Here I go again!

Check that face! @https://www.invisiblehillcycling.com/

Osimoilleen kuukausi takaperin oon jukaissut tekstiä edellisen kerran täällä blogin puolella. Syy on melkein ilmiselvä, sillä en ole ehtinyt pään hakkaamiselta suoltaa törkeyksiä ja kamalaa avautumista tänne somen puolelle. No ei, vaikka pinnaa on kiristänyt ja hermoja hiertänyt, en ole lyönyt ohtaani pitkin seiniä, vaikka mieli olisi tehnyt. Tuon oman kupolin jumppaaminen on vienyt kuitenkin aika paljon voimavaroja, mutta nyt tuntuu paremmalta kuin pitkiin aikoihin! Päänuppi pysyy hyvin kasassa, mutta entäs ne ajojalat? Kadoksissa, mutta eiköhän nekin sieltä esiin vielä kaivella.

Niin, kulissien takana on kuohunut, enkä liiemmin ole sen takia viitsinyt somea päivitellä, täysin ymmärrettävästä syystä. Pelkästään arkipäivän läpivienti on ottanut voimille, eikä siihen liiemmin paljon ylimääräisiä juttuja ole itselle halunnut ottaa. Ja tauko kaikesta pyöräilyyn ja urheiluun liittyvästä teki  enemmän kuin hyvää. Kiitos ja anteeksi heille, jotka ovat tämän ailahtelevan ajanjakson vierellä kulkeneet ja potkineet tätä muijaa persuksille.

No mutta mitäs tässä menneen kuukauden aikana on tapahtunutkaan?

Suomeen tosiaan palattuani palloilin muutamaan otteeseen lääkärin vastaanotolla, joilloin alettiin hoitamaan kropassa pesiviä tulehduksia. Suuri kiitos tästä Kallion Petrille Mehiläiseen asiantuntevasta tuesta! Kuitenkin parin viikon sisään lääkkeet eivät tehonneet odotetusti, vaan marssin sitten uudestaan vaatimaan hoitoa. Lopputulemana nyt hoidetaan kytevää astmaa ja tuplattiin allergialääkitys. Huhhei, eipä siinä mitään, henki kulkee jo lähes normaalisti, mutta tehot ovat edelleen hukkateillä. Paras juttu tässä on se, ettei joka ikinen kerta lenkille lähtiessä tarvi miettiä, että tukehtuuko ojan penkalle tai saako yöllä henkeä vai mitä tapahtuu. Hieman pelottavaa.

Kevyesti aloin sitte pari viikkoa takaperin ulkoiluttamaan itseäni ja pyörääni, ihan kevyesti heilutellen jalkoja tunnin aina kerrallaan. Tunne oli kuin bambilla heikoilla jäillä, ihan kuin ei koskaan olisi pyörällä ajanutkaan. Keskari huiteli päätähuimaavasti reilussa kahdessa kympissä, mut so what! Nautin, niin nautin taas siitä tunteesta, kun pääsi viilettelemään ulkoilmaan. Päätin sitten osallistua SM-kisoihin, jotka todellisuudessa kolkutteli aivan liian aikaisin kuntoon nähden. Mutta minuapa ei kiinnostanut se, että pyörä ei liikahtanut mihinkään. Tärkeää itselle oli se, että saisin sen apinan pois selästä ja pääsisin viivalle, oli kunto mikähyvänsä. Pari kovempaa treeniä ennen SM-kisoja ja kone yski huolella. 

Kisoihin oli helppo lähteä, kun ei ollut minkäänlaisia suorituspaineita tai sen kummempia odotuksia. Miten niitä olisi voinut edes ollakkaan, koska valehtelematta olen huonnoimmassa kunnossa tällä hetkellä mitä koskaan. Mitäpä tätä tosiasiaa kaunistelemaan. Sen kyllä jokainen tietää että jos olet monta kuukautta enempi vähempi kipeänä ja harjoittelematta, ei siinä ainakaan mitään superkompensaatiota ennen tärkeää kisaa pääse syntymään. Tavoite oli lähteä viivalle ja molempina päivinä se toteutui.

Team Toni&Toni. @https://www.invisiblehillcycling.com/

Viime viikonloppu eli 29.6.-1.7. oli suomalaisen maantiepyöräilyn juhlaa, kun Noormarkussa kisailtiin maantiepyöräilyn herruudesta niin tempossa kuin yhteislähdössä. Ihan itseäkin huvittaa oma suoritus perjantain aika-ajossa, kun kirjaimellisesti en päässyt mihinkään. Ajelin semmoista reipasta lenkkivauhtia, mutta olin silti tyytyväinen, vaikka jäinkin tuloslistan häntäpäähän. Sentään ajoin ja pääsin maaliin! Mieltä lämmitti se, että tiimi pokkasi lähes kaiken mitä oli jaossa; niin henkilökohtaisessa kuin joukkuekilpailussakin kaksi kirkkainta mitalia. Go girls!

@https://www.invisiblehillcycling.com/

Lauantaina maantiestartissa oli lähes ennätykselliset reilu kolmekymmentä muijaa viivalla. Joukkueen taktiikka oli selkeä; dominoikaa, ajakaa muilta jalat ja varmistakaa siniristipaita. No niinhän siinä kävi, että Lotta uusi mestaruutensa seitsemännen kerran peräkkäin. Hatunnosto meidän tytöille, jotka pistivät itsensä tiimin puolesta likoon. Oma jalka oli yllättävän hyvällä syönnillä, alussa olin tovin aikaa karkuteillä CCH:n Koskelan Elinan kanssa, jonka sain vanaveteeni iskuni jälkeen ensimmäisen kierroksen lopulla. Pidettiin hyvää paritempoa keulilla eron ollessa pääjoukkoon parhimmillaan puolisen toista minuuttia ja pistettiin muut ajojahtiin tuhlaamaan omia voimia. Pääryhmä ajoi meidät ylös ja meidän tytöt jatkoi iskutusta. Tein siinä sitten käskystä vielä pari leadoutia ja ajoin itseni jalattomaksi. Heitin sivuun juuri ennen viimeistä kierrosta. Tuloksissa dnf, mutta se fiilis mikä jäi ajamisesta oli sinänsä voitto minulle. Vaikka SM-kisat ovatkin tietynlainen tason mittari, mutta itselleni oli nyt tärkeämpää todistaa se, että huonosta vireestä ja kunnosta huolimatta pystyin antamaan panokseni joukkueelle. Enemmän saan siitä, että teen hyvän suorituksen, kuin peesaamalla mahdollisesti saisin paremman tuloksen. No thanks tässä vaiheessa, kun pyrkimys on parempaan kisakuntoon loppukautta ajatellen.

Those emotions with good frieds!

Team Toni&Toni, you rock girls!

Linkistä vielä pääsee katsomaan, miten ne mitalit meni maantieajossa jakoon.

Nyt sitten viritellään taas ennen seuraavaa strattia, joka on SM-kortteli tämän viikon perjantaina. Mestaruudet ratkotaan Vantaalla klo 14 alkaen ja kisapaikkana Heureka. Kisa ajetaan SM-viikon yhteydessä ja samassa pihapiirissä pääsee katsomaan trialpyöräilyn taiturointia.

Siitä sitten melkein suorinta tietä naapurimaahan eli Ruotsiin ajamaan kesän yksi klassikkokilpailu, U6 Cycle Tour. Kuusi päivää, kuusi kisaa. Siinä on taas tapahtumaa kerrakseen. Tästä turneesta lisää myöhemmin! 

Eli nyt palataan normaaliin päiväjärjestykseen reenaamisen osalta. Hyviä kisoja siinä sivussa ja loppukaudeksi kova isku päälle! 

Cycling is also having fun and supporting each other (Laura Vainionpää)! @https://www.invisiblehillcycling.com/

Älä hakkaa päätäs seinään

Moromoro Suomesta! Hassuin tunne Helsinkiin laskeutuessa oli se, että kuulee puhuttavan omaa kieltä joka paikassa. Kolme kuukautta kuunnelleena sitä hollannin molokotusta niin oli varsin virkistävää tajuta mitä ympärillä puhuttiin.

Facebookissa ja Instassa ehdin jo lyhyesti kertoa paluustani Suomeen suunniteltua aikasemmin. Ajattelinpa tässä hieman avata, mitä tässä on touhuttu viimeisen kuukauden aikana.

Vaikeudet alkoi maajoukkuereisulla Tsekeissä huhtikuun lopulla. Olin tehnyt hyvät ja tasapainoiset kisat alle sen kaatumisesta selviämisen jälkeen ja itsellä oli kyllä jalka niin sanotusti kulullaan. Automatkan aikan Tsekkiin Belgian "leirityksen jälkeen" olin tavallista väsyneempi ja jalka oli raskas. Ajattelin sen olevan vain matkaväsymystä ja ihan ei ollut palautunut valmistavista harjoituksista. Mieli oli korkealla kun pääsi maajoukkueen kanssa kisaamaan. Ekan päivän mantiellä heti startista oli kummia käynnistymisvaikeuksia, mutta selvisin sitten kuitenkin limiitissä maaliin jäätävä puikko ja ihmetys otsassa. Seuraavana päivänä olo oli edelleen tukala ja tukkoinen ja noutaja tuli alta aikayksikön. Silti siinä kihnuttelin maaliin ja käytiin sitten tsekkamassa seuraavan päivän temporeitti palautteluksi. Onni sinänsä, etten alittanut aikalimiittiä, koska illalla iski aivan jäätävä yskä ja nousi kuume. Keuhkot aivan tulessa ja yskiessä tuntui pursuavan korvista ja nenästä kaikki pihalle,

Eipä siinä sitten, kotiin ottamaan lepiä ja sluibaamaan. Kovin paikka oli se, että joutu passaamaan Lekkerkerkin kauna odotetun korttelikisan ja ajamaan puolikuntoisena samaisen UCI-kisan ,jossa viime vuona loukkasin tämän surkuhupaisan ranteeni. Oireet katosi siis siinä määrin, että uskalsi aloittaa kevyen harjoittelun. Treeneissä kulki suht ok ja kovempaakin settiä pystyi varovaisesti tekemään. Olen tosi allerginen aina näin keväällä, mutta tällä kertaa se oli jotain out of the scene.

Ranskan reissu meni sitten miten meni eli päin vihkoa. Fiilis sitä ennen oli luottavainen, että tällä kertaa pystyisi edes omaan perussuoritukseen sairastelusta huolimatta. Jo matkustamisen jälkeinen avaava lenkki oli melkoinen shokki ja lihat ihan hyytelöä. Allergia puski kunnolla päälle. Seuraavan päivän kisa jäi alkumetreille, kun sain hirveän ahistuskohtauksen. Säikähdin tilannetta niin paljon, etä se purkautui sitten keskellä tietä hyperventilaationa ja itkukohtauksena. Menin aivan shokkiin koko tilanteesta. Keuhkot yski verta ja jokaikinen lihas oli vetelä. Seuraavana päivänä starttasin, ajoin kierroksen ja hyppäsin autoon vähin äänin.

Olo oli kerta kaikkiaan jo niin tukala, että oma mielikin alkoi murtumaan ihan täysin. Pelkkä istuminen hengästytti, saatikka että olisi pystynyt mihinkään huippusuoritukseen, kun meno oli edes omasta tasosta far behind. Ja aivan yhtäkkiä. Puhalsin pelin sitten poikki ja otin ensimmäisen lennon kotiin. Palo käpy niin sanotusti täysin.

Se epätietoisuuden tunne on ehkä kamalinta. Näin jälkikäteen ajateltuna, niin täytyy pystyä nopeampiin päätöksiin itse; ilman mitää huono omaatuntoa tai painetta. Mielessä pyöri kuin toistona viime kevät, kun ranne napsahti paskaksi. Epätietoisuus omasta tilasta ja siitä, mitä kannattaisi tehdä. Tässä kohtaa epätietoisuuden aiheutti se, että halusi kovasti ajaa uuden joukkueen kanssa isot karkelot, kun maajoukkuereissujen välillä olo kuitenkin palasi normaaliksi joksikin aikaa.

Kävin alkuviikosta Turussa Mehilisessä urheilulääkärillä. Sieltähän sitten löytyi syy tähän kaikkeen; keuhkoputken- ja poskiontelon tulehdus, närästys ja allergiaoireet. Hyvä soppa voi pojat. Yleinen jaksaminen ja vire on ihan pohjalukemissa, lääkkeet vetää olon vielä entistä vetelämmäksi. Urheilijat kun tykkää tavoitteenasettelusta, niin oma tavoite on päästä terveeksi asap. Ja sen jälkeen päästä taas nauttimaan ajamisesta. Ja kisaamisesta, kun tiedän milloin olen tarpeeksi valmis siihen.

Mitä tämä tarkoittaa? Paljon lepoa, lepoa ja lepoa. Jätin pyöränkin ihan suosiolla osiin pyörälaukkuun, ettei vaan alkais polttelemaan turhan aikaisin. Tauko tulee nyt oikeastaan passeliin paikkaan. Vietän aikaa vielä ensi viikon etelässä, tulevana keskiviikkona kontrollikäynnille ja siitä viikonloppuna kohti pohjoista. Lääkkeet on onneksi alkaneet puremaan, tämä parin viikon kestänyt viskibasso alkaa taittumaan normaalimman kuuloseksi. Pöpö on pakko saada kropasta pois, ennekuin voi palata normaaliin rytmiin.

Ehei, vaikka nyt jääkin muutamat tärkeät tapahtumat välistä, ei se maailmanloppua aiheuta. Kesää ja kautta on nokosti jäljellä ja varmasti pääsee ajamaan sielunsa kyllyydestä ja nielemään maantiepölyä.

Vuoristorata on paras vertauskuva tässä tilanteessa, vaikka kulutetuin klisee onkin. Välillä vastoinkäymisten jälkeen itsensä tsemppaaminen ja kasaaminen on kuin suossa rämpimistä, aina välillä. Joudut kokoamaan itsesi uudestaan ja uudestaan. Mutta loppupeleissä se tekee susta vaan paljon vahvemman. Pettymykset kuuluu urheiluun ja elämään muutenkin. Positiivisen asenteen säilyttäminen ahtaassa paikassa on välillä vaan tosi vaikeaa. Märehtiminen ja itsesäälissä rypeminen ei johda puusta pitkälle, mutta myös negatiiviset tunteet ja ajatukset on hyvä käsitellä ennen eteenpäin siirtymistä. "Miksi kävi näin?" "Mitä voin tehdä asian ratkaisemiseksi?" "Mitä hyvää tilanteessa on?" "Mirä teen seuraavaksi?"Itsepuhe on tärkeää. Paineita on ihan turha ottaa, vaikka se on joskus helpommin sanottu kuin tehty.

"Ei kannata ottaa liian vakavasti" - nojuu, mutta mietippä miltä tutuu jos et voi tehdä sitä omaa juttua, joka on sulle äärittömän tärkeää. Jos hakkaat päätäs seinään, pistä edes kypärä päähän.

Trikoopellet ajotien laidassa- aihetta tieliikenneraivoon?

Monesti on tullut mietittyä, että mitäköhän siellä auton ratin ja penkin välissä tapahtuu. Vai tapahtuuko sitten yhtään mitään. Turhan monta läheltä piti -tilannetta on vaikuttanut omaan liikennekäyttäytymiseen, oli sitten millä kulkupelillä tahansa liikenteessä.  Mieluummin liian varovasti ja itse väistämällä, kuin päättömästi jalka suorana kaasupolkimella. En tässä nyt halua ketään osoittaa syyttävällä sormella tai liikoja yleistää. Seuraava juttu vain ja ainostaan omasta kokemuksesta ja pyörällä liikkujan näkökulmasta.

Sanottakoon, että on niitäkin tapauksia omalle kohdalle sattunut, kun on ollut autolla itse liikenteessä, miten joskus pyörällä liikkuvat suhaavat suojatielle päin punaisia tai muuten riskialttiisti sähläävät liikenteen seassa."Minäpä tuosta vähä oikasen...ei sieltä tullu eilenkään!" Sympatiaa myös autoilijoille.

Pari viikkoa takaperin ammattilaispyöräilijän lataama videopätkä levisi somessa kuin kulovalkea ja sai aikaan tapatumaketjun, jossa monet muutkin pyörällä liikkuvat avautuivat siitä, millaista on liikkua liikenteessä altavastaajana. Ammattilainen kyynelehti vuolaasti harmitellen liikennekäyttäytymisen saavan hänet inhoamaan rakastamaansa työtä eli ammattilaispyöräilyä. En voinut olla samaistumatta hänen silminnähtävään pelkotilaansa.

Lisäksi vasta uutisoitiin, että toista ammattilaispyöräilijää oli ammuttu aseella liikkuvasta autosta ja toiseen oli törmätty autolla vakavin seurauksin. Nämä olivat erillisiä yksittäistapauksia. Vähän aikaisemmin uutisoitiin tapaturmasta, jossa Espanjassa huumeiden vaikutuksen alaisena ollut paikallinen nainen oli törmännyt harjoituslenkillä olleeseen isompaan porukkaan, joka vaati ainakin yhden kuolonuhrin ja monen muun vakavan loukkaantumisen.

Tämä ei nyt koske pelkästään harrastelijoita tai ammattiksee pyöräileviä, vaan ihan tavallisiakin tallaajia. Liian usein selkäpiitä karmii uutisoinnit siitä, kun joku on jäänyt suojatiellä auton alle rattijuopon tai vastaavan toimesta. Mitä täällä oikein tapahtuu?

Mistä tämä silmitön tieraivo johtuu? Tyhmyydestä, tietämättömyydestä vai välinpitämättömyydestä? Kaikilla on oikeus olla osa liikennettä, oli kulkupeli mikä tahansa. Itseä tämä koskettaa erityisesti, kun liikkuminen tapahtuu useimmiten altavastaajan roolissa. Ei kannata lähteä kokeilemaan kumpi törmäyksessä voittaa. Siinä menee äkkiä hiilikuitu säpäleiksi ja tulee paha mieli.

Väistäminen. Autoilijan kirosana ja punainen vaate. Kuinka hankalaa on pistää vilkku vasemmalle ja kiertää tien pientareella kulkija turvallisesti? Pienemmästäkin autosta tuleva ilmavirta tuntuu ja puistattelee. Paljon näkee minä menen ensin-asennetta. Kerran lenkillä ollessani takaa tuli isompi yhdistelmäkuljetus, sen takaa lähti auto ohittamaan ja edestä tuli vastaan isompi kuljetus. Siinä kävi vitostie oikeesti ahtaaksi. Ilmavirta nakkeli sinnetänne ja koin oman turvallisuuden nimissä helpoimmaksi vaihtoehdoksi kääntää oman keulan kohti suoraan ojaa. Ja vielä mitä, kellään ei kiinnostanut miten kävi, vaan perävalot hävisivät sen siliän tien. Välillä tuntuu, että autoilijan on pakko testata kuinka pieneen rakoon se oma koppimopo mahtuu. Muiden kustannuksella.

”Menkööt nuo trikoopellet ja sukkahousumiehet muualle täältä polkemaan!” Heti kuuluu torven soittoa, kun satut polkemaan ajotien laidassa. Lukemattomia kertoja nyrkin heilutusta ja kansainvälisiä merkkejä taustapeilistä. Vesilätäköstä lentää kurat naamalle ja sivupeili hipoo turhan läheltä. Välkytellään valoja ja vedetään niin sanotusti liinat nokan edestä kiinni. Miksi? Vahinko ei tule kello kaulassa, tiedättehän.

Liikennesäännöt pätevät yhtä lailla myös pyöräilijälle. Pyöräilijöiden ajaminen ajotiellä saattaa välillä ihmetyttää. Tämä on joissain tilanteissa turvallisuusseikka. Iso porukka pyöräilijöitä kävelijöiden sekaan suuremmilla nopeuksilla on riskitekijä. Monia vaaratilanteita kevyenliikenteen väylällä on sattunut myös jalankulkijoiden kanssa. Musti kävelee toisella puolen tietä kuin taluttaja ja kaistalla kävellään kolme rinnakkain. Takaa tulevan tilannenopeus pitää olla kohdillaan ja kilikello vireessä.

Porukalla että yksittäin pyörällä liikkuen pyritään poikkeuksetta noudattamaan yleisiä sääntöjä; väistetään, pysähdytään, jalkaudutaan. Porukkalenkeillä on pyöräilijöillä yhteiset ajosäännöt, joilla pyritään turvaamaan niin pyöräilijöiden kuin kanssa liikkujien turvallisuus.

Klisee halpa henkivakuutus eli kypärä ei ole nolo. En minä edes kehtaisi lähteä ajamaan ilman kypärää. Pimeällä puetaan asianmukaisesti heijastinliivi ja kulkupeli varustetaan valoilla. Ihan vaan oman turvallisuuden vuoksi. Kypärä on pelastanut allekirjoittaneen lukemattomia kertoja.Ties monta kertaa pää ja aivot olisivat tohjona ja muussina, jos sitä kypärää ei olisi ollut suojaamassa. Tuskin edes tässä istuisin tätä naputtelemassa.  Kypärän voi jättää naulaan, jos kokee, että siellä pääkopassa ei ole mitään suojeltavaa.

Kyllähän pyöräilijöilläkin on välillä peiliin katsomisen paikka, ei mekään olla teiden omistajia, vaikka vedetäänkin ne nopeat varusteet niskaan ja huippuunsa viritelty aerodynaaminen hiilikuitukampe alle. Onhan tässä miettimisen aihetta puolin ja toisin. Miettikääpä sitä, jos vahinko sattuisikin omalle kohdalle? Pahimmassa tapauksessa sen ei tarvi sattua kuin just sen ainoan kerran. Omalla asenteella ja käyttäytymisellä voi vaikuttaa aika moneen lopputulokseen. 

https://www.facebook.com/fincycling/

Kolumni Koikkarissa samasta aiheesta.