Kolmas viikko käyntiin Hollannissa

Early morning ride

Espanjan leirin jälkeen kroppa ja päänuppi sai hyvin tuuletusta (kirjaimellisesti hahah) turisteilun merkeissä ensimmäisen Hollannin viikon aikana. Viikko löysää ja niin sanotusti pään ulkoilutusta fiiliksen mukaan ilman garminia (mitä ei ole stravassa tms niin sitä ei ole tehty vai mite se meni). Äiti tuli hetimiten vierailulle Stolwijkiin osimmoillen, joten viikko kului enempi ja vähempi juurikin turisteilun merkeissä; paikallisia nähtävyyksiä, rentoa hengailua, hyvää ruokaa ja ulkoilua. Sen tietää kun äiti saapuu paikalle, hällä on aina lenkkikamppeet mukana ja niin tällkin kerta. Mutta mikäs sen helpompaa näyttää paikkoja, kun hypät hostin vanhan cityfillarin kyytiin ja lähteä pienelle tourille. Pieni irtiotto arjesta ei tehnyt itsellekän yhtään hullumpaa! 

Lyhytkin tauko ns. tavoitteellisesta treenaamisesta tekee ihmeitä. Palautuminen menneiden viikkojen treeniblokeista toteutui ja hyvällä omalla tunnolla sai hieman niin sanotusti rötväillä. Nyt on ihan eri into piukeena taas treeniohjelmassa kiinni ja valmis tuleviin koitoksiin, kun akut on ladattu.

Gouda

Ihan turistina

Kisakauden avaus häämöttää jo aivan nurkilla. Viime viikonloppuna oli tarkoitus mennä vähän koittamaan jalkaa Amsterdamissa Slotenin viikkokisaan miesten matkaan, mutta se peruutettiin myrskyn vuoksi. Tällä hetkellä joku ihmeen Siperian takatalvi on iskenyt tänne, aivan käsittämättömän kylmät kelit ja tuuli... en muistanutkaan miten kamalaa se voi olla täällä kun soppii aukealla puhaltamaan. Esimerkiksi viime sunnutaina kävin pienellä porukalla heittämässä pitkää pk-siivua ja ihan kaksin käsin sai tangosta pidellä ja koittaa nojata tuuleen ettei lennä tien toiseen laitaan. Voi pojat kuin lystiä oli siitä huolimatta!

Eniveis, kampetta päälle ja hymypyllys ajelemaan. Lumi ja jää ei sentään ole jäänyt maahan pakkasten jälkeen, ei tarvi kaivella hostin ullakon kätköistä luistimia tai suksia. 

Tämä pari viikkoinen vedetään kovia valmistavia treenejä ja ens viikko lasketellaan sitten ennen kauden alotusta. Pistän tähän alle vähän kalenteria, mitä on tulossa lähiviikkoina:

31.3 Volta Limburg Classic (training camp 30.3-1.4)

1.4. Oploo criterium

7.4 Rotterdam criterium

11.4 De Brabantse Pijl 1.1

Edustan täällä siis seuraa ARC Ulysses ja osan kilpailuista ajan Team NH - väreissä. 

Kesä tulee olemaan varsin tapahtumarikas niin hollantilaisen tiimin kanssa että maajoukkuetoiminnan osalta. Lisää myöhemmin! :)

Groetjes!

Espanjan leiri tuli taputeltua liian äkkiä, olishan siellä viihtyny vielä muuan viikon. Varsinkin kun kelit parani huomattavasti loppua kohden. Parempi tämäkin periodi kuin ei mittää. Kotipuolessa piteli semmosia pakkasia, että ei mitään asiaa olis ollu pistää nokkaansa ulos varsinkaan kakspyöräisen kanssa.

Meitä tosiaan oli neljä muijaa Toni&Tonista ja poikia sitten kuus kipaletta leireilemässä, sopivan kokoinen porukka lenkkien heitämiseen. Osa harjoituksista tehtiin sovelletusti yhdessä tuumin ja osa sitten omikseen miten jokaisella omassa ohjelmassa oli tilaa. Pari lenkkiä päästiin myös IBD:n jätkien kanssa ajamaan. Ja lystiähän meillä oli ainakin! Näistä reissuista lisää IBD:n blogissa: http://www.ibdcycling.fi/calpen-leiri-17-2-26-2/

Mulla oli tarkoitus karistella talven karstat jaloista ja saada kehittäviä kilometrejä pyörän päällä. Talven treenit kuitenkin kotopuolessa sujuivat käsileikkauksesta paranemisen puitteissa ja tavoitteena oli tällä kertaa tehdä hyviä pitkiä treenejä ja hakea tuntumaa taas ajamiseen. Tämä toteutui paremmin kuin hyvin ja positiivisia riemunkiljahduksia aiheuttaa se, että ranne kesti tosi hyvin rasitusta. Pientä tuntumaa tuli ainoastaan huonoilla tiepinoilla ja pitkissä laskuissa, mutta tämä puute on korjattavissa ihan helposti kättä vahvistavilla lihasvoimatreeneillä. Puoliero heijastuu tosi vahvasti oikean puoleiseen yläkroppaan, joka koittaa kompensoida alitajuntaisesti vasemman raajan puutteita. Mutta pikkuvikoja kun sen tietää!

Harmittaa kun leirille ei päässyt lähtemään viikkoa aikaisemmin. Harjoittelusta olisi saanut vielä enemmän irti pitemmällä jaksotuksella. Vielä parempi olisi ollut päästä esim. ennen vuoden vaihdetta tekemään ensimmäinen setti maantiepyörällä, mutta aina ei mene nallekarkit tasan. Toisaalta monipuolinen harjoittelu talviolosuhteissa kasvattaa entistä enempi motivaatiota ja palvelee toisella lailla kunnon kehittymistä. Mutta se on tosi kuin vesi, että pyöräilijä tarvii kilometrejä.

Olen nyt muutaman kerran ollut Deniassa leireilemässä ja täytyy sanoa, että se palvelee hyvin monipuolista harjoittelua, koska reittejä on helppo löytää joko lähtöön; lättyä, vaihtelevaa ja kunnon mäkeä. Alkaa jo näillä vuosilla tulla tiet tutuiksi, uutta paljon vielä jäi seuraavaankiin kertaan koluttavaksi. Tähän hätään kepsiraitaa ei ole, mutta esim. mukavaa mäkipätkää on

*Pedreguer - Alcalali - Parcent (CV-720)
*Parcent - Tarbena (CV-715)
*Tarbena - Castell de Castells (CV-75)
*Pego - L'Atzubia - Beniaia - Patro - Planes - Millena - Tollos

Calp on kans yks paikka, jossa yleensä on paljon pyöräilijöitä. Hyvää pätkää myös siellä tienoilla.
Ajopäiviä ja kilometrejeä kertyi jalkoihin sen verran että tämä viikko täällä Hollannissa menee kevyesti palautellessa ja sluibaillessa sekä tietysti kotiutuessa. Tallustelin tuossa aamutuimaan hakemaan vähän murua rinnan alle. Täällä paikat ja systeemit aivan ennallaan, joten kotiutumisessa tuskin tulee olemaan mitään ongelmaa. Hieman jo ikävänpoikanenkin tänne oli, nyt kun muistin kuinka seesteisen rauhallinen paikka tämä on. Innolla odottelen jo ensimmäisiä kunnon treenejä ja tietty kisakauden alkua. Hostilla on jo mopedi verannalla odottamassa ja kisakalenteri muotoutuu pikkuhiljaa.

Se, mikä on muuttunut tässä talven aikana, ei niinkään tämä lokaatio vaan oma suhtautuminen. Hassua, miten sitä viime vuonna tuli niin täynnä intoa ja tarmoa puhkuen omantunnon voimissa valmiina maailman valloitukseen. Hahaha. Asian näkee nykyään hieman eri näkökulmasta; viime vuosi opetti enen kaikkea sen, että missä oma kapasiteetti, raja ja stressin sietokyky menee. Kukaan ei ole seppä syntyessään, sanotaan. Tällä hetkellä oma fiilis kaiken treenaamisen ja kisaamisen suhteen on paljon rennompi. Tottakai odotukset ja tavoitteet on korkealla, mutta niiden aika on myöhemmin ja turhia menestyspaineita on turha repiä tässä vaiheessa. Nyt keskitytään vielä kunnon rakentamiseen ja aloitetaan kisarupeama viisaammin, ettei lähdetä tyhjillä eväillä soitellen sotaan. Turpaanhan siinä tulee ja paha mieli kaiken hyvän päälle.

Viime vuonna tulin prikulleen samana päivänä tänne ja hyppäsin ummikkona samantien kisaamaan ja tottakai alkushokki oli valtava. Kisojen kautta tulee hyvin kovuutta, mutta kisat on hyvä valita viisaasti mistä aloittaa. Koko kausi aikaa painaa kieli vyön alla, sillä päätähtäin on enemmän kesän puolella.

Matkustus ja leiri painaa kropassa sen verran, että tänään naatiskelen kahavia ja käyn pienellä spinnailuilla tutuilla pikkuteillä kun aurinko alkaa enempi lämmittää ja sulattaa varjopaikat. Illalla hierontaan ja koivet uuteen iskuun.

Groetjes!

Olenko ihan paska ihminen jos epäonnistun?

Pikaluistelija Mika Poutalan video on levinnyt viime päivien aikana somessa pikavauhtia. En ihmettele tätä yhtään, sillä kyseisen urheilijan aito ja rehellinen olemus sekä tärkeä sanoma koskettavat. Hän puhuu videossaan pettymyksistä, niiden kohtaamisesta ja minuuden syvimmästä olemuksesta. Esimerkkinä hän nivoo ajatuksensa peilaten omaan urheilu-uraansa ja meneillään oleviin arvokisoihin. Hän suoraselkäisesti pystyi kohtaamaan olympialaisissa kohtaamansa pettymyksen. Tästä ajatusmaailmasta voisi moni muukin ottaa mallia. Video herätti myös minussa vahvoja tunteita ja mielipiteitä.

Pettymyksiä tulee elämässä väistämättä eteen. Itse pettymys on tunne siitä, että jokin oletettu asia ja tavoite jää saavuttamatta tai ei mene niin kuin olisi suunnitellut. Pettymyksen tunnetta ei voi tarkasti sanoin kuvailla, jokainen varmasti tietää miltä tuntuu olla pettynyt. Pientä harmitusta ja turhautumista voi kokea useasti, mutta valtavan pettymyksen taakan alle voi musertua. Etenkin silloin, kun pettymyksien kohtaamiseen ja niiden käsittelyyn ei olla valmistauduttu.

Kerron nyt oman kokemukseni viitaten pettymyksiin ja niistä selviämiseen. Haluan tällä antaa näkökulmaa sille, mitä urheilija käy niin kisassa kuin ihan arjessaan läpi. Toivottavasti tästä on apua lukijalle sinne ruudun toiselle puolen, joka kamppailee samankaltaisten ajatusten kanssa.

Minun on urheilu-urallani helppo nimetä ne hetket, jolloin pettymys on melkein päässyt yliotteeseen. Kirkkaimpana mielessä viime kesältä murtuminen niin SM-kuin EM-kisoissa. Tunsin valtavaa häpeää ja pettymystä omasta suorituksestani. Tämä purkautui vuolaisiin kyyneliin. Ja minähän en heposti kyynelehdi. Puristus rinnassa oli hirvittävää. Itkuvirren jälkeen taas olo oli huojentunut; asian käsiteltyäni ja realiteettien kohtaaminen auttoi ymmärtämään sen hetkisen kokonaistilanteen. Oli helppo antaa itselle anteeksi ja lopulta myöntää tarvitsevansa tauon. Tämä taas johti siihen, että tauon aikana niin fyysinen (käden toipuminen kevään kaatumisesta paremmalle mallille) että henkinen kantti siivitti loppukaudesta hyviin onnistumisiin.

Tästä muutama vuosi takaperin kun aloin ottamaan kilpailemisen enemmän tosissaan, olin niin motivoitunut, että otin turhia paineita joka ikisestä suorituksesta. Siinä käy helposti niin, ettei edes kova pää pysy kasassa, kun kisa ei mennyt niin kuin ”piti”. Paineiden kasaaminen johti turhan useasti siihen, että omasta koneesta ei sen takia saanut tarvittavaa irti tai mikään onnistuminen ei tuntunut tyydyttävältä. Ja pääasiallisesti paineet loi itse itselle. Lähes koskaan en ole antanut ulkopuolisten seikkojen aiheuttaa lisäpainetta omaan tekemiseen. Ongelmia tulee helposti siksi, että elämän perustukset eli arvot ja minun määritykset eivät ole balanssissa, jolloin annetaan ulkoisten asioiden horjuttaa itseluottamusta sekä itsetuntoa.

Siinä joutuu helposti sellaiseen oravanpyörään, että kyydistä on enää vaikea päästä pois. Menestymisestä alkoi kasaantua pakko. Pakko pärjätä, pakko menestyä. Menestymisen halu on niin luja, että se melkein ajoi hulluksi. On ihan okei epäonnistua. Tyhmä vaan tekee samat virheet uudestaan.

Olin asettanut tavoitteet niin korkealle ja koin ellen niitä saavuta heti, olen paska. Jos ei kulkenut, olin paska ja epäonnistuja. Ihan kaikessa mitä tein. Menin eteenpäin laput silmillä putkinäöllä, etten enää hahmottanut sitä, mitä ulkopuolella tapahtui. Olin tehnyt älyttömän kovasti töitä, mutta pettymys suorituksen jälkeen oli aina valtavaa. Olen jonkinmoinen perfektionisti ja luonteeltani suorittaja. Olen vuosien aikana ymmärtänyt, että tässä on niin hyvät kuin huonotkin puolet; joko se ajaa sinut väistämättä katolleen ojaan tai kaikessa monimutkaisuudessaan antaa ekstrapotkun persuksille.

Menestyminen vaatii vuosien kovan työn, jotta urheilija on valmis voittamaan, kestämään paineet, pettymykset ja ne onnistumisetkin. Samaan aikaan kun päätin panostaa urheiluun tosissani, elämässäni sattui muitakin mullistuksia. Vastoinkäymisiä kuuluu jokaisen urheilijan polulle, se on selvää. Niistä ei vaan helposti tahdo huudella ulkopuolisille. En ole viiteen vuoteen saanut yhtäkään ehjää kautta, en kisa- enkä harjoituskautta. Pahimmillaan sairaalakierre ja petilepo on kestänyt kuukausia.

En ole luovuttaja -  tyyppiä. Olen pettynyt ja turhautunut itseeni niin useasti, mutta aina olen noussut uudestaan. Kerran makasin Töölön tapaturma-asemalla, kun olin kisassa kaatuessani saanut pahan aivotärähdyksen ja vasemman puolen ns. halvaantumisen takia jouduin jäämään tarkkailuun, eräs tärkeä läheiseni tuli sairaalasängyn viereen kysyen :”Joko tämä nyt riittää?” Vastaukseksi hän sai suustani yninän siitä, että sitten täytyy hankkia uusi huoltaja. Läheiseni ovat aina olleet tukenani, mutta jaksavat edelleen ihmetellä, millä voimin olen saanut nostettua itseni joka ikisestä suonsilmästä. Tässä kohtaa hattu päästä tukijoille, jotka ovat lähietäisyydeltä seuranneet ja tukeneet minua heikolla hetkellä. Läheisten tuki on suunnattoman arvokasta.

Nykyään minun on helpompi suhtautua vastoinkäymisiin ja niihin pettymyksiin. Ne ovat vain hidasteita eikä esteitä. Tämä johtuu myös siitä henkisestä kasvusta, koska enää en anna suoritukseni ja saavutusteni määritellä minua ihmisenä. Osaan iloita kaikista niistä pienistä hetkistä, joissa olen kokenut olevani vahva ja pystynyt menemään eteenpäin. Kokonaiskuvan hahmottaminen on auttanut myös. Kaikki se negatiivisuus, kireys ja paineilu ovat jääneet lähes mitättömän tasolle. Rennompi mieli ja asioihin suhtautuminen auttavat tavoitteiden saavuttamisessa.

Ne kielteiset tunteet ovat olleet vain hetkellisiä ja niistä on ollut opeteltava vain pääsemään yli. On vienyt paljon aikaa ymmärtää se, että minä olen muutakin kuin se pelkkä urheilija.  Pelkkä urheilu, menestyminen, epäonnistuminen eivät pelkästään määritä minua ihmisenä. Jos häviän, se ei tee minusta vähääkään vähempiarvoisempaa ihmisenä. Palaset loksahtelevat hiljalleen paikoilleen, kun niille antaa aikaa. Kestää aikaa kasvaa urheilijaksi.

Tottakai urheilu on suuri osa tämän hetkistä elämää, se on itsestään selvää. Sen merkitys on minulle tällä hetkellä niin suuri, että olen valmis pistämään itseni sen vuoksi likoon joka ainoa kerta. Se ei silti tarkoita, että minulla ei olisi muita tärkeitä asioita elämässä. Urheilussa menestymisen avain on siinä, että ymmärrämme sen kuka minä perimmältäni olen; itseluottamus ja itsensä arvostaminen vievät myös pettymysten ja vastoinkäymisten sattuessa eteenpäin.

Poutala lopettaa videonsa mielenkiintoiseen pointtiin: ”Mikä on pahin asia mitä voi tapahtua?” Niin, mitä siitä oikeasti seuraa ja mihin se vaikuttaa? Jos arvokisamitalit menivät toisaalle tai jokin muu tärkeä koitos penkin alle, mitä se muuttaa? Jokainen voi löytää tähän hyvän vastauksen, kun sen ajattelee sattuvan omalle kohdalle.

Keep it simple and enjoy what you do!