maanantai 18. helmikuuta 2019

Sä et oo ansainnu syödä ku oot niin läski!

Heitän tähän kärkeen Ylen sivuilta bongatun uutisoinnin koskien urheilijoiden henkisiä ongelmia.
Kissa on taas nostettu pöydälle. Hyvä niin, koska tämä on tärkeä aihe, josta kuuluu puhua.

"Mielenterveysongelmat ovat iso, mutta suurelta osin vaiettu ongelma urheilussa. Häpeä ja leimautumisen pelko estävät huippu-urheilijoita kertomasta vaikeuksistaan."

"Kun urheilija loukkaantuu fyysisesti, hän kääntää jokaisen kiven löytääkseen ongelman ytimen. Kun urheilija sairastuu henkisesti, hän vaikenee."


Psyykkisistä ongelmista ei paljon puhuta urheilupiireissä, vaikka ongelmat ovat yhtä yleisiä kuin muillakin ihmisillä. Tutkimusten mukaan noin 40 prosenttia urheilijoista kokee uransa aikana psyykkistä oireilua, psykologi Görän Kenttä arvioi."


Voihan se olla ehkä helpompaa vedota siihen, että päivänkunto ei ollut syönnillään versus että menestyspaineet ottivat suorituksessa ylivallan. Harvemmin kuulee urheilijan kertovan pieleen menneen kisan jälkeen, että paineet olivat liian kovat, jännitti liikaa tai ei edes huvittanut. Enemmänkin vedotaan juurikin fyysiseen puoleen.


Toinen suositus tähän jatkoksi: suosittelen lukemaan Kiira Korven urasta kertovan kirjan Ehjäksi Särkynyt. Ahmin kirjan kannesta kanteen hyvin nopsaan. Siinä lukiessa ihan hätkähdin, kuinka paljon samojen asioiden kanssa painin itsekin. Kirjan kertomus herätti hyvinkin paljon tunteita ja muistikuvia omista urheiluajoista ja sivuilla oli paljon samaistuttavia asioita. Välillä olin täysin hämilläni. Vaikka ei meitä urheilijoina voi edes pistää samalle viivalle, menestys ei aina ole se tärkein pointti. Olit sitten kansallisella tai kansainvälisellä tasolla lajista riippumatta, samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia mahtuu yllättävän moneen.

Olen monestikin mietiskellyt sitä, että täytyy olla pikkuisen päästään vialla ja vinksahtanut, jos mielii urheilussa olla kaikkien paras. Vaatii ihan jäätävän paljon ihmismielestä ja kropalta voimavaroja, kun koittaa kestää siinä painekattilassa. Mutta se onkin omaehtoinen valinta ja hieno tie kuljettavaksi kaikesta haastavuudestaan huolimatta. 

***

Käänsin kodistani peilit. Ne, joita en voinut kääntää, joko peitin tai yksinkertaisesti olin katsomatta. Itseinho oli jo liian kuvottavaa. Läskiperse. Epäonnistuja. Ruma ja arvoton. Kaikki se paha olo piti tukahduttaa. Ja se pakokeino oli syöminen. Tai tarkemmin sanottuna syömättä jättäminen. Kun kaikki muu elämässä oli yhtä kaaosta, niin tietyn tiukan kaavan noudattaminen oli viime kädessä se ainoa pakokeino, joka piti edes jonkun asian tiukasti hyppysissä. Tässä kohtaa överit ei ollut se paras mahdollinen vaihtoehto.

Vahvakin ihmismieli voi tiukan paikan tullen olla heikko. Kukaan ei jaksa annettua taakkaansa enempää.

"Hyvä ihminen, etkö sä syö koskaan?"
"Oho...minne sun jalat on hävinny?"
"Oletpa sä kovassa tikissä!"
"Meneeköhän tuo sun reenaaminen nyt vähän yli...?"
"Sä et oo muuta ku luuta ja nahkaa..."
"Sä oot tosi ruma. Ja lihava."

Kaikki nämä ulkopuolisten ihmisten suusta kuultua. Jokainen kommentti tuntui piikiltä lihassa.

***

Älkää piirtäkö mieleen nyt stereotyyppistä kuvaa anorektikosta. Tiedän näyttäneeni sairaalloiselta verrattuna siihen, mitä ns. normaalissa kunnossa olin ja sen hetkinen olomuoto oli minulle kaikkea muuta kuin normaalia. Tarkalleen tarkoitan tässä sitä, että parin hassun kilon pudottamisesta tuli pakkomielle, ja vedin siistimisprojektin yli, tarkalleen ottaen yli kymmenen kiloa yli. Ja tein sen tarkalleen yhdeksän viikon aikana. Ja vielä treenikauden "kehitysvaiheessa", kun piti tahkota tehoja koipiin ja lisäkapasiteettia keuhkoihin.

Että mitenkä meni noin niinku omassa mielestä? Tuon projektin aikana olin kuitenkin ihan täynnä energiaa, tai siis luulin olevani. Tottakai mieli oli yltiöpäisen energinen, kun huomasi vaakalukeman tippuvan hyvää vauhtia ja kaikki luisti kuin rasvattu, korvien väli pysyi tosi hyvin kasassa. En huomannut mustia silmänalusia, paistavia kylkiluita, tupottain tippunutta tukkaa, lommoposkia enkä paljon muutakaan varottavia merkkejä siitä, mihin olin itseäni vetämässä. Tie nousi pystyyn sitten kerta heitolla.

Tilanne oli helppo piilottaa, koska oli reenikausi menossa ja pääosin liikuin vain kodin ja työpaikan väliä, eikä kukaan ollut lähemmin kyttäämässä vieressä. Ja olin tosi hyvä esittämään reipasta ja muutenkin piilottamaan huonon tuuleni. Pidin suuni visusti kiinni. Kunnon supersuoriutuja. Ainakin siis ennen olin, nyttemmin tästä pahasta tavasta on päässyt jo jokseenkin eroon. #tunnollisentytönsyndrooma.

Selkäranka katkesi ja ajauduin siitä sairaskierteeseen. Kroppani ei yksinkertaisesti kestänyt itseaiheuttamaani taakkaa ja päätti puolestani puhaltaa pelin poikki. Tämä tapahtui muuan vuosi takaperin keväällä. Edellisvuotena olin kärsinyt aikaisemmista kaatumisista johtuneista pääongelmista ja lukuisista muista loukkaantumisista ja vastoinkäymisistä, mikä teki parista kaudesta repaleisen. Sama toistui heti seuraavasta alkukaudesta, kun vedin itse itseni monttuun. Luulin tekeväni oikein.

Käännekohta oli noiden kausien välissä, kun päätin panostaa urheilu-uraani 110%. Homma meni totisemmaksi kun pääsin mukaan isoihin ympyröihin ja mielessä kytenyt huippu-ura sai tarvitsemaansa tuulta alleen. Ja melkein heti yli-innokkaana vedin itseni pölisten pöpelikköön. Palapelissä oli haitolla liian monta vääränlaista palaa, joiden sovittaminen kuvioon vei minusta mehut ja teki hallaa itsetunnolleni. Henkisestä taakasta johtuen minäkuvani vääristyi ja peilistä tuijotti mitätön kasa pelkkää paskaa.

Vaikkei oma laji ole mitenkään kytköksissä ulkonäkökeskeisyyteen, laji kuin laji ulkonäköäsi ja ulkomuotoasi tullaan arvostelemaan jossain kohtaa. Kirjoitin aikaisemmin keskustelua aiheuttaneen Läskiperseestä kuivan kesän oravaan, jossa ruodin juurikin tätä läski- ynnämuuta huutelua. Vaikka muiden kommentit omasta ulkonäöstä ei pitäisi painaa vaakakupissa paskan vertaa, mutta kun siihen lisää oman kieroutuneen ajattelutavan, on mainio soppa valmis. Hankala on täysin eritellä sitä, mistä se ajatusmaailman muutos johtuu, mutta itselle vaikutti juurikin kyltymätön menestymisen ja suorittamisen tarve ja henkiset paineet ja ahdinko.

***

Nykyinen päävamma hieman hankaloittaa menneiden miettimistä, mutta edelleen tietyt tuntemukset ja tiukkaan iskostuneet ajatukset ja mielikuvat ovat jättäneet silti selkeät jäljet.

Yritin ahtaa itseäni tiettyyn muottiin, mikä oli totuudesta poiketen hyvinkin vääristynyt. Olin luonut mielikuvan itselleni millaiselta huippu-kunnossa oleva urheilija näyttää, piittaamatta ollenkaan niistä pienistä signaaleista, jotka yrittivät hälyttää minun menevän vahvasti väärään suuntaan. Keskityin enemmän ulkoisen olemuksen muuttamiseen. Halusin kaiken olevan täydellistä, välittämättä siitä, mitä urheileva kehoni oikeasti tarvitsi. Olin täysin unohtanut sen tärkeän pointin, etten kuunnellut kehoani ja vaadin siltä lähes täysin mahdotonta. Hauskaahan tässä on se, että tavallaan tiesin mitä piti tehdä, pelkästään jo koulutuksenikin puolesta, mutta silti mieleni kääntyi minua vastaan tehden aivan päinvastoin, kun kuului.

Eristäydyin ihmissuhteista, kun päinvastaisesti niistä olisi pitänyt pitää paremmin kiinni. Sulkeuduin ja esitin kaiken olevan hyvin. Ulospäin saattoi näyttääkin siltä, mutta sisimmässäni huusin. Huusin kurkku suorana pahaa oloani. Ylisuorittaminen ja yltiöpäinen kontrolli piti pääni kasassa ja fokuksen tavoitteissani. Luulin sitä aluksi yltiöpäiseksi raudan lujaksi motivaatioksi. Pistän kaiken likoon ja annan ihan kaikkeni ja sitä rataa, Toteutus vaan oli aivan väärä.

Oman kehon kuuntelu ja tunteminen ovat urheilussa pärjäämisen ehdoton ehto. Et voi yrittää muuttaa kehosi toimintoja tai ulkomuotoa loputtomiin, kun luontaiset omat fysiikan lakisi tulevat vastaan. Tiettyyn pisteeseen voi mennä, mutta sen ylimeneminen voi olla turmiollista.

Syömiseen, kehonkuvaan ja itsetuntoon liittyvät ongelmat eivät ole olleet aikaisemmin niin paljon puhuttuja. Nykypäivän somesta löytyy lukematon määrä koskettavia tarinoita siitä, miten joku on selvinnyt vaikeasta syömishäiriöstä tai muusta vastaavasta vakavasta sairaudesta. Ja toisaalta tämä on hyvä asia; ihmiset voivat löytää tältä väylältä sen välttämättömän avun, jos sitä muualta ei saa haettua. En sanoisi, että ongelmien puhuminen julkisuudessa olisi mikään trendi tai ilmiö, jolla haetaan huomiota, vaan enemmänkin halutaan jakaa vertaistukea samassa tilanteessa riutuville. Ja nostetaan se kuuluisa kissa pöydälle.

***

En hakeutunut apua tähän ongelmaan, enkä saanut mitään diagnoosia, sillä onneksi tipahdin takaisin maan pinnalle riittävän ajoissa. Minun kokemukseni ei ole ääripäästä, mutta varottava esimerkki siitä,  kuinka oma ajatusmaailma voi kääntyä itseäsi vastaan ja toisekseen kun urheilu ja menestyminen on se tärkein asia, joka määrittää sinua ihmisenä. Omilla valinnoilla on merkitystä kuinka uralla etenee. Pahin kilpakumppani olet itse itsellesi.

Minä päätin selvitä yksin. Minä yksin olin vastuussa omasta elmästäni ja naiivisti ajattelin, että siihen ei tarvita muita hästäämään. Myöhästä se siinä vaiheessa on kun paska on jo housussa tai oksennus rinnuksilla. Apua olisi ollut varmasti saatavilla monilta eri tahoilta. Mutta eihän aina niin reipas ja iloinen positiivisuuden perikuva voinut myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa ulkopuolisten apua.

Kun kroppani pisti totaalistopin, makasin vuoteen omana pitkän tovin. Lisäksi kärsin suunnattoman useasti migreenistä ja muista pääoireista samaan syssyyn. Lepäsin. Lepäsin. Lepäsin. Se oli ainut asia, johon keskityin. Itseni parantamiseen ja ajatusmaailmani muuttamiseen. Jossain vaiheessa järki voitti ja pystyin myöntämään itselleni, että näin ei voi jatkua. Toivuin. 

Toivuin niin hyvin, että loppukausi olikin ns. urani huippukohta. Sen se vaati; totaaliseen monttuun painumisen ja suunnanmuutoksen. Olin uskomattoman hyvässä vedossa loppukaudesta ja kehityskäyrä oli jälleen nousussa. Kroppani tuntui pitkästä aikaa omalta ja toimi vaatimallani tavalla ja samalla palautui yllättävän nopeasti.

Tässä edesauttoi kaiken ylimääräisen paineen karsiminen elämästä. Keskityin vain niihin asioihin, jotka tuottivat oikeasti mielihyvää ja vahvistivat itsetuntoani. Terveellä tavalla. Perheeni ymmärsi ahdinkoni ja tuki minua. Aluksi peitin kaikki ongelmani myös heiltä, mutta pinnistelyjen jälkeen avasin vuolaan sanaisen arkkuni. Puhuminen kannattaa, koska se oikeasti auttaa. Myötätunnon saaminen on ehkä parasta toipumisprosessin aikana. 

En enää yrittänyt väkisin suorittaa, vaan oikeasti nautin tekemisestä. Aluksi en päässyt pyörällä puolta kilometriä kauemmaksi, kun oli palattava takaisin. Joka kerta siirsin merkkiä kauemmas. Opin hallitsemaan ajatukseni ja mieleni uudestaan ja otin kopin kokemuksesta. Tiedostan ne asiat, jotka ajoivat minut tuohon tilanteeseen ja niiden työstäminen on helpottanut minua huomattavasti. Vieläkin tietyissä tilanteissa nuo ikävät fiilikset nostavat päätään ja hetkellisesti sysäävät raiteilta, mutta osaan potkaista niitä persuksille riittävän ajoissa, jotta historia ei toistaisi itseään.

On hieman järkyttävää ajatella jälkikäteen, kuinka ahtaalle sitä voi itsensä oman käden kautta laittaa. Kun on niin täysin sitoutunut ja tosissaan saavuttamaan tavoitteensa. Tai muita päähänpinttymiä.

Ajanjakso oli onneksi suhteellisen lyhyt, mutta lyhyessäkin ajassa voi tapahtua vahinko. Tässä tapauksessa pahimmalta vältyttiin ja enemmän ajattelen sen kasvun paikkana. Opin itsestäni paljon tuona aikana ja kokemus teki minusta vahvemman. Löysin heikkouteni ja rajani.

***

Ravinto on se, joka pitää urheilijan koneiston liikkeellä. Terve suhtautuminen ruokaan ja ravinnon optimointi vaikuttavat oleellisesti suorituskykyyn ja palautumiseen. Netti on pullollaan ravintosuosituksia ynnämuuta erikoisruokavaliota ja dieettiä, karppausta, lakto-ovo-vegeä, -tontonton-valioita ja niin edelleen. Neuvoisin tässä kohtaa käyttämään maalaisjärkeä ja unohtamaan piiruntarkan hifistelyn ja kikkailun. Ruoasta saa ja pitää nauttia. Ruoki kehoasi  niin kuin se tuntuu hyvältä ja riittävältä.  Osa jutuista toimii toisilla ja osa taas toisilla. Mutta se yksi laskiaispulla tai puolikas levy suklaata sillon tällöin ei pilaa elimistöäsi, eikä siitä pidä lähteä tunnin maksimilenkille morkkista poistamaan.

Voisi sanoa, että söin aivan liian yli-terveellisesti, puhtaasti ja grammantarkasti. Joka ikinen suupala kulki keittiövaa'an kautta kitusiini. Edelleen tiedän, montako cashewpähkinää painaa 20g. Suuhuni ei eksynyt mitään ruokavalion ohi. Hälytyskellot eivät alkaneet edes silloin soida, kun kesken yötä heräsin huutavaan nälkään ja kävin nakkaamassa naamariin puolen kymmentä rusinaa...ja tämä sama toistui turhan useasti..morjens. Minulla oli käytössä ostettu, minun tarpeisiin laadittu ruokavalio, jota jaksoin noudattaa muutaman viikon. Sitten aloin kaventamaan sitä ja nipistämään reilusti määristä. Ensin välipalat saivat lähöt ja lopulta sitten lämpimistä aterioista pätkin surutta puolet annoskoosta pois. Well done hei!

Kappas kummaa kun ehdottomalle kieltolistalle oli kuuluneet kaikki sokeriset herkut, pikaruoat, pitsat ynnä muut tuhdit setit, pätkähdin ääripäästä toiseen. Aloin huomaamattani sortua yhä useammin niihin huonolaatuisimpiin valintoihin. Näläntunne oli järjetön ja kroppa oikein pakosta hamusi kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Kun sallin itseni herkutella, homma riistäytyti siinä mielein lapasesta tuon pitkän kituutusjakson jälkeen ja tankkasin kroppani mössöksi heti offseasonin alettua. Siltikin karkkilakkoani kesti yli vuoden. Ei kait siinä sisällössä niin paljon sanomista, mutta määrät olivat raavaan aikuisen miehen. Otin melkein kaikki pudotetut kilot takaisin. Ei hyvä tämäkään. Jojo on lasten leikkikalu...

Tästä kaikestahan  seurasi tietysti se, että vaikka paino tippui, niin kroppa alkoi sille kuuluisalle säästöliekille vähitellen. Ja vasta kuukausia myöhemmin offseasonilla kroppa veti itseenä ihan kaikki lärvistä alasmenneet kalorit säästöön. Sitten taas alettiin jojoilemaan ja uuden ressipiikin tullessa, kroppa muisti, että joo nyt taas se alkaa sekoittamaan toimintaa, mutta eipäs sitä niin vaan luovutakkaan energiavarastoista. Oman kehon korjaantuminen, hormonitasojen ja yleisen balanssin palautuminen ei tapahdu yhdessä yössä. Muutenkin tavoitteellinen urheilu kuormittaa fyysisesti kroppaa, niin siihen ei mitään ruualla ja syömisellä leikkimistä kannata enää kaveriksi ottaa sotkemaan. 

***

Ja sitten tämä painoasia. Oletko oikeasti onnellisempi kun vaaka näyttää kaksi kiloa vähemmän? Ja karkeasti sanottuna painonpudotus, laihduttaminen ja kehonkoostumuksen muokkaaminen ovat keskenään aivan eri asioita. Vaakalukema ei välttämättä suoraan kerro sitä, että kulkeeko sulla kovaa vai ei. Enemmän määrittää nimenomaan se kehonkoostumus, että mitä se pitää sisällään ja miten kroppa toimii.  Onhan toki niin, että omassa lajissa on merkitsevää, kuinka paljon tuottaa voimaa suhteessa oman kehon painoon.

Ei ole huuhaata optimoida itselleen toimiva ruokavalio, varsinkin kehittävillä treenijaksoilla ja kisakaudella. Kunhan syöt säännöllisesti eli pidät energiatasosi tasaisena ilman notkahduksia ja piikkejä ja tarpeeksi riittävästi jotta tulet kylläiseksi ilman ähkyä ja hieman katsot millaisia eväitä suuhusi laitat. En suosittele vetämään puolikasta perhepitsaa ennen voimatreeniä tai kiloa irtokarkkia yheltä istumalta kisojen jälkeen.

Salliva ja rento ote syömiseen ennaltaehkäisee molempien ääripäiden ylilyöntejä.

Älä koskaan aliarvioi tai tuomitse toista tietämättä tarinaa taustalla. Ja pietään ne ylimääräset mölyt mahassa, jos aiot lohkaista omasta mielestäsi jotain nasevaa ja harmitonta. Varsinkin mitä tulee toisen ulkonäköön ja ulkomuotoon.

Ja urheilijat: puhukaa! Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa. Koska se helpottaa.

torstai 20. joulukuuta 2018

#This is it!



Omissa arkistoissani löytyy monen monta aloitettua tekstiä tältä loppuvuoden puoliskolta. En ole ollut kykeneväinen viemään aloituksia menestyksekkäästi maaliin asti. Aloin pureskelemaan koko tätä "pyöräilyuraani", mutta jouduin luovuttamaan jo alkumetreillä. Asiassa on niin paljon pureskeltavaa ja mietintä synnytti vain enemmän ajatuksia, jotka vaatinevat täysin oman lukunsa. On vaan niin paljon asioita, joita ei voi purematta niellä.

Tällä kerta aloitetaan siitä, mistä aita on matalin ja vuoden aikaan nähden passeli paikka alkaa purkamaan mennyttä vuotta. Jännä juttu miten sitä joulunpyhät aina yllättää ja vuoden loppu häämöttää jo aivan nurkan takana.



Aikamoinen vuosi on kyllä ollut tämä 2018. Ei se aivan läppeensä täysin paska ole ollut, vaikka liikaakin sitä kurjaa sattumusta sattuikin nokan eteen. Paljon ristiriitaisia tunteita herättää tämä muistelu.






Olen ollut jotenkin aivan lukossa. Yksinkertaisesti en ole kyennyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi, vaikka yleensä minulta tulee tekstiä sivukaupalla tuosta nuin vain. Ja tämä uusi elämänmuutos on kyllä vaatinut enempi vähempi voimavaroja ja vienyt suuren osan aivotyöskentelystä. Olen tässä viime viikkoina uppoutunut täysin työntekoon, samalla paeten juuri nuita omia ajatuksia ja fiiliksiä, vaikka tottakai jossain kohtaa tulee se kuuluisa seinä vastaan ja kissa on nostettava pöydälle.

Odotukset olivat huipussaa vuoden alussa, kun sai aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Ammatti ja valmistuneen paperit takataskussa ja leikattu ranne suhteellisen kuosissa pääsin työstämään fysiikkaa eteenpäin. Mieli oli puhdas syksyn stressistä niin mikäs siinä kun pääsi purkamaan kasautunutta energiaa pyörän päällä. Kauden tavoitteet ja kulku oli hyvinkin selvillä kun lensin takaisin Hollantiin enne kisakauden avaamista. Tutut ympyrät ja uusi kilpailukykyinen tiimi odotti.




Kausihan lähti hyvin liikkeelle ja odotukset olivatkin korkealla ja moti huipussaa. Ensimmäinen vastoinkäyminen oli tärkeimmällä hetkellä sairaskierre, joka veti kyllä viimeisetkin voimanrippeet tästä kropasta. Mystiseen sairasteluun löytyikin vasta viikkojen päästä ratkaisu ja suurin osa tärkeimmistä kisoista meni sivu suun kankkulan kaivoon.

Lennosta vaihdettiin suunnitelmia ja kappas kun kunto lähti hyvään nousukiitoon ja hyviä kisoja tuli ajettua. Kiito loppuikin asfalttiin melkein heti Hollantiin paluun jälkeen heinäkuun lopulla ja siitä sitten alkoikin tämä musta kausi. Se siitä sitten. Siitä on jauhettu jo kyllästymiseen asti.

Suurin ja merkittävin oivallus on ollut se, että silmälaput ovat pudonneet ja olen oikeasti osannut katsella omaa menoa niin sanotusti ulkopuolisin silmin. Olen ollut ennen kaikkea ihan jäätävä suorittaja, joka puskee höyryveturin lailla paikasta a paikkaan b. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, miten asiat on menny ja mitä olisi pitänyt ehkä tehdä vähän toisin. Jälkiviisaus on turhaa, ellei siitä ota mitään opiksi.

Mitä jäi käteen? Jos negatiivisesti ajateltas, niin äkkiseltään päälimmäisenä paskaksi mennyt kisakausi, kilpaurheilun väliaikainen loppu, terveys retuperällä, mielenterveys vielä enempi hajalla ja koko muu elämä täysin pilalla. Tottakai tässä vaiheessa päälimmäisenä on ne suossa rämpimiset ynnä muut paskemmat fiilikset. Tämän piti olla minulle se the year, mutta vihkoon meni että heilahti, työkaveria siteraaraten "tienaamassa" kävin, mutta tyhjin käsin palasin.




Onneksi minulla on muutakin elämässä kuin urheilu. Vaikka se näytteleekin pääroolia, tai siis näytteli, ei kattilat tyhjyyttä kolise (muuta ku korvien välissä haha). Nöyrä kiitos ja kumarrus heille, jotka joutuivat sivusta myötäelämään tuota kurjaa ajanjaksoa. Jos mulla oli helevetin raskasta, tiedän että muillakin oli. Kylliksi en voi ylistyssanoja jaella lähimmäisilleni sekä monille muille, jotka yrittivät minua monin tavoin tsempata eteenpäin. En ollut oma itseni ja vieläkin kipuilen tiettyjen ongelmien kanssa joka ikinen päivä, mutta koitan sen olla vaikuttamatta yleiseen ilmapiiriin ympärilläni. Taakoiksi taikka vaivoiksi en rupia.




Jos en muuta tässä rämpimisen aikana ole oppinut, niin vaikkei asiat olekaan niin yksioikoisia, omalla suhtautumisella voi nähdä asiat paremmassa valossa. Märehtiminen on aivan turhaa, vaikka se hetkellisesti saattaakin tyhjentää kyynelkanavat ja helpottaa painolastia rinnalta, koska se myrkyttää vahvemmankin mielen. Asioiden hyväksyminen ja itselleen myöntäminen sekä uudelleen asennoituminen vaikuttavat pitkälti siihen, miten elämäänsä jatkaa. Valehtelisin silmät ja korvat täyteen paskaa, jos päätösten tekeminen olisi ollut helppoa. Olen sanonut tämän jo sata kertaa, mutta kertaus on opintojen äiti. Vielä joskus pyörittelen ajatusta kisaamisen jatkamisesta. Tällä hetkellä tai lähitulevaisuudessa se ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Kukaanhan sitä ei kiellä vaihtamasta lajia tai jatkamasta harjoittelua, mutta minä ainoastaan tiedän omat rajani ja realiteettini mihin pystyn ja kykenen. Tieten tahtoen en hypi lääkäreiden nenille vaikka kuinka tekisi välillä mieli.





En pystyisi enää palaamaan samanlaiseen rytmiin, jossa paiskin töitä menemään tässä edellisten muutaman vuoden ajan. No chance at all. Ei ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Saatikka selviän nyt uudesta arjestani ja täysipainoisesta työstäni, en todellakaan voisi ottaa rinnalle täysipainoista harjoittelua. Olen kykeneväinen suoriutumaan työstäni ja kevyestä aktiivisuudesta, mutta thats all. Tottakai henkeen ja vereen olen aina ollut kilpailuhenkinen ihminen, mutta suuntaan olemassa olevan intoni jonnekin muualle ja koitan nauttia vain päivä kerrallaan siitä, mitä se tuo tullessaan. Aina tulee uusi päivä ja uudet mahdollisuudet. Heitän takaperinvoltit sille, kun päivä on mennyt ilman minkäänlaista problematiikkaa.

En enää piiskaa itseäni siitä, etten herääkkään ennen aamu kuutta, jotta ehtisin ennen aamuista työpätkää tekemään päivän ensimmäisen rääkkisession. Eikä soimaa itseäni siitä, kun en jaksakaan tyäpäivän jälkeen lähteä hinkkaamaan tien päälle sitä muutaman tunnin peekoosessiota. Herään hieman aikaisemmin, jotta saan päiväni ja aivoni käyntiin rauhallisella aamupalalla ja kahvinryystöllä ja saatan ehkä käydä salilla vähän pumppaamassa olemattomia riukujani tai laittaa ne lenkkitossut jalkaan ja huitasta puolen tunnin saunalenkin jalkaisin. Ilman mitään suorituspakkoa tai paineita. Pyörä on pysynyt naulassa tovin.





Arki on saanut aivan eri mittakaavat. Toisaalta nautin tästä rennommasta menosta, mutta minkäs sille teet kun toisaalta hieman kieroutuneesti nautit itsesi rääkkäämisestä. Mistään muusta oikein ei saa sitä endorfiinihuumaa, kuin hillittömän hapokkaasta meiningistä.

Rososta pintaa siloittaa ennen kaikkea se, että kaikesta selvittiin vuoden loppuun asti kuitenkin ihan kohtuudella. Vaikka urheilun saralla tavoitteet jäi sinne käden ulottumattomiinsuuremmalata osalta, on syytä silti olla omaan panokseen jokseenkin tyytyväinen. Kaikki se mitä mitä ennen surkuhupaisaa lopetusta tein itseni eteen, aiheuttaa pientä ylpeyttä. En pistänyt itseäni mihinkään helppoon paikkaan tietoisesti ja seurasin unelmiani. Se kait se tässä on tärkeintä.





Käteen jäi roppakaupalla hienoja hetkiä ja muistoja niin urheilun parissa että muutenkin, mahtavia tyyppejä ja yhdessäoloa, rakkautta, epäonnea, surua, kipua ja voimaannuttavia kokemuksia. Opin vuosi jälleen ja kasvun paikka.

Miten tästä eteenpäin? En tee ainakaan mitään uudenvuoden lupauksia, koska muutoksiin ei tarvita vuoden vihoviimeisintä päivää, jolloin yleensä lupaillaan jollakin tapaa parantaa tapoja tai olla parempia ihmisiä.

New year, new me. Luulen, että on aika etsiä itselle uusi paikka ja miettiä miten elämänsä haluaa elää.




sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Voi *aatana mikä työmaa

*aatana mikä työmaa. Tässä kuntoutumisessa nimittäin. Hieman korpeaa se, kuinka oma kunto ja suorityskyky ovat laskeneet kuin vanhalla lonkkavikaisella lehmällä. Ainakin tästä on helpompi edetä, koska motivaatio liikkumiseen on taas löytynyt. En pidä yhtään pullamössöolosta vaan kroppa kaipaa liikettä. Mulla nämä raajat on just luotu liikkumiseen eikä ylimalkaiseen laakereilla lepäilyyn ja tällä hetkellä kaikki liikkuntamuodot käyvät paremmin kuin hyvin. Ei mopolla mahottomia, sillä tiedän tasan tarkkaan missä menee hyvän raja ja mitä se kroppa oikeasti tällä hetkellä kestää. Oli se sitten huikea puolen tunnin hölököttelyenkki tai kilosten käsipainojen kolistelu salilla. Ihminen on luotu liikkumaan eikä se olo pelkästään makaamalla parane. Kaikkea tätä sopivassa suhteessa. Päänuppi varsinkin kaipaa tuulettamista.


Perinteinen ruskareissu pienelle karhinkierrokselle. Paras ruska että kunto menivät menojaan, mutta nautitaan silti täysin siemauksin kotikulmien maisemista. Tässä tosin tarkistelin riippusiltakuvan onnistumista.

Viikko takaperin viikonloppuna oli aika ristiriitaiset fiilikset. Pääsin ensimmäistä kertaa ajamaan fillarilla kaatumisen jälkeen. Ja vieläpä kahtena päivänä peräkkäin. Huge achievement!

Yhden ainoan kerran kaatumisen jälkeen mua on pelottanu palata pyörän päälle. Se kerta ei ollut kyllä tämä, vaan viime vuonna sen ison massakolarin jälkeen, jossa paskoin ranteeni. Minut ajettiin kumoon yli 40kmh vauhdista ja jäin kasan alimmaiseksi, kun muutama kymmenen muuta rösäytti suoraan niskaan. Pelkotila saattoi johtua siitä, että oli kyseessä korttelimainen maantiekisa, jossa viivalla se 120+ kuskia ja minulla oli tiimin iänikuinen varafillari alla. Olin toki harmissani, kun varapyörästä korkkasi satulaputki ja jouduin keskeyttämään, mutta toisaalta kisasta olisi pelkäämisen takia tullut täysfarssi. Not good feeling at all.

Koko syksyn ajaminen ei ole pyörinyt mielessä kertaakaan. Ei ole kieltämättä kiinnostanut koko touhu pätkääkään. Saatoin kyllä sivusilmällä katsoa syksyn arvokisat... Mitään suoranaista hinkua ei ole edes ollut päästä ajamaan. Sitten kuitenkin päätin lähteä pienelle rundille maastopyörällä. Ns. siviilikamppeissa, ettei tullut liikaa reenaamisen maku suuhun. Fiilistelin pyöräteitä ristiinrastiin ja täytyy sanoa, että olipas se yllättävän mukavaa.

Ensimmäisenä iski karmea vitututs siitä, että oli niin saakelin nihkeää ja rankkaa. Jalat paino satatonnia ja mummotkin olisi ajanu takaperin leikiten ohi. Olin ihan puhki jo tunnin (oikeesti jo puolessa välissä) ajamisen jälkeen. Liekkö johtunu siitä, että löin heti ison tuuman pesään ja muka entiseen malliin lähin kauhottamaan, ihan kuin en koskaan olis mitää taukoa loukkaantumisen myötä edes pitänyt.

Riemua aiheutti se, ettei kädessä tuntunut hirveästi ikäviä tuntemuksia, tai ei ainakaan siinä määrin, että olisin jotenkin rekisteröinyt ne.  Eikä pahemmin myöskään päänupissa. Hieman ennalta arvelutti se, kuinka aivot pysyy jalkojen matkassa tai osaako sitä ylipäätänsä enää edes ajaa saatikka pysyykö sitä edes pystyssä. Kyllä se sieltä jostain takaraivosta tuli ja nokka veti heti haasteellisimmille poluille. Järki kuitenkin voitti ja pakko oli nöyrtyä takaisin helpommalle kevlille.

Asenne ajamiseen on muuttunut aivan täysin. Sunnuntaina intouduin sitten illan hämärissä toiselle rundille. Totesinkin lähtiessä, että ompa mukava lähteä ajamaan, kun ei ole "pakko". Ei edes haitannut vaikka joutui vetämään ylle sata eri vaatekertaa niskaan, koska talvi. Ilman sen kummempaa reitinvalintaa tai aikarajoituksia siinä sitten vierähti reilu pari tuntia. Jätin suosiolla kaikki garminit ynnä muut mittarit kotiin. Ja ahh kun oli vapauttavaa. Niin paitsi, että reeniähän ei ole tehty jos ei löydy dataa ja tarkkaa käppyrää ja elintärkeitä keski- ja maksimitehoja! Niin no, tätä touhua ei voi kutsua muuksi kuin aktiiviseksi ulkoiluksi ja raittiinilmanmyrkytyksen hankkimiseksi, joten not count!

Kyllä huomasi, että aivot hakee vielä paikkaansa. Olin illalla aivan älyttömän väsynyt ajelun jälkeen ja yöllä sekä seuraavana aamuna otsalohkossa jomotti. Ajaminen vaatii niin paljon enemmän keskittymistä ja energiaa mitä aikaisemmin, vaikka kyseessä olikin vain kevyt happihyppely ja jalkojen heiluttelu. Lisäksi otin kyllä niin hissukseen ja varovasti jokaikisen tienylityksen ja mutkan että hohhoijjaa ihan melkein hirvitti oma hitaus.

Vaikka ajaminen lähes koskaa ei ole ollut mitään pakkopullaa, jännä juttu miten fiilis oli täysin erilainen. Maybe you know what I mean. Jotenkin paljon vapauttavampaa ja rennompaa. Tiiä sitten, olinko niuhattanut itselleni aikaisemmin alitajuntaisesti joka harvasen lenkki.

Muutenkin on mukava huomata, että olotilat ovat suunnilleen asettuneet tiettyyn pisteeseen poikkeuksia lukuunottamatta. Valehtelisin jos väittäisin kaiken olevan täysin ennallaan. Arjen rutinoituminen ja töihinpaluu ovat kyllä edistäneet toipumista hyvin. Läheisten tuki tässäkin asiassa on ollut äärettömän merkittävää.

Kysymysmerkkinä oli se, että miten sitä jaksaa ja pärjää, kun yhtäkkiä hyppää takaisin töihin. Työnkuva on kumminkin jokseenkin melko rasittava. Yllätyksekseni tuntemuksia siinä sivussa mutustellessa, ei se loppupeleissä niin pahalta tuntunut. Täytyy kuitenkin myöntää, että ensimmäiset viikot eivät olleet mistään helpoimmasta päästä, mutta niistäkin selvittiin.

Käsijarrulla on vielä tovi kuitenkin oltava, vaikka olen päässyt jo hieman liikkumisen makuun. Oma liikkuminen tällä hetkellä sivuaa enemmänkin kuntoilua ja oman fyysisen aktiivisuuden ylläpitämistä kuin mitään sekopäistä 110% huippu-urheilua. Kokonaisrasitus on otetta entistä enemmän syynin alle.


Askel kerrallaan eteenpäin, ei se pelkästään ruikuttamalla etene.


Ortopedi soitteli alkuviikosta ja kertoi, että solarissa näkyy vielä murtumakohtia, joten luutuminen on vielä kesken. Senkin takia on oltava hieman enemmän varuillaan, ettei vaan sattuis mitään. Hitaasti mutta varmasti edetään päivä kerrallaan ja kuulostellaan tuntemuksia. Tehdään sitä mitä tekee mieli tai sitten ollaan tekemättä. Hyvin simppeliä matematiikkaa tällä mun laskupäällä.

Kävin myös neuropsykologilla että neurologilla lisätutkimuksissa ja kartoittamassa nupin nykytilaa.
Yleensä aivotärähdyksistä paranee 2-3 viikon kuluessa, eikä pitäisi jättää mitään pysyviä muutoksia aivotoimintaan, ellei aivoissa ole havaittavissa esim. ruhjeita. Minulla tilanne on eri, koska aivotärähdyksiä, joihin liittyy tajunnanmenetystä ja muistikatkoksia, on tullut jo useita, ja sen takia aivotoiminnassa on havaittavissa muutoksia normaaliin tilaan verrattuna.

Minulla todettiin olevan kohtuullisen lieväasteinen neuropsykologinen oirekuva, jossa eri osa-alueet jäävät alle normaalin keskitason ja heikommiksi. Jälkioireena minulla on edelleen lieväasteinen neuropsykologinen oirekuva, jossa aivotärähdys luokitellaan lieväksi aivovammaksi. Vamman jälkitilaa seurataan ja lopullinen haittaluokka voidaan todeta aikaisintaan, kun onnettomuudesta on kulunut yksi vuosi.

Eli selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että iskut päähän ovat jättäneet joitakin vajauksia ja rajoitteita aivotoiminnassa, mutta niiden pitäisi palautua vuoden aikana. Toki tästä ei voi täysin mennä takuuseen, mutta ennuste on silti hyvä. Kykenen tällä hetkellä suoritutumaan työstäni moitteetta, mutta oirekuvaa täytyy siltikin seurata. Minua kannustettiinkin palaamaan normaaliin arkeen ja työnkuvaani, sillä aivojen käyttäminen edesauttaa positiivisesti paranemisprosessia.

Life is hard, wear a helmet ja sitä rataa. Näillä mennään eikä meinata.
Itseironia on välillä hyvästä. Kadonneen palan metsästys ja "wannabe saliselfie". Todiste että ainakin kävin katsomassa niitä painoja.