Shit happens..again.

Nyt on sopiva tilanne käyttää rumia sanoja, vaikka kiroaminen onkin vähän ruma tapa. Ärräpäät kuitenkin helpottaa sen sadasosatsekunnin ajan. Edellisestä postauksesta on mennyt jo tovi ja kieltämättä liikaa on tapahtunut välissä. Vaikka oonkin päivitellyt muualle kuulumisia, tänne nyt vähän enempi sitten stooria. Seuraava juttu on todella henkilökohtaista, mutta toivon, että tästä olisi apua ja vertaistukea niille, jotka painniskelevat samankaltaisten juttujen kanssa.

Ruotsin keissin jälkeen huilasin hetken, koska astmaoireet paheni etapin loppupuolella ja kävin jälleen lääkärin jutulla. Lisää lääkettä nassuun ja röörit rohisten auki. Taustalla pitkittynyt hengitystieinfektio ja astmaoireet, ei ihme että hieman oli kuumuudessa henkilaikalla raskasta.

Olotila tasoittui ja kroppa palautui, joten suuntasin posin kautta kohti Hollantia. Tavoitteena oli ajaa tiukka setti ns. Hollannin korttelikausi, joka starttaa aina heinä-elokuun vaihteessa isompien tourien jälkeen. Suunnitelmissa oli lähteä napsimaan ammattilaisten päänahkoja, sillä suurin osa kisoista olisi ollut UCI-kategorioituja. Ja mikä parasta, huusholissa oli proffamuijia ja Viivikin tuli huudeille hakemaan kovempaa vauhtia. Viimeistelyt ennen ensimmäistä starttia meni nappiin, sillä peesivetotreeni osoitti sen, että kone oli jälleen kunnossa ja jaloista löytyi kadoksissa ollut vauhti. Paremmat kuin hyvät lähtökohdat korttelikisan maksimaaliseen tuuttaukseen.

Faceen ilmoitinkin surkuhupaisasta kohtalostani. Itsellä on edelleenkin hatarat muistikuvat tapahtuneesta, mutta jälkikäteen oon saanut kuulla, että mitenkäs se oikeesti sitten mahdollisesti meni. Kisa oli vasta alkupuolta ja viimeisessä tiukassa mukulakivimutkassa ennen maalisuoraa näin silmänurkasta kun sisäkurvin puolelta vilahti ja pam. Pelkkää mustaa ja siinä samassa kun silmät levähti auki niin sataviiskyt kirosanaa ja huutoa ja aivan käsittämätöntä kipua. Joku oli sisäkurvista tullut linjalle ja siitä suoraan riemukkaasti voltilla mätkähtäen ratin yli asfalttiin. Pyöräkin lensi jonnekkin hornantuuttiin vastakkaiseen suuntaan. Ne, jotka ovat lentäneet enempi pahempi lipat, tietää miltä se asfaltti tuntuu monen kymmenen kilometrin vauhdista. Nyt ei edes ehtinyt miettimään ilmalennon aikana että kohta muuten sattuu.

Hataria muistikuvia siitä, kun makasin kuulema puolituntia liikkumatta odottaen ambulanssia ja filmi palasi raiteilleen vasta sairaalassa, kun makasin kuvattavana. Lpputulemana siis aivotärähdys ja säpäleiksi mennyt solisluu. Oikea puoli sai muutenkin hittiä, kun lonkka turposi omaan hiiteensä ja sisuskaluissa epäiltiin sisäistä verenvuotoa turvotuksen takia. Onneksi ei sen pahempaa. Tilanne voisi olla toki huonompikin.

Thanks to Viivi, joka tuli osimmoilleen mestoille ja auttoi pakkaamaan kamat ja saatteli hostin kanssa mut kentälle heti kolarin jälkeisenä iltana. Sairaalasta saadut kiipulääkkeet kouraan ja kotimatkalle. Turussa pääsin heti lekuriin, mutta leikkausta piti odottaa viikko. Voin kertoa, että pisin viikko ikinä... sitä tuskan ja kivun määrää, niin henkisesti ja fyysisesti. Meni kyllä kipulääkehöyryissä enemmän jo epätoivoisen huumorin puolelle. Ei tällaista lopetusta kyllä tälle kaudelle olis enää toivonu :'D  Onneks perhe, läheiset ja ynnä muut ovat olleet kyllä korvamattomana tukena mulle. Thanks a lot <3

Pirstaloitunut solisluu kursittiin raudalla ja ruuvein kasaan ja nyt sitten kantositeen turvin mennään hiljaa hissukseen kuun loppuun, jolloin sitten mennään lääkärin kontrolliin. Ensimmäiset yöt leikkauksen jälkeen olivat yhtä helvettiä. Pää on jo valmiiksi sekaisin ja siihen vielä myrkyt päälle, niin siitä voi päätellä onko takana rauhallisia ja rentouttavia yöunia. Nope.

Jos joku tulisi kysymään, että miltä nyt tuntuu (kun järki ja ajatustoiminta toimii edes suhteellisen joutuin), niin en välttämätt kaunistelisi ja säästelisi sanoissa. Ei sillä, saapi kysyä ja kiva kun muilla kiinnostaa miten mulla menee! Mutta... Kyllä muutkin kokee kovia kolhuja ynnä muuta ja urheiluahan tää vaan on ja ei se valittamalla parane ja kyllä se siitä...mitänäitänyton. En voi edes sanoin kuvailla sitä tunnetta mikä tuli kun palasin tälle planeetalle siellä pikitien pinnassa. Paska. Voi paska. Eipä sillä, kaatuminen kuuluu lajin varjopuoliin, mutta tämä oli jo ihan liikaa.

Oikeastaan ensin ihan oman mielenterveyteni vuoksi sysäsin suurimman osan tunteista ja ajatuksista jonnekin takaraivon perukoille ja koitin vaan pitää itseni kasassa leikkaukseen asti. Sen jälkeen helpotti fyysinen että henkinen olo hieman. Odottaminen on välillä ihan perseestä.

Koko kausi on ollut yhdenlaista taistelemista oman pään sisällä. Talvi ja kevät sujuivat hyvin nousujohdanteisesti ja satsasin ihan älyttömösti voimavaroja koko touhuun. Tästä kaudesta piti tulla minulle se läpimurto ja ponnahduslauta, mutta toisin kävi. Alamäki alkoi aavistuksen jo silloin, kun siinä maalis-huhtikuussa vedin kauden ekat pannut. Tälli päähän ja ihokuorintaa kummempaa ei sattunut, mutta vaati yli kolme viikkoa päästä normioloihin. Huhti-toukokuu painettiin enempi vähempi terveen kirjoissa ja totaalinen romahdus toukokuun lopussa. SM-kisoista kylmiltään rakentamaan hiljalleen loppukautta ja tämä loppuhuipennus aivan liian aikaisin ja aivan väärällä tavalla. Esteitä kauden mittaan sateli kuin sieniä sateella.

Mitä jäi käteen? En luovuta todellakaan helposti ja olen uskollinen omille tavoitteille.

Paskin homma tässä selkeästi on se, että en vieläkään ole pässyt kunnolla näyttämään edes hieman suotuisimmissa olosuhteissa omaa kapasiteettiani. Meno on ollut jo pitkään sellaista, että joutuu päivittäin kamppailemaan niitä tuulimyllyjä vastaan. Positiivisen pöhinän ylläpitäminen syö miestä kuin miestä ja paskassa rämpiminen on tosi raskasta. Ne valot vaan sieltä päästä sammuu hiljokseen.

Kukaan ei ole tähän hommaan mua pakottanut, vaan omasta puhtaasta halusta tietä on rakennettu siihen, että pääsee mittaamaan sitä mihin omat rahkeet riittää. Vaikka suht avoimesi olenkin juttuja raapustanut, ei se somessa näkyvä puoli ole koko totuus. Pätee kyllä asiaan kuin asiaan. Kukaan ei todellisuudessa tiedä eikä näe mitä siellä kulisseissa on tapahtunut. Everyone has their own battles.

Ensimmäinen ja tärkein juttu tässä tilanteessa on setviä oma ajatusmaailma kuosiin ja jatkaa sen jälkeen pystypäin. Tällä hetkellä olen korvia myöten urheilua ja pyöräilyä ja oikeastaan kaikkea niihin liittyvää. Onko väärin ajatella näin? Ei minusta. Ympyröistä vetäytyminen saattaa tehdäkin nupille vain hyvää, kun irtaantuu joksikin aikaa niistä rutiineista ja tiiviistä elämäntavasta.

Ja samalla olen kyllä vihainen siitä, etten pystynyt parempaan. Vihainen on ehkä turhan jyrkkä ilmaus, mutta pettynyt olen. Todella pettynyt siihen, etten täyttänyt omia lupauksia ja tavoitteita mitä urheiluun tulee. En soimaa tai ruoski itseäni maanrakoon, koska epäonnistuin, mutta nuo tunteet tulevat silti pintaan. Tällä hetkellä on vaikea katsoa takaisin päin ja olla iloinen niistä kaikista hyvistä hetkistä ja niistä onnistumisista, joita on aikaisemmin kokenut. Matka tähän pisteeseen on ollut valtavan hieno kokemus ja ennen kaikkea opettavainen. Niitä omia saavutuksia on kuitenkin hankala arvostaa nyt, koska ne tuntuu mitättömiltä tällä hetkellä. Tavoitteet olivat jossain paljon korkeammalla. Tiedän, että niitäkin osaa enemmänkin arvostaa kun mieli tasoittuu. Tämäkin on niin sanotusti tavoiteorientoituneen urheilijan kompastuskivi; mikään ei riitä ja piiskataan itseään vain kovempiin suorituksiin, eikä välttämätä nähdä sitä kuljettua matkaa ja kokonaisuutta.

On turha kysyä miksi minulle kävi näin, koska moni muukin on varmasti kokenut pohjan omalla tavallaan. Jälkiviisaus on turhaa. Eri juttu jos ei virheistä ota opikseen ja tee muutosta. Hetken aikaa voi märehtiä, mutta suunta on eteenpäin tavalla tai toisella.

Koitan keskittyä paranemiseen ja nimenomaan sallia itselle riittävästi aikaa toipumiseen. Sellainen karuselli kaikkinensa kieputtelee päänuppia. Nythän sitä on rutosti luppoaikaa vaan pötkötellä ja palautua, mutta neljän seinän sisällä vuorokauden ympäri pötköttely alkaa ottamaan jossain vaiheessa kyllä raskaasti kuuppaan (hitusen liioitellusti) eikä ole tämä tämmöinen röhnöttäminen meikäläisen juttu ens alkuunkaan. Täytyy keksiä jotain innostavaa aktiviteettiä tälle lepojaksolle, jottei viimeisetkin järjenhippeet eivät karkaa. Asianhan voi ajatella niin,että otetaan tästäkin ajanjaksosta kaikki ilo irti, ei sitä mahottomia kuitenkaan tarvi kärvistellä kun pääsee taas jalkeille.

Urheilu on kuitenkin viime vuosina näytellyt itselle pääroolia, mutta onneksi on elämässä muitakin asoita, joille voi hyvillä miein pyhittää enemmän ajatusta.  Vaikka a bit sad but true, kun urheilussa ei mene putkeen, vaikuttaa se väistämättä muuhukin toimintaan ympärillä. Niinkuin Noora-Lotta Neziri Ylen tekemässä jutussa, jossa puitiin hänen kohtaamiaan vaikeuksiaan, totesi, että urheilusta saatu nautinto ruokkii sitä, että osaa nauttia muistakin asioista. Niinpä.

Jossain vaiheessa haluan löytää taas sen fiiliksen, jossa urheilu  ja liikkuminen tuottaa puhdasta iloa eikä aiheuta painajaisunia. Haluan jälleen nauttia harjoittelemisesta ja oman fysiikan ruokkimisesta.

Aikaisemmin ei ole kauheasti tarvinnut miettiä sen kummemmin, että mitäs sitten jos se kilpaurheilu yhtäkkiä loppuukin esimerkiksi johonkin vakavaan loukkaantumiseen tai muuhun. Pyörittelin tätä asiaa viimeksi silloin, kun pohdin ylioppilastutkinnon jälkeen AMK-opintojen ja ulkomaille lähdön välillä. Silloin turvauduin suorittamaan opinahjon ensin ja hankkimaan ammatin eli plan B:n. Urheilu ja opiskelu sekä työnteko menivät ihan nätisti käsi kädessä samaa polkua tietenkin verottaen oman osuutensa. Nyt asia on hieman toisenlainen, koska olen oikeasti siinä pisteessä, jossa tuo kysymys nousee oikeasti pintaan vasten kasvoja. Päätösten tekeminen ilman puntarointia missään suhteessa ei ole helppoa.

Välillä hieman itseäkin naurattaa se, että otan asiat välillä turhan tosissaan ja vakavissaan. Nytkin tuolta takaraivosta puskee läpi se hitonmoinen jääräpää uhoten, että saatana minä täältä vielä nousen ja näytän vähintäänkin kaikille. Nyt vain on tylysti laitettava jäitä hattuun. Mutta sekin on vähän kimurantimpi juttu, kun olet nuoresta iästä lähtien ollut tavoitteellinen urheilija ja halunnut tehdä asiat tosissaan kunnolla loppuun asti. Urheilu on aina ollut se henkireikä. Tavoitellut sitä omaa parasta ja eläny täysin rinnoin  urheilun ehdoilla. Rakentanut pitkälti oman maailman sen urheilun ympärille. Niin se vaan on ollut aina. Sekin on toisalta kakspiippuinen juttu. Se ottaa ja antaa. Vielä on auki, miten homma tästä muutoin etenee. Vehkeet lyödään nurkkaan hetkeksi ja mietitään seuraavaa siirtoa kun sen aika on. Tilanne on siltä osin karu, sillä tämä oli jo viides aivotärähdys rytinän seurauksena muutaman vuoden sisään. Tämän takia on syytä miettiä, jatkuuko maantiellä kisaaminen ja missä määrin ja missä muodossa. Mutta kaikki aikanaan.



Tämän postauksen jälkeen pidän tarkoituksella sometauon. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ainakin hetkeksi.

U6 Cycle Tour 2018

Juttuhan meni niin, että edeltävä viikko ennen Ruotsin keikkaa, vedin kovan viikkosetin alle, joka huipentui sitten SM-kortteliin. Viikon aikana tuli vedettyä kehittävää reeniä alle kuin pullopersesika. Korttelista ei sen enempää, sillä käteen jäi vaan jäätävän kokoinen mela ohtaan. Reitti olisi ollut minulle kuin nyrkki silmään, mutta tyhjillä jalkapusseilla ei pitkälle pötkitty.

No jokatapauksessa Ruotsiin lähdettiin niin sanotusti avoimin kortein. Oma kunto on vasta hiilautumassa pikkuhiljaa kevään tasolle, joten minkäänlaisia odotuksia tai tavoitteita ei reissulle asetettu edes. Se oli tiedossa, että eeppisen hauskaa reissusta tulisi, kun kerran tiimin muijien kanssa matkaan lähdettiin. Pääasia oli lähteä pitämään hauskaa ja nauttimaan kisaamisesta.

Tidaholmassa pidettä kuuden päivän rääkkiajot ovat aikalailla jo yksi kesän klassikkokisoista. Kuusi päivää,kuusi erilaista etappia ja liuta kovia amatöörejä viivalla. Mitä sitä muuta voi odottaakkaan kuin hapokasta ja ratkiriemukasta menoa? Sitä minäkin.

Meiltä oli mukana minun lisäkseni Heidi "Hazardi irtiottaja" Onger sekä Ida "nokkela mäkikauris" Sten. Huollosta vastasi pääosin Jyrki Terävuo ja Jukka Aalto, sekä tuttuun tapaan myös Aintilan perhe oli kisareissulla.

Etapit alkoi perinteisesti lyhyellä 3,2 km mittaisellä ylämäkiprologirykäisyllä, jossa varmasti sai puskettua ylimääräiset jännityshöyryt pihalle ja maitohapot korviin asti. Tuloslistalla keikuttiin hyvissä asemissa ennen ensimmäistä maantie-etappia.

Naamat oli enemmän kuin messingillä ensimmäisen maantiekisan jälkeen hienon tiimiajon jälkeen. Vaikka meno olikin pääporukassa rykivää ja sangen hermostunutta, mutta se ei paljoa hetkauttanut. Kaikki inhottavat kasat onnistuttiin välttämään oikealla sijoittumisella ja aktiivisella keulatyöskentelyllä. Heidi loisti taas omintakeiseen tyyliinsä kiusaamalla muita hatkayrityksillä. Radalla oli yksi isompi nousu ja vauhdikas hiekkatielasku, jossa porukka aina rakoili, mutta yleensä ensimmäinen maantie-etappi päättyy massakirii, niin tälläkin kertaa. Ida ja minä päätettiin pelata upporikasta ja rutiköyhää viimeisillä kilometreillä pistämällä kahden kuskin kirijunan pystyyn. Ida veti kuin heikkopää, mutta isompien tiimin hengittäessä niskaan jouduin avaamaan kirin hieman liian aikaisin ja jouduin vielä ennen kalkkiviivaa käsirysyyn. Muijjilla oli mieltäylentävä päivä. Ensimmäisestä pidemmästä siivusta selvittiin, mutta toivottiin samalla ajojalan olevan edelleen syönnillään!

Teamin taktiset askelmerkit nassahtivat kolmannella etapilla taas sujuvasti paikoilleen. Edessä oli mäkinen etappi ja polttava helle ei tehnyt ajosta ainakaan helpompaa.
Ensimmäinen kierros (matka 3x31km) mentiin pelotonissa aika lailla kyttäillen ja käsijarrulla semmosta lepposta lenkkeilyvauhtia ensimmäisiin mäkiin asti. Toisella kierroksella kuskit heräsivät kunnon kissa-hiirileikkiin, kun iskuja alkoi sadella vuoron perään, useaan otteeseen myös allekirjoittaneen omasta aloitteesta. Sama meno jatkui myös viimeisellä kierroksella. Mäkiin tultiin vauhdilla, kun kärki koitti tiputtaa peesarit takahatkaan narisemaan.

Toni&Tonin raidat keikkuivat alusta asti hienosti keulilla. Tytöillä oli jälleen kunnon työpäivä kolmen hengen joukkueella isompia tiimejä vastaan. Ajamaanhan tänne on tultu! Ajoin aktiivisesti kaksi viimeistä kierrosta lähtien iskuihin mukaan ja tekemällä omia yrityksiä. Yhden iskun päätteeksi Heidi "Hasardi" Onger päätti lähteä hatkaan saaden peräänsä ruotsalaisen kuskin. Siinä sitten Idan kanssa tulppailtiin keulilla ja karkulaisten hatka pysyi hyvän tovin pelotonin etupuolella. Pääjoukko oli aikansa hämmennyksissä, ennen kuin lähti takaa-ajoon.

Ida hienosti ajoi porukassa ja pääsi tuoreemmalla jalalla viimeiseen maalinousuun. Ida todisti upeasti mäennousukykynsä pokatessa itselleen kymmenennen sijan! Loistavaa työtä! Heidi ajoi myös pääporukassa maaliin ja meikäläinen tyhjiksi tykitetyillä jaloilla tuli pääporukan perässä maaliviivan yli.

Torstain kortteli tarjosi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kahden kilsan mittaiseen kierrokseen oli ympätty niin vauhdikasta suoraa kuin kimuranttia kurvia. Sehän tiesi, että alusta asti pidettiin kovaa vauhtia ja niin myös tehtiin. Kovasti oli keulalla kuhinaa, mutta tytöt pystyivät aktiivisesti seuraamaan kärkeä. Ajoitin nousuni tällä lertaa hyvin hampaat irveessä jalkojen huutaessa hoosiannaa, kun viimeisestä kurvista loppusuoran auetessa pääsin aloittamaan pitkän kirin viidenneltä paikalta jonossa. Sieltä väkisin napsin pari sijaa ja kuittasin maalivivvan kolmantena. Voi sitä riemun määrää! Finally jotain hyvää tähän risukasaan! Ida ja Heidikin tulivat maaliin hienosti pääjoukn etupäässä. 

Perjantain maantie-etappi tarjoili edelleen helteisessä kelissä melkoista romurallia, kun reitti kulki peltojen välissä ylös ja alas huonokuntoisilla teillä. Mäkeä oli luvassa koko matkalle. Tiedossa oli viikon kovin rypistys, sillä takana oli jo kuitenkin muuama kilometri kisattu jo valmiiksi. Paikoitelleen tie oli tosi huonossa kunnossa ja pitkissä laskuissa sai olla kieli keskellä suuta, että pysyi edes jotenkuten tiellä. Idalla ja Heidillä mäki nousi mallikkaasti ja niin irtosikin meidän mäkikauriille Idalle pääporukan kirissä 9.sija! Heidi tuli hienosti pääporukan takana maaliin. Minä jouduin taipumaan äkillisistä terveydellisistä syistä ja pyörittelin takahatkassa takaperin maaliin.

Ennakkoasetelmat enteilevät kokonaiskisassa Idalle hyvää, kun hän oli ajanut prologin vahvasti ja pystynyt suoriutumaan jokaisesta yhteislähdöstä kunnialla. Heidi jatkoi tempossa tasaista suorittamista niin kuin jokaisella muullakin etapilla. Kärsin edelleen terveydellisistä ongelmista, joten lähdin  starttaamaan tempoon vain puolivaloilla.

Ida piti pintansa ollen tempossa 13. ja näin ollen pystyi turvaamaan kokonaissijoituksen juuri kymppisakissa! Mahtavaa! Heidi ja Rosa olivat sijoilla ynnämuut.

Tiimin värejä nähtiin niin kisan aikana kuin podiumillakin, kun onnistuin torstain kovalla ajolla saamaan tiimille podiumpaikan torstain korttelissa!

Kokonaisuudessaa reissu oli tiimin kuskeille onnistunut, sillä pystyimme vähäisestä lukumäärästä huolimatta tekemään itsemme näkyviksi kisan aikana ja olemaan enemmän kuin aktiivisia sekä tekemään kisasta kisan. Yksittäisillä etapeilla onnistuttiin nimen omaan suorituksissa vaikka se ei välttämättä tuloslistalla näykään. Pyöräily on tästä syystä metka juttu, sillä tuloslista ei välttämättä suoraan kerro sitä mitä kisan aikana tapahtuu!

Lätkäjätkävilleä ei vielä viikon aikana ole kuunneltu tarpeeksi, joten sen tietää mikä Skodan kajareista kotimatkalla raikaa!

Iso kiitos ja kumarrus ja anteeksipyyntö meidän huollolle, kun ovat meidän kälätystä jaksaneet kuunnella ja pyöriä rassata! You rock!

Muutenkin U6 Cycle Tour on tapahtumana hieno. Ikäluokat ovatihan pikkujunnuista senioreihin. Myös paljon muita suomalaisia kuskeja oli lähtenyt mukaan ottamaan mittaa toisistaan näihin karkeloihin. Kannustusta sai yllin kyllin reittien varsilla. Kisa on tasoltaan sopiva, tarpeeksi haastetta ja varmasti helpolla ei sijoitukset irtoa. Ja mikä parasta, kelit oli tänä vuonna kohillaan, vaikka jatkuva paahtava kuumuus toikin lisämausteensa kisan kulkuun.

Here I go again!

Check that face! @https://www.invisiblehillcycling.com/

Osimoilleen kuukausi takaperin oon jukaissut tekstiä edellisen kerran täällä blogin puolella. Syy on melkein ilmiselvä, sillä en ole ehtinyt pään hakkaamiselta suoltaa törkeyksiä ja kamalaa avautumista tänne somen puolelle. No ei, vaikka pinnaa on kiristänyt ja hermoja hiertänyt, en ole lyönyt ohtaani pitkin seiniä, vaikka mieli olisi tehnyt. Tuon oman kupolin jumppaaminen on vienyt kuitenkin aika paljon voimavaroja, mutta nyt tuntuu paremmalta kuin pitkiin aikoihin! Päänuppi pysyy hyvin kasassa, mutta entäs ne ajojalat? Kadoksissa, mutta eiköhän nekin sieltä esiin vielä kaivella.

Niin, kulissien takana on kuohunut, enkä liiemmin ole sen takia viitsinyt somea päivitellä, täysin ymmärrettävästä syystä. Pelkästään arkipäivän läpivienti on ottanut voimille, eikä siihen liiemmin paljon ylimääräisiä juttuja ole itselle halunnut ottaa. Ja tauko kaikesta pyöräilyyn ja urheiluun liittyvästä teki  enemmän kuin hyvää. Kiitos ja anteeksi heille, jotka ovat tämän ailahtelevan ajanjakson vierellä kulkeneet ja potkineet tätä muijaa persuksille.

No mutta mitäs tässä menneen kuukauden aikana on tapahtunutkaan?

Suomeen tosiaan palattuani palloilin muutamaan otteeseen lääkärin vastaanotolla, joilloin alettiin hoitamaan kropassa pesiviä tulehduksia. Suuri kiitos tästä Kallion Petrille Mehiläiseen asiantuntevasta tuesta! Kuitenkin parin viikon sisään lääkkeet eivät tehonneet odotetusti, vaan marssin sitten uudestaan vaatimaan hoitoa. Lopputulemana nyt hoidetaan kytevää astmaa ja tuplattiin allergialääkitys. Huhhei, eipä siinä mitään, henki kulkee jo lähes normaalisti, mutta tehot ovat edelleen hukkateillä. Paras juttu tässä on se, ettei joka ikinen kerta lenkille lähtiessä tarvi miettiä, että tukehtuuko ojan penkalle tai saako yöllä henkeä vai mitä tapahtuu. Hieman pelottavaa.

Kevyesti aloin sitte pari viikkoa takaperin ulkoiluttamaan itseäni ja pyörääni, ihan kevyesti heilutellen jalkoja tunnin aina kerrallaan. Tunne oli kuin bambilla heikoilla jäillä, ihan kuin ei koskaan olisi pyörällä ajanutkaan. Keskari huiteli päätähuimaavasti reilussa kahdessa kympissä, mut so what! Nautin, niin nautin taas siitä tunteesta, kun pääsi viilettelemään ulkoilmaan. Päätin sitten osallistua SM-kisoihin, jotka todellisuudessa kolkutteli aivan liian aikaisin kuntoon nähden. Mutta minuapa ei kiinnostanut se, että pyörä ei liikahtanut mihinkään. Tärkeää itselle oli se, että saisin sen apinan pois selästä ja pääsisin viivalle, oli kunto mikähyvänsä. Pari kovempaa treeniä ennen SM-kisoja ja kone yski huolella. 

Kisoihin oli helppo lähteä, kun ei ollut minkäänlaisia suorituspaineita tai sen kummempia odotuksia. Miten niitä olisi voinut edes ollakkaan, koska valehtelematta olen huonnoimmassa kunnossa tällä hetkellä mitä koskaan. Mitäpä tätä tosiasiaa kaunistelemaan. Sen kyllä jokainen tietää että jos olet monta kuukautta enempi vähempi kipeänä ja harjoittelematta, ei siinä ainakaan mitään superkompensaatiota ennen tärkeää kisaa pääse syntymään. Tavoite oli lähteä viivalle ja molempina päivinä se toteutui.

Team Toni&Toni. @https://www.invisiblehillcycling.com/

Viime viikonloppu eli 29.6.-1.7. oli suomalaisen maantiepyöräilyn juhlaa, kun Noormarkussa kisailtiin maantiepyöräilyn herruudesta niin tempossa kuin yhteislähdössä. Ihan itseäkin huvittaa oma suoritus perjantain aika-ajossa, kun kirjaimellisesti en päässyt mihinkään. Ajelin semmoista reipasta lenkkivauhtia, mutta olin silti tyytyväinen, vaikka jäinkin tuloslistan häntäpäähän. Sentään ajoin ja pääsin maaliin! Mieltä lämmitti se, että tiimi pokkasi lähes kaiken mitä oli jaossa; niin henkilökohtaisessa kuin joukkuekilpailussakin kaksi kirkkainta mitalia. Go girls!

@https://www.invisiblehillcycling.com/

Lauantaina maantiestartissa oli lähes ennätykselliset reilu kolmekymmentä muijaa viivalla. Joukkueen taktiikka oli selkeä; dominoikaa, ajakaa muilta jalat ja varmistakaa siniristipaita. No niinhän siinä kävi, että Lotta uusi mestaruutensa seitsemännen kerran peräkkäin. Hatunnosto meidän tytöille, jotka pistivät itsensä tiimin puolesta likoon. Oma jalka oli yllättävän hyvällä syönnillä, alussa olin tovin aikaa karkuteillä CCH:n Koskelan Elinan kanssa, jonka sain vanaveteeni iskuni jälkeen ensimmäisen kierroksen lopulla. Pidettiin hyvää paritempoa keulilla eron ollessa pääjoukkoon parhimmillaan puolisen toista minuuttia ja pistettiin muut ajojahtiin tuhlaamaan omia voimia. Pääryhmä ajoi meidät ylös ja meidän tytöt jatkoi iskutusta. Tein siinä sitten käskystä vielä pari leadoutia ja ajoin itseni jalattomaksi. Heitin sivuun juuri ennen viimeistä kierrosta. Tuloksissa dnf, mutta se fiilis mikä jäi ajamisesta oli sinänsä voitto minulle. Vaikka SM-kisat ovatkin tietynlainen tason mittari, mutta itselleni oli nyt tärkeämpää todistaa se, että huonosta vireestä ja kunnosta huolimatta pystyin antamaan panokseni joukkueelle. Enemmän saan siitä, että teen hyvän suorituksen, kuin peesaamalla mahdollisesti saisin paremman tuloksen. No thanks tässä vaiheessa, kun pyrkimys on parempaan kisakuntoon loppukautta ajatellen.

Those emotions with good frieds!

Team Toni&Toni, you rock girls!

Linkistä vielä pääsee katsomaan, miten ne mitalit meni maantieajossa jakoon.

Nyt sitten viritellään taas ennen seuraavaa strattia, joka on SM-kortteli tämän viikon perjantaina. Mestaruudet ratkotaan Vantaalla klo 14 alkaen ja kisapaikkana Heureka. Kisa ajetaan SM-viikon yhteydessä ja samassa pihapiirissä pääsee katsomaan trialpyöräilyn taiturointia.

Siitä sitten melkein suorinta tietä naapurimaahan eli Ruotsiin ajamaan kesän yksi klassikkokilpailu, U6 Cycle Tour. Kuusi päivää, kuusi kisaa. Siinä on taas tapahtumaa kerrakseen. Tästä turneesta lisää myöhemmin! 

Eli nyt palataan normaaliin päiväjärjestykseen reenaamisen osalta. Hyviä kisoja siinä sivussa ja loppukaudeksi kova isku päälle! 

Cycling is also having fun and supporting each other (Laura Vainionpää)! @https://www.invisiblehillcycling.com/