lauantai 25. kesäkuuta 2016

Tarraa pintaan ja baanalle!

Jos aikaa kuluu paljon pyörän satulassa, niin sitä kuluu myös auton ratin takana. Pääasiallisesti kaikki kilpailumatkat kotimaassa tehdään teitse. Ja täältähän on kisapaikoille matkaa yleensä yhdeltä istumalta ihan riittämiin.

Pelit ja pensselit pitää silloin olla siis priimaluokkaa, ei sitä ihan mihin sattuu omaa takapuolta laske. Vuosien kokemuksella ja lukemattomien autossa matkattujen kilometrien jälkeen, on löytynyt itselle mieluinen vaihtoehto.

Riittävä kompakti koko, ajettavuus ja mukavuus on niitä ykkösjuttuja. Ei se ole ihan sama missä sen 10h per siivu istuu. Isä on sen verta kätevä käsistään, että rakensi reissuautoon muutaman lisämausteen ja nyt se on oikein soiva peli tien päälle. Kaikki se tavarapaljous ei ole kuin nakata kyytiin, ovet säppiin ja lähteä luukuttamaan. Tosipuheessa, pakkaaminen on aiheuttanut sen verta harmaita hiuksia matkan varrella, että tilaa täytyy olla. Yksinkertainen on kaunista, sanotaan. Puolipakettiauto on ollut paras vaihtoehto tähän mennessä; kalusto, työkalut, varaosat, muu sälä mahtuu oikein sopusointuisasti saman katon alle ja vielä turvallisestikin ja ohjaamossa mahtuu oikomaan myös koipia.

Vähän aikaa sitten julkisivu koki myös huomattavan kohennuksen, kiitos siitä Hietalan Markolle!

Make' Style on kuusamolainen yritys, joka tekee auto- ja mainosteippauksia jo lähes 20 vuoden kokemuksella. Yrityksen pääajatuksena on tarjota yrityksille kaikki mahdolliset yrityskuvatuotteet lippalakeista rekka-auton mainosteippauksiin ja mainoskynistä suurkuvatulosteisiin. Kaikki tuotteet ja palvelut toteutetaan suunnittelusta asennukseen asti.

Makestyle Oy
Kaiterantie 3 A 5, 93400 Kuusamo
0400-747028
asiakaspalvelu@makestyle.fi










perjantai 24. kesäkuuta 2016

#midnightsummer

Eilinen vuorokausi meni lähes kellon ympäri samoilla silimillä. Täräytin Turusta aamutuimaan koilliseuroopan pääkaupunkiin eli Kuusamoon ja lähes samalta istumalta löysin itseni pyörän satulasta koivet sauhuten innosta. Olin kyllä iha poikki matkan jäljiltä, mut kaikkeen sitä ihminen lykkäytyykin. Edessä oli nimittäin Cycloksen järjestämä yöttömänyön pyöräily, joka käsitti 140 km mittaisem matkan Kuusamosta Posiolle ja Livolle ja sieltä Lohirannan kautta takaisin kirkonkylälle. 

Huisi reissu kerta kaikkiaan ja joka hetken arvoinen. Mitä muuta yhteiseltä reissulta voi toivoa? Loistava keli, mahtavan leppoisa porukka (19 kuskia!!!) nappiin osunut reittivalinta ja yleinen hykerryttävä tunnelma koko matkan ajan. Ajo taittui lähes itsestään ja päästiin nauttimaan kyllä aimo pala koillismaalaista luonnon loistoa, juurikin parhaimmillaan.

Nyt onkin hyvä heittää hieman vapaalle, hyvän ruoan, seuran ja treenien merkeissä. Nauttikaa keskikesän tarjomista elämyksistä ja rentoutukaa! Näihin kuviin ja tunnelmiin:









(BTW! Tsekkaa Snapchatissa rosaliina1!!!)
Täällä Cycloksen kuvia!


#newstart

Pitkään näytti heikolta, etten pääsisi piiitkään aikaan starttaamaan, mutta otin sitten pässiä sarvista ja ns. aloitin kisakauden uudestaan. Lähtökohdathan eivät olleet oikein suotuisat, edellinen reilu viikko takaperin hädin tuskin selvisin tuskistani punkan pohjalla, mutta... tulihan sitä suotuisampaakin tuulta meikäläiselle ja lähes kylmiltään päätin sitten lähteä starttaamaan. Kevyesti ehdin parina päivänä ulkoiluttaa kalustoa. Pieni jännityksen tutina persuksissa (mut fiilinki sitäkin korkeemmalla!) lähdettiin taittamaan matkaa Tapiskalta Poriin. 
Edessä oli Satakunnan etappiajot. Lauantaihin kuului 5km prologi aaamusella ja iltapäivällä sitten lyhyt korttelikisa. Sunnuntain kruunasi sitten viimeinen etappi, joka sattui olemaan 73km maantieajo. Olihan siinä kroppa hiukan ihmeissään, kun yllättäen piti alkaa pyytelee watteja kampeen. Melko ärhäkkää ja tuskasta hommaa. Silti hypin riemuissani, kun tavoitteena oli päästä edes jokainen etappi maaliin! Nautin täysin siemauksin jokaikisestä kilometristä. Kyllä se järki kädessä oli jo lähtökuopissa, kun ei minkäänaista käsitystä kropan toiminnasta ollut ennen starttiviivalle asettumista. Kylmiltään lähdettiin kokeilemaan kepillä jäätä. Kortteliin lähdettiin hyvistä asemista, koska koko tiimimme oli hyvin sijoittuneena kärkipaikoille ensimmäisen etapin tuloksissa. Heitin sitten aivot narikkaan, ja jopas! Omaksi yllätykseksikin otin ja täräytin korttelin voittoon. Aijjai, kyllä tuntu makkeelta pitkän tauon jälkeen viiletellä maalilinjan yli ensimmäisenä! Sunnuntaihin oli taktiset kuviot selvillä, mutta loppuun tultiin yhtenä porukkana ja kiri riitti kolmanteen sijaan. Yhteistuloksissa sitten henkilökohtainen sijoitus 4. Tiimille kokonaiskisassa muut sijat 1, 3, 4, 6 & 9. 
Eniten tässä tauon aikana kaipasi koko kisatohinaa, tiimiä, sitä kisapaikan tunnelmaa ja tietty itse ajamista! En tas löydä tarpeeksi ylistäviä sanoja sille tunteelle, milaiset kiksit koko touhusta saapi. Varsinkin, kun lähtökohdat huomioonottaen kroppa kesti äkillisen rasituksen yllättävänkin hyvin! Vaikka eihän se ajaminen missään tapauksessa rehellisesti sanottuna helpolta tuntunut missään vaiheessa, vaan kyllä ne talvella tehdyt tulokset sieltä vielä kaivellaan hymyissä suin esiin, siitä saapi olla kyllä varma. Mutta kyllä sen huomaa, että pitkä tauko laskee suorituskykyä ihan tajuttoman paljon alaspäin ja töitä saa tehdä tästä eteenpäin ihan hullun lailla. Viikonlopun tavoitteet saavutettiin; jokaiselta etapilta saatiin ehjät suoritukset ilman mitään jälkikomplikaatioita. Ja kirsikkana kakun päällä: meillä on ihan mahtava akkaporukka tiimissä ja sen voi lukea suoraan myös tuloslistoilta!

Matka jatkui sitten Turkkuseen, keskiviikon haasteena olikin sittn aika-ajon Suomen mestaruuskisat. Omalta kohdalta siitä ei sen enempää, reenimielessä startattiin ja taas saatiin äkkiseltään tasapaksu ehjä suoritus. MUTTA! Lotta lepistö nappasi odotetusti hineolla ajolla kultaa ja Antonia Gröndahl pronssia! Kaiken kukkuraksi joukkuekilpailussa kalahti kaksi kirkkainta mitalia. Kyllä meidän muijat on rautaa!
Olen vetäytynyt jo takaisin pohjoiseen. Seuraava koitos onkin ensi viikolla maantieajon Suomen mestaruuskilpailut tuolla samaisella Kakskerran radalla. Väliajalla ei nautitakkaan kahvia ja pullaa (kahvia ehkä muutama kupponen) vaan se vietetään aktiivisesti pyörän selässä, jotta kuskin kunto olisi terävämpää ensi lauantaina!

Videokooste Tulokset täältä

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Ajatuksia valmentamisesta ja valmentajista

Nyt joutuu syyniin käsitteet valmentaminen ja valmentaja!

Mitä ihmettä sä sekoilit siellä?! Olit pihalla kuin joku ******* lumiukko!!!"

"Loppua kohden homma alkoi pelittämään jo paremmin, oliko huono päivä koulussa vai onko jokin muu pielessä, tahdotko keskustella asiasta?"

"Kaikki ei mennyt aivan putkeen eikä suunnitelmien mukaan, selittelyjä ei kaivata! Huomenna treeneissä parempi meininki, eikö vain?"

"Mahtavaa toimintaa tän päivän treeneissä! Periksi ei annettu ja päästiin huippu-suoritukseen!"

"Noo... tää oli nyt vähä tämmöstä, katotaa mimmosta huomisissa reeneissä sitten on..."

Kuulostaako tutulta? 

Opiskeluaikoina yhdeksi keskeisimmäksi käsitteeksi nousi kokonaisvaltainen valmennus. Melekoinen sanahirviö. Ainakin aluksi se tuntui siltä. Juujuu, ihminen on semmoinenjasemmoinen kokonaisuus ja siihen liittyy tätätuotasitäjavähälissäätuota ja sitten toimitaan näinjanuinjasittennäin....ööh? Hold your horses. Valmentaminenhan on urheilijan / joukkueen kohtaamista monilla eri osa-alueilla. Kokonaisuus kursitaan kokoon pienistä palasista. Vaatii paljon ymmärrystä, kun lähtee samaan kelkkaan urheilijan kanssa, puolin jos toisin. Ja millainen onkaan sitten hyvä valmentaja?

(Hox! Teksti perustuu pitkälti omin kokemuksiin ja näkemyksiin, kommentteja luen enemmän kuin mielelläni!)

Koko paletti lähtee rakentumaan yksilöllisyydestä, urheilijalähtöisyydestä ja toiminnan asetetuista tavoitteista ja tarpeista. Aloin itse tekemään duunia oman nykyisen valmentajani kanssa siinä about 18-vuotiaana, jotta saisin oman hommani pelittämään paremmin ja siirtyä isoin harppauksin seuraaville tasoille. Nuorempana valmennus tuli perheen sisältä sekä tietyti muutoin seuratoiminnan kautta. Oltiin tultu siihen pisteeseen, että koin tarvitsevani jonkun ns. ulkopuolisen rinnalle. Silloin en vielä omannut tarpeeksi tietotaitoa, jotta olisin pystynyt kehittämään itse itseäni tarpeitteni mukaan. On olemassa joku, jolla on punaiset langat käsissä varmoin ottein. Oon sellanen tyyppi urheilijana, joka menee paljon tunteella eteenpäin. Tiedän kyllä paljon asioita ja otan tuntemattomista selvää, mutta koen helpommaksi, kun on joku joka sanoo suoraan mitä ja miksi tehdään. Näin pystyn paremmin keskittymään itse tekemiseen. Ei pelkästään riitä, että ohjelmat kilahtaa postiin ringaling ja thats it. Tietysti se jollain varmasti toimii myös näinkin. 

Peräänkuulutan valmennussuhteessa tukea ja luottamusta. Saumaton yhteispeli on se thing. Omien kokemusten pohjalta sanoisin, että hyvän valmentajan yhtenä tunnusmerkkinä on ihmistuntemus. Valmentajan tulee tuntea oma valmennettavansa, jotta tietää miten ns. käsitellä urheilijaa ja löytää tälle juuri ne oikeat toimintatavat, joilla asetetut tavoitteet ovat mahdollista saavuttaa. Tiedän kuinka valmentajani toimii ja valmentajani tietää, miten saa minut ylittämään itseni joka kerta. Pystymme keskustelemaan puolin ja toisin avoimesti ja saan kallisarvoisia vinkkejä niin harjoitteluun ja kilpailuihin kuin myös opiskeluun, töihin ja muuhunkin. Pystyn myös vaatimaan, jos jokin minua ei miellytä tai mene oikein. Hienosti se on jaksanut kuunnella ja ymmärtää, kun pää punaisena raivoan sylkipisaroiden lentäessä metrien päähän. 

Valmentaja noudattaa omaa filosofiaansa. Samat toimintatavat ei vain välttämättä kaikille sovi ja se on musta homman hienous. Kohdataan urheilija/ joukkue yksilönä ja kaivetaan työkalupakista tarvittavat osaset. Valmentajalta edellytetään jos jonkinmoista ammattitaitoa, tietoa ja kokemusta sekä ominaisuuksia. Valmentaja voi olla toki erikoistunut juuri tiettyyn osa-alueeseen erityisesti, mutta laaja näppituntuma ei ole varmasti pahitteeksi. On tietysti jokaisen henkilökohtainen mieltymys millaiseksi hyvän valmentajan kokee ja mitä henkilökohtaisesti valmentajalta haluaa. 

Oon monestikin miettinyt yleensäkin valmentajan roolia ja työnkuvaa, niin opiskelujen aikana kuin ulkopuolellakin. Minusta valmentajan tulisi antaa urheilijalle eväät selviytyä itsenäisesti. Antaa ne tarvittavat tiedot ja taidot sekä ottaa vastuuta omasta toiminnastaan ja tekemisistään. Toisin sanoen, valmentajan tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sounds weird?

Hyvän valmentajan voi myös tunnistaa siitä, että hän pystyy yhteistyöhön jokaisen erilaisen yksilön kanssa, on tasa-arvoinen jokaista urheilijaa kohtaan, kunnioittaa urheilijaa ja samalla myös omaa työtään. Lisäksi sitoutuu viemään urheilijan kehitystä eteenpäin, innostaa ja luo innostavaa ilmapiiriä, kannustaa tiukassakin paikassa sekä on itse myös kehittymishaluinen. Ollaan ns. ajanhermolla. No onhan näitäkin nähty: "tää toimi kolokytäviis vuotta sitten ja niin se toimii nytkin!"

Valmentajan ammattitaitoon kuuluu tietysti oman lajin lajitietoisuus. Ihan perusjuttuja siis. Lajitiedossa on myös tärkeää osatekijöiden ymmärtäminen. Fysiologian, anatomian ja biomekaniikan tuntemuksestakaan ei varmasti ole mitään haittaa. Valmentajalta peräänkuulutetaan tiedon lisäksi kokemusta; joko omasta urheilu-urasta tai monitahoisesta valmennustoiminnasta.

Hyvään ammattitaitoon kuuluu myös valmentajan omat eettiset periaatteet ja arvomaailma.
Valmentajan ja urheilijan suhde on ensisijaisesti vuorovaikutussuhde ja senpä takia valmentajalla täytyy olla käsitystä ihmissuhdetaidoista. Toimiva vuorovaikutus valmentajan ja urheilijan välillä ehkäisee kitkat ja väärinymmärrykset ja tekee yhteistyöstä saumattomampaa. Valmentajan täytyy osata keskustella avoimesti, kysellä ja kuunnella urheilijaansa. Tähän tarvitaan kaksi, ei yksinpuhelevasta valmentajastakaan kamalasti hyötyä ole. Eli käytännössä voisi ajatella, että valmentajan työkuva on tyyliin 24 / 7. 

Hyvän valmentajan ominaisuuksista ei paljon hyötyä ole jos urheilija itse ei ole kiinnostunut onnistumisestaan, menestyksestään tai kehittymisestään. Urheilija luo tarpeen valmentajalle. Valmentaja antaa työkalut ja suunnan, joilla urheilija voi saavuttaa asettamansa tavoitteet.

Opiskeluaikoina erikoistumisjaksolla oli enemmän hyötyä kuin haittaa siitä, että oli ollut täysipäiväisenä urheilijana. Omat kokemukset treenaamisesta toi hyviä ja oivallisia sävyjä valmennustoimintaan ja sen hienoon moninaisuuteen. Ja ehkä parasta tässä oli se, että oli helpompi asettua ns. valmentajan roolissa urheilijan saappaisiin. Yksi iso, oleellinen huomio kuitenkin oli; on aivan eri asia olla urheilija kuin valmentaja. Tietysti omat mahdolliset aikaisemmat urheilu-uran aikaiset kokemukset varmasti määrittävät osaltansa tulevaa omaa valmennusfilosofiaa.  

Oli jokseenkin jännä huomata, että se miten toimin itse urheilijana, ei heijastanut omaa valmentamiskäyttäytymistä. Minusta on eri asia olla urheilija kuin sitten  toimia valmentaja. Ne toimintatavat, joita olen itse urheilijana tottunut käyttämään, eivät ole merkittävässä roolissa omassa valmentamisessa. Painoarvo ja tapa valmentaa on tyystin eri. Sen huomaa varsinkin ihan käytännön tasolla; se miten itse opetan ja ohjaan töissä, eroaa niistä toimista, joita urheilijana itse tarvitsen. 


Tiivistettynä: Kokonaisvaltainen valmennus tarkoittaa urheilijan kohtaamista kokonaisvaltaisesti yksilönä, jokainen eri osa-alue huomioonottaen. On urheiljan ja valmentajan välinen asia, kuinka tätä lähdetään yhdessä kehittämään eteenpäin urheilijanpolulla sen eri vaiheiden erityispiirteet huomioonottaen. Melko ympäripyöreätä, but true.
Joku viisas on jossain joskus sanonut: 


"Valmentaja osaa jokapäiväisen toiminnan kautta pitkäjänteisesti ja pienin askelin tukea urheilijan kasvua itsenäiseen työskentelyyn"




lauantai 11. kesäkuuta 2016

#saturdayfeelings

Everything happens for a reason, right? 

Tilanne on kevyesti kuvailtuna sangen surkuhupaisa tällä hetkellä. Ilmeisesti huono tuuri on juurtunut näille kulmille pidemmäksi aikaa. Miten yhtä ihmistä voidaan koetella jatkuvasti näin. Äärirajoilla ollaan menty ja ehkä hieman pikkaisen myös ylikin. 

Nää on niitä hetkiä, jolloin osaa taas arvostaa niitä kaikkia pieniä ilon hetkiä, joita on ympärillä. Asioita, joita pitää itsestäänselvyytenä. Liiankin.

Sadepilvet saa luvan väistyä pikkuhiljaa. Onneks päänupissa mellastaneet ajatukset on saatettu oikeille raiteille ja motivaatio on huipussaan. Kaikesta huolimatta. En ole vetänyt edes pidemmälle suunnitelmia enää, näkkyy on viisaampaa mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Ja se lienee viisainta. On turhaa kuormittaa psyykettä, kun tilanteeseen ei voi välttämättä itse enää paljoa vaikuttaa. 

Loppupeleissä asenne se on edelleen joka ratkaisee.  Melkein jo annoin kaikille negatiivisille fiiliksille vallan, mutta onneks olen nyt eri ääni kellossa. Ehei, luovuttaminen ei kuulu mun toimintatapoihin.

Juttuhan meni tällä kertaa niin, että tiistaina kävin likvor-näytteessä ja kappas sehän ei mennyt aivan kuin oppikirjoissa ja läksiäislahjaksi sainkin sitten sen epämiellyttävimmän vaihtoehdon eli jälkipäänsäryt. Ennen tätä en kyllä ole päänsärystä tiennyt yhtään mitään...Perjantaihin asti sinnittelin vällyjen välissä pahoinvoinnin ja takaraivoa jyskyttävän kivun kanssa. Hädin tuskin pysyin pystyssä ja ravinnonsaanti parin vuorokauden aikana lähes pyöreät nolla. Tässä vaiheessa aattelin et joo, kyllähän sitä Porvooseen viivalle lähetään (mikä vitsi!). Kivut alkoi nousta sellaisiin atmosfääreihin että oksat pois. Noh, eikun veripaikkaa hakemaan perjantaiaamuna ja hetken näytti et kaikki kääntyy hyväksi, mutta.... Yllättäen kaikki kivut palasi ja pää oli totaalisen liekeissä, mitkään annetut vahvemmatkaan kipulääkkeet ei polilla tehonnut. Ei muutaku kiitos ja hei kotiin lepäämään. Koitappa siinä sitten selviytyä kun jo ennestään korkea kipukynnys oli muisto vain. En voi edes sanoin kuvailla sitä tunnetta, ihan täyttä tuskaa joka ikinen sekunti, minuutti, tunti... En turhasta kyllä valita, mut nyt on kyllä kaikki maailman itkuvirret jo veisattu kun näyttää ettei mikään yksinkertaisesti vain tehoa. Maailma heitti semmosta häränpyllyä ja tuntu kuin tuhatpiikkiset vasarat jyskytti vuorotellen ohimolla ja takaraivossa.

Tänään olo onneksi jo helpottanut sen verran että jääkaapille kävely luonnistuu ja kroppa saa polttoainetta. Ja päätyy sentään vatsaan asti eikä jää puolitiehen. Kuntonevan Katja antoi aamupäivällä myös ensiapua kiristävään niskahartiajomotukseen, se onneksi lievitti tuskaa hivenen. Päässä jyskyttää edelleen ja toivon salaa sormet selän takana ristissä, että huomenna olis ns. normipäivä! Kovasti siellä joku jaksaa yläkertaa kumautella, johan tässä kuulokin alkaa häviämään.

Hoidan itseni kuntoon ja seuraavan kerran viivalla olen täysissä voimin, en puolikuntosena. Kova kilpailuvietti ei sallisi sitä, että kisaan lähdettäisiin puolivaloilla. Turha uhoaminen ei tässä tilanteessa auta ("kyllähän minä heti tässä huomenna kuhan vaan...joopajoo järki käteen ja räkäset naurut päälle) nyt täytyy mennä täysin kropan ja tuntemusten ehdoilla. Täysi luotto on omaan tekemiseen, kyllä tästä vielä hyvä tulee. Ellei jopa parempi!

Ps. Suosittelen kuuntelemaan Elastisen biisin Eteen ja Ylös. 

PPs. Tsempit meidän tiimille Porvooseen, ketjut kireellä!!!

Ja sunnuntaille tekemistä:
Alla linkki, josta pääsee seuraamaan suurta pyöräilynjuhlaa Porvoon Ajoista livenä, tätä et halua missata!!!

https://www.youtube.com/channel/UC7NO4QqZZz12-njP-SGOBAw/videos?view=2&sort=dd&shelf_id=6&live_view=502