tiistai 14. helmikuuta 2017

Countdown



Aamukamman lyheneminen on ajanut minut kaivelemaan aivosopukoihin pesiytyneitä aivotuksia. Aika hyvin ne ovat piilossa pysyneet, mutta eilen varsinkin todellisuus on rävähtänyt silimille, kun tuijottelin junan ikkunasta viliseviä maisemia. Oikeastaan tämän hektinen elämänmeno on saattanut minut lähes hulluuden partaalle, mutta samalla pitänyt onnistuneesti niin kiinni hetkessä, että ajankäyttö on suunnattu konkreettisesti tekemisseen eikä sinne pelekän ajattelun tasolle. 

Olen viikkotolokulla hyppinyt tasajalakaa "jokojokojokojoko" ja melekein väkipakoin saanut pideltyä ohjakset edes jonkinmoisessa tolokussa. Ressi ja paine on ollut kieltämättä aivan hillitöntä. Menneinä viikkoina oon ollu niin kauhea painekattila, ettei pahinkaan teiniangstinen wannabeaikuinen ikunakuunaanpäivänä evernever. Peilistä löytyy kyllä tähän soppaan syypää, jota painava syyllisyyden sormi osoittaa ihan oikeutetusti. Ihan sekuntitarkka minuuttiaikataulu on meinannut viedä viimeisetkin järjenrippeet. Onneksi tilanne on ollut vain hetkellinen, lyhyen aikavälin jakso. Oivoi ja vierestä kuulunut ansaittu molokotus (ihan ansaitusti kaikella rakkaudella ja tuella) ei auttanu yhtään asiaa, päinvastoin. Mene ja tiedä, onko tämä sitten näkynyt ulospäin, mutta pahalta se on tuntunut. Vai olenko vain käynyt sisäistä taistelua iliman tannerta sen enempää tömistämättä. 

Itsessään lähtö ja lähteminen ei ole aiheuttanut harmaita hiuksia. Myönnettävä on, että alakaa se pieni jännitys hiipimään pikkuhiljaa. Mutta vain positiivisessa mielessä. Kauhunsekaisia tunteita jos olisi, en mä täältä lähtis mihinkään. Pyssyisin visusti neljän seinän sisässä. 

Viime viikko oli oikein kuorrutettu viimeisillä asioilla. Viimeiset uimakoulut lasten riemun kiljahduksineen ja itsensä ylittämisen ilakoinnin aiheuttaman metelöinnin kera, viimeiset hikipisarat altaan reunalla kun koittaa pysyä jumppareiden tahdissa, viimeinen päiväkahavihetki työkavereiden hassunhauskoja huumoriviljelyjä kuunnellessa, viimeinen kerta kun työpaikan ovi helahtaa säppiin. 
Viimeinen kerta kun Ronkaisen raitti laulaa mesen renkaiden alla, viimeinen kerta kun monitoimitalon seinät itkee verta meikäläisen pykiessä lisäwatteja pyörän kampeen, viimeinen kerta kun kirkas talavinen tähtitaivas illan pitkinä minnuutteins viitoittaa työmatkalaisen tietä.
Viimeinen aamukahavi mamman pirtin pöydän ääressä, viimeiset saunalöylyt maailman parhaassa saunassa, viimeiset aikaisen aamun aamurutiinit. Lista jatkuu...

Viimeinen ei tarkoita pysyvästi lopullisuutta. Vain hetkellisesti. Nyt sitten lähdetään haistelemaan uusia tuulia ja tekemään uusia kokemuksia. Kyllä ikävä elämää omilla lakeuksilla tullee, sehän on ilimiselevää. Vaan ei ne asiat sieltä mihinkään katoa. Eikä ihimiset. Valtavaa kiitollisuutta ja sydänalaa lämmittävää on huomata, kuin paljon tukea ja kannustusta oikeestikki löytyy. Nyt on Aika ottaa rohkeasti askel etteenpäin. 

Vaikka jokin asia tullee hetkellisesti polokunsa päähän, avvautuu monia muita uusia mahdollisuuksia. Tää hetki on tässä ja nyt.

----
Nyt sitten ollaöllötellään laiskanlinnassa ja opetellaan vähän rennompaa otetta. Täysiä toki painellaan, mut täytyy hieman opetella tätä joutenoloa ja ylimääräisen ajan maksimointia levon kannalta edullisemmaksi. Turkkusessa vietellään pientä lomanpoikasta ennen leirille lähtöä. Kone sujahtaa etelänlämpöön sunnuntaina ja siitä se työnteko vasta alakaakin! Ehei sitä laakereilla leppäillä koko viikkoa, seinähulluksihan siinä vaa tullee!