keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

#Back to the golden old days

Tässä yhtenä kevyempänä treenipäivänä ajauduin tutkimaan tietokoneeni kovalevyn uumeniin tallennettuja vanhoja valokuvia. Ensireaktioni oli ensin suoraa huutonaurua kyynelten lennellessä pitkin poikin koneeni näppäimistöä. Selvittyäni tästä ilon purskahduksesta, naaman virne alkoi hieman vajoamaan ja kulmat kurtistumaan mietteliäämmäksi. Mieleen alkoi tulvia nopeita välähdyksiä kuvien tapahtumista tiuhaan tahtiin ja verkkokalvoilla vilisi aika valonnopeudella. Samalla tunneskaala alkoi muuttumaan kuin vuoristoradassa, pikaisia sydämen ylilyöntejä, iloja, suruja,pelkoa, naurua, kyyneleitä, onnellisuutta ja kaikkea siltä väliltä. Läppäsin äkkiä koneen kannen kiinni ja selasin puhelimesta soittolistaa pistäen yhden tietyn biisin soimaan. Tärykalvot sai kyytiä.

I've paid my dues
Time after time.
I've done my sentence
But committed no crime.
And bad mistakes -
I've made a few.
I've had my share of sand kicked in my face
But I've come trough.

Päätin rohkaistua ja tehdä syvemmän aikamatkan menneeseen. Ei se oikeasti niin pelottavaa ole, mutta mielenkiintoista kuinka erilaiset tunnetilat valtasi mielen niin äkkisesti. Mites se oli, ettei taaksepäin kannata katsoa ja rypeä menneessä, vaan suunnata voimavarat tulevaan. Koska siihen voit vielä vaikuttaa.

Olen vähän eri mieltä. Menneeseen voit varmaan vaikuttaa, jos olet seuraava Einstein keksimällä teleporttaavan aikakojeen. Minusta kaikki tapahtuu tarkoituksella ja miksei joskus pysähtyisi miettimään miten asiat ovat johtaneet tähän päivään, tähän hetkeen. Vanhojen kuvien katselu ja menneiden ajattelu ei tarvitse olla niin vakavan syvällistä ja syy-seuraus-suhteiden pohdiskelua, mutta miksipäs ei?



(And I need just go on and on, and on, and on)
We ate the champions, my friends,
And we'll keep on fighting 'til the end.
We are the champions.
We are the champions.
No time fr losers
'Cause we are the champions of the world.

Kotialbumeista löytyy toki kaikki alkuperäiset otokset ihan elämän ensi sekunneista asti, mutta koneeni sisältö ulottuu sinne, kun olen aloitellut koulutaivaltani. Ei ehkä tule yllätyksenä, että kuvissa seikkailee rimppakinttutörmänen pyöränsä kanssa.


I've taken my bows
And my curtain calls.
You brought me fame and fortune, and everything that goes with it.
I thank you all.
But it's been no bed of roses,
No pleasure cruise,
I consider it a challenge before the whole human racem
And I ain't gonna lose.

Kesät ja kaikki lomat menivät viettäessä kunnon karavaanielämää, kun pakattiin viispäisen katraan kimpsut ja kampsut jopa kuukauden mittaiselle roadtripille. Parhaimmillaan silloin Kuusamosta lähti monen perheen kulkue, kun peräkanaa tiputeltiin yötä myöden kohti etelää ja jotain hiekkakentän nurkkauspaikkoja.

Monet illat sitä istuttiin ja hakattiin korttia pöytään taikka juostiin pitkin maita ja mantuja. Tokihan kisaaminen oli se itse asia, mutta olihan sitä muutakin kivaa tekemistä. Eikä toki kaikkia perheen vanhemmille tohtinut kertoa. Pirruutta ei jaettu, oltiin aina ihmisiksi.


Samoiten junnujen yhteistreeneissä ei vauhtia puuttunut, kun korttelikettu isä-Törmänen heilutteli tahtipuikkoja. Ja onneksi äitimuori oli pakannut eväät. Kasvava nuori ja pohjaton vatsalaukku. Voi sitä riemua kun oli tarpeeksi vanha lähtemään isojen poikien lenkille. Kilometrejää on tarttunut koipiin mukavasti, kun koitti pysyä Cycloksen ukkojen takarenkaassa kiinni. Pienet seläntakana tehdyt tuuletukset kotimakalla, kun nappasi vihdoin ja viimein sen ensimmäisen havitellun kylttikirin! Heheh, terveisiä vaan poijjille Kuusamoon!


(And I need just go on and on, and on, and on)
We are the champions, my friends,
And we'll keep on fighting 'til the end.
We are the champions.
We are the champions.
No time for losers
'Cause we are the champions of the world.

Olen kyllä iloinen kaiken kaikkiaan siitä, että olen aina saanut toteuttaa itseäni ja tehdä mitä haluan. Kaikkia ohimeneviä villityksiä on kokeiltu, mutta pyöräily tuli aikanaan jäädäkseen. Se on teettänyt paljon matkustamista, mutta kaikki on ollut sen arvoista. On päässyt näkemään maailmaa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Maantiet ovat tulleet tutuiksi ja joka kesälomaa odotti kuin kuuta nousevaa. Silloin tiesi, että pian pääsee taas reissun päälle. 

Kuvissa vilahtee myös paljon muitakin kasvoja kuin pelkkää sitä omaa naamavärkkiä. Tässä kohtaa taas ieman alahuuli väpättääkovanaamalla. Olen aina saanut nin paljon tukea ja kannustusta, varsinkin heikolla hetkellä. Kukaan ei ole jättänyt huomioimatta vaan on ollut läsnä, kun sitä juur eniten on tarvinnut.


Kaikenlaista sitä on tähän päivään asti saanut nähdä ja kokea. Sekä hyvässä että pahassa. Kuinka paljonkaan ihminen voi yhden varttisatasen aikana muuttua. Ensi kuussa sitä ollaan jo puolessa välin viittkymppiä. Herranjestas ja kaikkea sitä.


Tähän alle kokoan nyt sitten muutaman otoksen, joita satuin löytämään. Ja miksi juuri nämä? Siksi. Ja ajattelin olla kelpuuttamatta tähän kategoriaan alle pari vuotta vanhoja otoksia. (Ja en saanut kuvia haluamaani järjestykseen, koska Blogger.)



Jotkut kisat muistuu kuin tuoreena mieleen. Tämänkin ajon muistan ihan joka metrilleen. Kaikki ne tuntemukset ja fiilikset mitä tuon ajon aikan tuli. Jännä homma. Kyllä kulki.

Tältä näyttää, kun on antanut kaikkensa. Ei se aina nii heleppoa oo, eikä nättiä.
SM-kisat Kuusamossa 2009. Paikalla olleet tietää kuinka huikeat kisat järjestettiin. Osaan oikeasti käyttäytyä.
Aina yhtä huikeeta pitää siniristipaitaa. Maajoukkueen kanssa kieretty kisoja junnuna paljonkin. Nuorena sai jo maistiaisia kansainvälisestä touhusta. Nämä ovat tosi arvokkaita kokemuksia. Terkut muuten Tapsalle!
"Miks sä et oo hiihtäjä?" Koska olen pyöräilijä. Joka tykkää hiihtää.

Kertoo paljon siitä, miten yhdistetään urheilu kaikkeen muuhun.
Onneksi tämäkin irvistys tallentui kameralle. Ensimmäiset ratakisat ratapyörällä. Lainapyörä. Mahto porukat luvata, että saan sen itselle jos nappaan ISM-mitskun kisoista mukaan. Mahtopaolla niin, että tuli aika monta mitalia kyseisistä kisoista.
Taas irvinaama vauhdissa. Eka vuosi IK-32. Eka voitto TS-korttelissa.

Thats mini-me! Onneks oon aina osannu hymyillä kameralle nätisti. Mahtaapi tää kuva olla jotain N12-sarjasta.

Ahveniston moottoriradalla pärräämässä -06. Ai saamari vieläki muistuu mieleen kuinka koipia kiristeli ku koitti pysyä poikin kyydis.
Junnuna oli sen verran rämäpää, että mentiin minne huvitti. Maastokisat oli lystiä vaihtelua kapearattaisella ajamiseen. Nykyään itsesuojeluvaisto on sen verran korkealla, että naatiskellaan maastossa ajamisesta ihan vain huvin vuoksi.



Tuo takana pyllistelevä mies aina sanoo mulle: "Miks sä oot noin pahapäine emäntä?". Hmmm, miten niin?

Lukemattomat kerrat sitä on lähdettu pakkasen selkään. Ja monet kerrat juostu pyörä kainalossa kun vähän on saattanut varpaita palella. Mut oikeesti, kattokaa mitkä maisemat!



Tää tuskin tarvii sen enempää selittää.

They are always there for me. Also many else.

Joka syksyinen traditio. Minne tänä vuonna ?!

Muistan tän hetken aina. Tää on se kaiken ns. pahan alku, aina piti hampaat irvessä kisata. Okei, leikkimielellä tottakai. Mutta iskä hei, muistatko sen Tervaetappien tempon? ;)

Tästä nyt ei ole kovinkaan kauan, mutta pakko laittaa. Olosuhteet saattaa joksus olla rankkojakin, mutta porukassa se ei tunnu niin pahalta. Cycloksen pojat on kultaa!

Tää on ollu jo liian tuttu näky viime vuosien varrella.Mut mikä ei tapa niin vahvistaa. Ensimmäinen oikeasti paha  loukkaantuminen kisassa. Kesti monta kuukautta pääst tolpilleen. Urheilun varjopuolia...

Toisen pahemman kolarin jälkipyykki. Nämäkin on sellaisia juttuja, jotka joskus palaa mieleen. Pelkoa ei ole jäänyt, mutta silti ne mielessä joskus kutkuttelee.

KK-leirit oli aina kesän kohokohta. Melko taitava pyörilijä... Ja kuten kuvasta näkyy, taas on törmäne ollu kyntämässä ojan pohjia.

-08 U6 Cycle Tour. Ensimmäinen kv-podiumpaikka. Oli muute pahhaa pommaccia.

It's gonna be fun, they said. And cold. And wet. And still fun.

Aina ei tarvitse voittaa tai edes olla korokkeella. Joskus riittää se, että on täysin tyytyväinen omaan suoritukseen. Ja iihen, että ylittä itsensä. Tässä tosin SM -09 N18-sarjan 2. Ja omissa kotikisoissa.

Aikasemmin olleet biisin sanat kuvaa tätä hetkeä. Ensimmäinen tempomestaruus N18-sarjassa. Kyseinen biisi huusi koko kotimatkan auton stereosta. Sen verran mahtava tunne oli nousta korkeimmalle korokkeelle.



maanantai 10. heinäkuuta 2017

Kortteliajon SM-kilpailut Tampereella 7.7.2017

Hiukan oli kaksjakoset fiilikset lähtee polokemaan kilipaa. Edeltävän viikon treenit meni kylläkin ihan muualle kuin vihkoon, sillä räpylä oli oikeen vastaanottavaisella tuulella. Kipu pysyi kovemmissakin treeneissä siedettävällä tasolla ja särkylääkkeellä sai nekin rippeet kuitattua. Toinen juttu taas oli se, että enpä muista milloin viimeksi olisi jännittänyt niin palijon. Tavoitteena oli vain lähtee tekkee ehjä ajo rennolla fiiliksellä. Kuitenkin pitkähkö kisatauko takana ja menneiden viikkojen rämmeessä rämpiminen oli saanu pienen räkyttävän peikon olalle ilikkumaan.
Kuva: Miika Kulmala

Ratinan rantaan oli saatu oikein loistava ja yleisöystävällinen reitti. Kannustusta ja katsojia oli tolokuttomasti reitin varrella. Sääkin suosi ja tunnelma oli varsin miellyttävä. Viivalla oli yllättävän palijon kuskeja ja kisa alakoki hyvällä pöhinällä. Oma jalaka tuntu suhteellisen rapsakalta, vaikka ajamattomuus poltteli koivissa. Loppukierroksilla tiimimme Heidi teki kovasti hommia ja vetikin sitten viimeisellä kierroksilla porukan jonoksi. Viimesissä kurveissa revittiin hyvin eroa pelotoniin, mutta Pensaari pääsi hieman yllättämään. Siinä kävi allekirjoittaneella pieni lapsonen, mutta selekeesti erotuttiin muista. Kovalla vauhilla takkaa tulin, vaan maaliviiva tuli liian äkkiä. Kultaan alle pyörän mitta ja jopas harmitti. Heidi kuittasikin sitten pronssin takataskuun eli Toni&Tonin värit oli hienosti edustettuna podiumilla. Harmi, kun kolomannella tiimin kuskilla meni rengasrikon takia kisa plörinäksi.

Maalissa olo oli samalla tosi helepottunu ja harmituksen lomassa myös ilone. Käsikipu räjähti ilimoille heti maaliviivan jäläkeen. Onneksi pystyin pittää fokuksen kilipailun aikana ajamisessa, enkä tuskassa. Tottakai se sitten purkaantui jälestäpäin. 

SPU:n tiedote kisasta:
http://mailchi.mp/74b69fccb044/rjh59ui9a4-1062105?e=%5BUNIQID

Kuva: Miika Kulmala
Parin mutkan kautta päädyin Tampereelta takaisin Stolwijkin puhtoisiin maalaismaisemmiin. Lämpöäkin riittää ihan heti eri lailla kuin pohojosen kairalla. Sen verta paahtoi tänään, että iha piti iskeä viiskymppistä suojakerrointa nokkapieleen, kun lähdin polokemaan kevään aikana tutuiksi tulleille teille. Huippua olla täällä taas! Tarkoituksena päästä hyvästi kisaamisen makkuun, jotta loppukausi oltais sitten ihan uuessa täyessä iskussa. Tositoimiin päästään heti huomenna korttelikisan merkeissä ja homma jatkuu sitten viikonloppuna. Nähtäväksi jää kuin käpälä kestää, mut ei anneta sen tätä hommaa kovin ennää estää. It's so good feeling to be back on business!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Situation updated


SM-kisaviikonlopun romahduksen jälkeen olen pitänyt tietoisesti pientä breikkiä ja distanssia kaikesta siihen asti, että tilanteeseen tulee jonkinmoinen järki ja järjestys. Arvokisaviikonloppuun oli satsattu kovasti kaikista vaikeuksista huolimatta, mutta henkinen kantti petti pahemman kerran. Selkäranka napsahti poikki rimpuilusta huolimatta. Kenen juhlamieltää nostattaa, kun epäonnistut tärkeässä koitoksessa pahemman kerran. Voin rehellisesti myöntää, että lauantain keskeyttäminen oli oikeasti tosi kova paikka.

Taustaa vielä sen verran, että kaatuminen Hollannissa tapahtui 13.5. Silloin tutkimuksissa tosiaan ei löytynyt mitään ja lyhyen tauon jälkeen aloin pikkuhijaa taas ajamaan ja kisaamaan. Kylmäkäärettä ja särkylääkettä meni paketti jos toinenkin. Kivun kanssa selvisi jotenkuten kun toimintakyky palautui sen verran, että pääsi hyppäämään taas ohjaamoon. Sitten ennen Suomeen paluuta 4.6 ja ensimmäisellä viikolla kotimaan kamaralla oli pientä kalusto-ongelmaa ja reilu kahden viikon sairasjakso kuumeineen ja mahatauteineen.  Päätin heti kaatumisen jälkeen, että ajetaan vaikka väkipakolla kerta ulkomailla ollaan. Ärsyttävän rassaava tunne, kun takaraivossa jyskyttää jatkuvalla syötöllä se, että pitää ajaa, pitää kisata ja pitää pärjätä JA et vaan yksinkertaisesti pysty täyttämään omia tavoitteita ja halua ajaa.

Tilanne alkoi tiedostamatta kehittyä tosi kuormittavaksi ja ressaavaksi. Epätietoisuus on oikeastaan kaikista pahin tunnetila, kun asiat eivät ratkea pelkästään sormia napsauttamalla. Voi että, moni solmu olisi sillä keinoin auennut jo aikapäiviä sitten. Kipu kädessä alkoi olla niin sieämätöntä turhautumisen ja ressin lisäksi, että se alkoi todenteolla rassaamaan korvienväliä. Kertoo varmaan jostain jotain, kun viimeksi levollisesti nukuttu yö on nukuttu juuri ennen kolaripäivää. Muutoin on koitettu räpistellä katkonaisilla 4-5 tunnin yöunilla.

Syötteellä tuli sitten mitta täyteen ja kuppi meni nurin. Tempossa jo tunsin, ettei kaikki ole kohdillaan, mutta taistelumielellä lähdin lauantain starttiin. Kovasta tahdosta huolimatta tilanne ryöstäytyi käsistä heti alkumatkasta ja huoltoautosta käskettiin heittää kampi suoraksi tienposkeen. Kipu meni yli hilseen eikä ajamisesta tullut yhtään mitään. Oli melko musertava tilanne.

Jälkiviisashan aina voi olla. Mutta kun on kova pää niin on kova pää. Kovin höllisti ei halua antaa periksi vaan yritetään viimeiseen asti. Tämä reilu viikon mittainen tauko oli enemmän kuin tuhat jänistä. Sain viettää pitkästä aikaa perheen ja kavereiden kanssa ja latailla kovalevyn akkuja. Pyörään päin en edes vilkaissut koko viikon aikana, kun lääkäri määräsi rasituskieltoon. Tuli sitten koluttua koiliskairan kauniita luontomaisemia patikoiden.



Kävin käden kanssa hermoratatutkimuksissa sekä magneettikuvissa. Eilen tuli sitten tuomio. Kaatumisesta aiheutunut kova hermotälli on onneksi jo löysännyt, mutta pääasiallinen kivunaiheuttaja paikallistettiin ranteeseen. Sieltä löytyi kaksi repeämää, isompi kolmiorustosta. Rusto vastaa polven nivelkierukan rustoa, joka on värttinäluun ja kyynärluun välillä, jonka varassa ranteen kiertoliike tapahtuu. Repeämä aiheuttaa invalidisoivaa kipua, joka pahassa lykyssä johtaa työkyvyttömyyteen, särkylääkkeiden ylenkäyttöön sekä normaalielmän rajoittumiseen. Ranteesta voi kuulua napsumista, äkillinen vihlova kipu voi iskeä tietyissä liikkeissä tai ranteen rasituksen sieto vo oleellisesti häiriintyä. Hoitona kipulääkitys sekä lepo. Pitkittyneessä vaivassa sitten kirurginen hoito. Paranemisaika vaihtelee tällaisissa vaurioissa 3-12 kk:n välillä.

Tällä viikolla olen hiljalleen palannut treenirytmiin takaisin kuulostellen käden vointia. Saan onneksi jatkaa harjoittelua kivun sallimissa rajoissa. Tästä edetään päivä kerrallaan eteenpäin. Sain rannetuen, jota täytyy etenkin ajaessa käyttää ja se onneksi tuo helpotusta kipuun. Helpottaa suunnattomasti, kun tietää mikä on vialla. Heinäkuun loppuun mennään näin, mutta jos tilanne jatkuu entisellään taikka pahenee, lasaretti kutsuu jälleen.
Aikomus on palata täysin normaaliin rytmiin. Ensi viikolla olisi tarkoitus täräyttää Tampereella 7.7. SM-korttelissa. Sen jälkeen katsotaan, milloin pääsee jatkamaan kisaamista Hollannissa.

"No Pain, No Gain"