryissä hollantilaiselle hostilleni, että minähän lähen huomenna viivalle, koska pyöräkin oli ehjä. Ja paskanmarjat. Vuoden paras vitsi.


Jännä juttu, miten alitajuntaisesti aloin heti työstämään ajatusta siitä, että hommat olisi tältä osin tässä. Omaa ajatusmaailmaa vahvisti lääkäreiden lausunnot siitä, että ota hyvä ihminen järki käteen. Iskuja päähän oli jo nyt tullut liikaa ja jatkaminen olisi ennenkaikkea terveysriski. Puntaroin siinä sitten jo eri vaihtoehtoja, että ollako järkevä vai jatkaisiko samaa rataa ja tekisi typerästi oman pään mukaan.


Tosiasiahan on, että nyt jos koskaan on tilanne vihellettävä poikki ja mietittävä mikä tällä hetkellä elämässä menee etusijalle. Kärjistettynä seuraava kolaus voi hyvinkin olla se viimeinen. Asiaa työstettyä jo tovin aikaa, on paljon helpompaa suhtautua asiaan. En ole kokenut ulkopuolelta ollenkaan painetta koskien omia päätöksiä, vaan olen mennyt omahyväisesti oma nokka edellä.


Olen aina määritellyt itseni urheilun kautta, että olen se pyöräilijä. Prioriteettijärjestys on mennyt aina urheilu edellä. Tavallaanhan ajatusmalli on melko mustavalkoinen, mutta minusta se kertoo enemmänkin omasta tavoitteellisuudesta ja määrätietoisuudesta. Pikkuhiljaa tilalle on tullut ajatus siitä, mitä muuta ympärillä on ja toisaalta mitä muita mahdollisuuksia on olemassa. Kun yksi ovi sulkeutuu niin monta uutta avautuu. Karmea klisee, mutta kamalan totta. 


Koskaanhan ei voi sanoa ei koskaan. Nyt on annettava itselle aikaa palautua ja parantua. Ennen kaikkea odotan sitä hetkeä, että voin edes palata normaaliin arkirytmiin. Arki kyllä tulee varmasti muuttumaan ja täytyy opetella hieman erilaiseen elämään. Tiedostan silti sen, että liikkuminen ja treenaaminen ei koskaan tule loppumaan, vaan nyt voin suunnata melenkiintoni sellaisiin asoihin, joille ei ole ollut aikaisemmin aikaa. Mutta kaikki aikanaan.


Lyhyesti ja ytimekkäästi tämä kaikki jahkailu tarkoittaa sitä, että en tule enää kilpailemaan maantiepyöräilyssä ja syyt tähän ovat puhtaasti omassa terveydentilassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että polttaisin kaikki sillat takanani mitkä liittyy pyöräilyyn.


Luovutanko? En. Ainakaan en voi syyttää itseni siitä, etten yrittänyt. Itsepintaisesti koitin saavuttaa asettamani tavoitteet. Osan saavutin, osa jäi vielä haaveeksi. Parhaimpani annoin ja tähän se riitti. Tästä ja vielä monesta muusta asiasta myöhemmin lisää, muuten tämä koko teksti riistäytyy vielä enemmän ylimittaiseksi.