Läskiperseestä kuivan kesän oravaan

Ulkonäkökeskeisyys ja ulkonäköpaineet. 

Nyt sohitaan lekalla muurahaispesää. Ja kunnolla. Nyt seuraa oma avautuminen siitä, mitä on olla naisurheilija. Somessa. Julkisuudessa. Ja muualla. Tarkemmin sanottuna sen varjopuolet. Tämä juttu tulee käsittelemään näitä asioita nimenomaan ulkonäkökeskeisyyden näkövinkkelistä. Koitan olla sen enempää kärjistämättä ja kirjoittaa vain avoimen rehellisesti ja omaan kokemukseen perustuen. Tällä ei kalastella mitään ylimääräistä huomiota, vaan haluan avata omaa näkemystäni ko. asiasta. Tiedän, että asia koskettaa monia. Ja ei pelkästään urheilijoiden keskuudessa. Tämä on sellainen tulenarka aihe, joka on jo aikaisemminkin puhuttanut somessa. Toivon, ettei kukaan tästä provosoidu ja vedä melonia sekä hernemaissipaprikapussia nokkapieleen.

Läskiperse. Juurikin tuo todella mairitteleva nimitys on omalle kovalevylle ehkä pinttynyt tiukimmin. Liekkö todenperää sitten, mutta valitettavan useasti tuon on saanut kuulla niin itse kuin osoitettavan kyseisen ”kohteliaisuuden” jollekin muulle. Liian lihava ja iso pyöräilijäksi. Tai toinen yhtä mieltä ylentävä ilmaus toisessa ääripäässä on ajokoira. Itse tykkään enempi kuivan kesän oravasta, mutta se on enemmän sisäpiirivitsi.

Lajissa kuin lajissa, etenkin fysiikkalajeissa ulkonäkö tuskin näyttelee ratkaisevaa roolia (paitsi toki arvostelulajeissa, joissa ulkonäöllä on merkitystä u know), varsinkaan tässä omassa hommassa. Ei ole pirunkaan merkitystä sillä onko pyöreät posket, pitkä tukka taikka vartalotyypiltä päärynä, kunhan se saamarin työväline eli pyörä vaan kulkee hemmetin kovaa. Kukin kantaa itsensä miten kantaa eikä siihen ulkopuolisen tarvitse tulla hämmentämään.

Yksi esimerkki oman lajin ulkonäkökeskeisyydestä. Eräässä joukkueessa paikan sai pärstän perusteella. Kun et ollut tarpeeksi nätti, sinut rajattiin tylysti yhteiskuvasta ulkopuolelle. Samoin kaikkiin kisoihinkaan et välttämättä päässyt joukkueen mukana, vaikka olisitkin ollut fyysisesti ja tuloksellisesti kaikkein kovin kuski.

Itse en ole saanut osakseni sen enempää haukkumista tai arvostelua ainakaan liian usein suoranaisesti päin näköä, mutta kuulopuheissa ja somessa kylläkin joskus. In real life, ulkonäköön puuttuminen on enemmän ollut sellaista ylimalkaista ihmetystä esimerkiksi jalkojen koon suhteen. Pääasiallisesti tämä on tapahtunut sellaisissa tilanteissa, joissa vastapuoli on nauttinut jonkinmoista ilolientä. Tämä on aika vakio ja heitetään oikeen suureleisesti huutaen ja virnuillen: ”Näytä sun jalat! Ihan hillittömät reidet, noita vois vaikka puristella!” Yleensä suhtaudun näihin huumorilla, vaikka harmiton ja harvoin tapahtuva illanvietto ystävien kesken saa taas ylimääräistä verenpaineen kohoamista.  Onhan tuo vähintään hupaisaa ja noloa etenkin vastapelurille.  Kuuluu nyt hieman lajin kuvaan, että saattaa sitä lihaa olla keskivertoa enempi alakerrassa.  En minäkään mene keskellä kirkasta päivää puristelemaan kenenkään tuntemattoman takapuolta sillä asenteella koska mä voin, kun sä olet julkisuudessa.

Ahdistelijoista, takertuvista stalkkereista ja kyltymättömistä paskanpuhujista en onneksi ole saanut osakseni, mutta muita tapauksia olen kuullut valitettavan usein.

Ulkonäkökeskeisyys. Kumpi merkkaa enemmän; esimerkiksi juoksija tekee hirmuisen aikaennätyksen radalla, ja kuvaajien päätarkoituksena on saada kuva ”höllyvistä” sisäreisistä tai olympiavoimistelijoiden maskuliinisuus kuvottaa katsojia. Yhteen väliin vastaavia uutisointeja sai oikeasti lukea turhan usein lööpeistä. Eikö ne tulokset merkkaa mitään? Se kaikki nähty vaiva ja työ niiden saavutusten eteen ei paina vaakakupissa senkään vertaa kuinka hyvältä urheilija telkkarissa näyttää. Tai se, että edustusvaatteet näyttävät siltä, kuin ne olisi kiskaistu urheilijoiden päälle toisesta ulottuvuudesta. Lista jatkuisi huomiseen päivään…

Ajatellaanpa hetki vakavasti. Miettikää sitä, millaisia vaikutuksia jatkuvalla arvostelulla, etenkin negatiivisen ilmapiirin lietsomisella voi olla esimerkiksi nuorelle kasvavalle urheilijalle, joka vasta on kypsymässä urheilijaksi? Jatkuva kritisointi voi oikeasti olla haitaksi psyykelle pitemmässä mittakaavassa, varsinkin jos itsetunto ei ole täysin bulletproof. Eihän sitä pitäisi välittää siitä mitä muut ajattelevat, mutta kyllä se julkinen että kulisseissa tapahtuva kommentointi kolahtaa aina jotenkin. ”Joojoo kylläpä  sitä on heikko itsetunto, jos ei arvostelua kestä!” Kyllähän sitä itsekin alkaa uskomaan olemattomia, jos saavitolkulla kaadetaan lokaa niskaan.

Kaiken tämän jälkeen herää vain yksi kysymys. MIKSI? Onko arvostelijoiden oma olemassaolo niin kurjaa, että se oikeuttaa puuttumaan toisten elämään, niin asiassa kuin asiassa. Hieman on kyllä todellisuudentaju hakusessa, kun sille tielle ryhtyy. Pitäkää tunkkinne.

Tähän voisi joku kommentoida, että mitäpä lykkäytyy someen, jos ei kerran kestä arvostelua.  Kuva on julkinen, joten sitä voi sitten kommentoidakin julkisesti, julkeasti.  Excuse me? Helppo se on siellä huudella, mutta päin naama tuskin uskalletaan tulla sanomaan samaa. Onhan toki niin, että jokainen päättä itse tapansa, jolla esiintyy julkisuudessa.  Huomionhakuisesti tai sitten ei. Urheilijat edustavat itseään, joukkuettaan, maataan ja nykypäivään kuuluu oleellisesti se, että ollaan jollain tapaa julkisuuden kanssa tekemisissä halusi sitä tai ei.

Paljon joutuu suodattamaan, mutta kaikkea ei tarvitse eikä pidä sietää. Kohtuus kaikessa varsinkin kun homma alkaa mennä rumaksi.

Jossain vaiheessa jokainen varmasti kokee ulkonäköpaineita oli urheilija eli ei. Varsinkin silloin kun muodostaa identiteettiään ja hakee paikkaansa. Ahh niin iki-ihana murrosikä! Myös allekirjoittanut on käynyt mankelin läpi. Heikko itsetunto on sallinut sen, että on antanut toisten kommentoinnin vaikuttaa omaan tekemiseen liikaa. On ollut vaikka minkälaista kriisiä matkan varrella, milloin peilistä on katsonut se järkyttävä läskiperse ja epäonnistuja ja milloin mitäkin. Ohimeneviä hairahduksia ja epäilyksen hetkiä kuuluu varmasti jokaisen urheilijan elämään ja se on täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Loppupelissä ratkaisee se, miten itse itsensä näkee. Korvienvälillä ratkaistaan aika monta juttua.

Huutelijat huutelee ja vihaajat vihaa. Jos sinulla on jotain mielen päällä, sanottavaa tai jokin asia hirveästi askarruttaa tai ihmetyttää, tee se mieluiten ihmismäisesti kasvotusten.  Tai mieti ensin toisen kerran. Jos ei miellytä, voi laittaa silmät ja leipäläven kiinni. Palautettahan voi aina antaa rakentavasti inhimillisin keinoin, eikä raukkamaisesti piiloutuen pelkurin lailla nimimerkin taakse. Jos tarkoituksesi on tahallasi haukkua tai arvostella, pidä mölyt mahassa ja katse peilissä. Voinet myös miettiä, miltä sanat tuntuu kun ne samat osoitetaan sinulle itsellesi. Kiitos.

Ettei menisi täysin negatiivissävytteiseksi tämä koko homma, niin löytyy paljon myös niitä, jotka osaavat kannustaa ja osoittaa tukensa sekä olla hengessä mukana. Tämä on onneksi enemmistö ja antaa ekstrapotkun persuksille.

New year, new me

Lyhyesti tiivistettynä vuosi 2017: veni, vidi, vici. Ajatus on suunnattu jo tulevaan.

Ensin throwback vanhan vuoden puolelle. Edellisestä postauksesta on jo hyvä tovi ja tähän on kyllä ihan omat taktiset syynsä. Vaikka olinkin päivätyöstäni sairaslomalla parantelemassa kättä, tekemistä riitti. Vaikka pitikin ottaa rennosti, en jäänyt laakereille makoilemaan. Pidin aktiivisuutta yllä toki kevyesti liikkuen ja reenaten. Joulun pyhät meni reissatessa ja perheen kanssa hengaillessa. Parasta. Sairasloman ehkä suurin saavutus oli se, että vihdoin ja viimein sain puserrettua opinnäytetyön valmiiksi ja valmistuin Lapin ammattikorkeakoulusta Liikunnanohjaajaksi tuossa ennen vuoden vaihdetta. Olihan se pojat hirmuinen rypistys, varsinkin kun kipsin kanssa koneen naputtelu ei ole maailman nopeinta hommaa. Mutta nyt voi huokaista helpotuksesta. Posteljoonin pitäisi tuoda paperit näillä näppäimillä.

Ranteen leikkauksesta on nyt reilu kahdeksan viikkoa ja parantuminen on mennyt yllättävän hyvin. Käsi on tällä hetkellä paljon parempi mitä se oli ennen leikkausta. Muualle somekanaviin kyllä olen päivitellyt ahkerammin kuulumisia. Joka tapauksessa sairasloma loppui eilen ja tänään olen palannut takaisin ns. arkeen eli töihin. Nyt on lupa alkaa rasittamaan kättä enemmän ja 4 viikon päästä saa alkaa käyttämään normaalisti. Fyssarille täytyy vielä mennä kuntouttamaan, mutta muuten saapi alkaa maltillisesti reuhaamaan. Odottelen jo pääsyä ulos ajamaan! Tuossa jo vähän testailin sisällä treinerillä kuinka se kestää ja hyvinhän se hieman aristellen otti jo alle. Ihan jees päästä ajamaan muutenkin kuin temposika-asennossa.

Mitä reenihommiin tulee, nyt aletaan puskemaan toden teolla. Ens kauden kuviot odottaa lopullisia päätöksiä, mutta linjat on selvät. Helmikuun etelän leirin jälkeen koilliskairan kasvatti muuttaa jälleen takaisin Hollantiin. Kisakautta aloittelen maaliskuussa, mutta tavoitteet ovat myöhemmin kesällä. Tästä sitten myöhemmin lisää!

New year, new me on kyllä jo puhki kulunut klisee, mutta pätee ehkä omaan tilanteeseen. Enää ei ole takaraivossa kolkuttavia tekemättömiä töitä tai muita ressinaiheuttajia. Käsikään ei aiheuta unettomia öitä, joten uusi sivu on käännetty kaudelle 2018. Aika keskittyä olennaiseen.

Year 2017 can be summarized like veni, vidi, vici. Now it's time to concentrate to new year and upcoming season.

At first short throwback to the last month. It's been a while from last post but there are some good reasons for blog silence. I have used my other social media accounts more. Last month was so busy although sick leave. I was on sick leave about nine weeks from my daily job. There was time enough for recovery cause wrist has healed pretty well. That's why i was able to start working again today. I did some easy training and body care, just keeping up activity. I spend my holidays with family and traveled also a bit. But have to say, the best achievement the during holiday was my graduation. I finally finished my final thesis. I have studied in Lapland University of Applied Sciences and now I am Bachelor of Sports Studies. So happy right now. It was a bit hard to use keyboard with one hand but made it after long days sitting front of the screen.

It's been about nine weeks after operation now and like I said wrist has healed well. At first pain was shocking but week by week it disappeared almost all. I have to be careful 4 weeks more but can use hand almost 100%. Need to go also to physiotherapist. I tried to "ride normal" with tacx and it went pretty well so soon I can go also outside with mtb. Yayy! It's been quite boring being only inside riding tacx in timetrial position and stare white wall so..

Now I start training with full gas and concentrate to developing my shape for spring. Next month I will go training camp and then move back to NL. So excited! I was planning to start the season in march but real goals is later on summer. But more about that later!

New year, new me is ridiculous cliche but suits my situation pretty well. There is no more stressful and undone things kicking back on my occipital so it's time to kick some ass and start to work my ass off!