torstai 16. toukokuuta 2019

"6 kk ihmiskoe"



Nyt, ensimmäisen maantielenkin jälkeen.
Lähtötilanne ennen ensimmäistä leikkausta. Tästä lähdettiin liikkeelle.
Kuinka monella on jossain vaiheessa lopahtanut into liikkumiseen? Entä entisellä urheilijalla mielenkiinto omaan lajiin tai urheiluun ylipäätänsä? Montako kertaa se motivaatio on ollut hukassa tai kuntoutuminen on vaatinut melkein liikoja? Toinen ääripää; haluttas mennä, mutta yksinkertaisesti ei pysty eikä kykene?

Olotilaa voisi hyvinkin verrata vaikka ylikohonneeseen pullataikinaan. Halusin ottaa itseäni niskasta kiinni, päästä taas niin sanotusti normaaleihin olotiloihin. Tai niin normaaliin kuin vaan pystyisi. Se on vaan yksinkertaisesti niin, kun johonkin on tottunut ei osaa olla ilman. Harvassa on ne asiat, joista saa yhtä hyvät endorfiiniryöpyt mitä treenaamisesta. Sen verran kilometrejä on plakkarissa, että tietää mitä oma kroppa ja mieli tarvitsee. Sopivan sähäkkää liikettä, pysyy päänuppikin paremmin kasassa ja yleisilme virkeämpänä.

Ollaan osimmoilleen siellä viime lokakuussa, jolloin palasin myös normityöhöni. Naurettavahan se fyysinen lähtötilanne oli. Pari kuukautta liuta eri kipu- ja särkylääkkeitä, pari operaatiota, sataviiskytä eri lääkärikäyntiä ja polvissa roikkuvat silmäpussit unettomista öistä...jne. Tiedättekö miltä tuntuu kun päässä surraa niinkuin pesukoneen linkousohjelma ja kävellessä jokaisella askeleella horisontti heiluu ja apinat hakkaa takaraivossa kattilankansia? Eipä siinä käynyt heti ensimmäisenä mielessä, että mitäköhän sieltä peilistä kurkistaa, mutta jossain kohti havahduin olotilojeni myötä siihen todellisuuteen, että nyt herätys jumaliste!

Tokihan olin monta vuotta tahkonnut hillittömällä rytmillä täyspäiväisesti fyysisesti kuormittavassa kokopäivätyössä sekä siinä samalla täyspäiväisesti treenaten 10-30 tunnin treeniviikkoja, tottunut juoksemaan piiruntarkan aikataulun mukaan, että ehtisin tehdä kaiken säntillisesti. Kuulostaa hullulta ja välillä se sitä olikin. Mutta nautin silti siitä pienimuotoisesta hallitusta hässäkästä. Ja miksen olisi nauttinut, urheilu sentään on ollut intohimoni toooosi pitkän ajan. Tähän en halunnut kuitenkaan lähteä uudestaan; pelkkään "suorittamiseen" vaan halusin löytää jälleen sen liikunnan riemun, jonka sivutuottena  oma kunto nousisi edes sinne jonnekkin peruslukemille. Ja mikä ehkä omituisinta, aina sitä on mennyt ja vahdannut jotakin mittaria (jos ei löydy stravasta tms, mitään ei oo tehty), tällä kertaa jätin kaikki tekniset vempaimet hyllylle pölyttymään. Ja miksi? Koska menin aivan täysin ja ainoastaan fiilispohjalla.


Ajattelin asian niin, että nyt minun on mahdollista hieman vapaamminen ja tavallisesta poiketen tehdä mitä ja milloin huvittaa, kaikki olisi silti plussaa omaan kuntopankkiin. Ja solisluuvammaakin piti aktiivisesti edelleen kuntouttaa syksyllä ja saada naruihin ne vähäisetkin voimat takaisin.


Aluksi kuntoutuksen sallimissa rajoissa ja pään signaaleja höröstellen pikkuhiljaa aloin aktivoitumaan. Nyt tarkoitan tällä ihan perus arjen askareita ja lyhykäisiä happihyppelyjä. Ette voi uskoa, mten raskasta oli kävellä muutama sata metriä yhtäsoittoon, jalat ihan hapoilla ja hyytelönä ja hengittäminen samanlaista kuin kuivalla maalla haukkovalla kalalla. Jäätävä soija puski läpi heti muutaman askeleen ja portaan jälkeen. Eipä paljoa naurattanut ja turhautuminen oli silminnähtävää. Ihan naurettavaa, että puolen tunnin verkkainen kävelylenkki tuotti suurta tuskaa ja rappusten kipuaminen kauppareissun jälkeen ostoskassit olalla sai puuskuttamaan pahimman röökikeuhkon lailla

Kyllä sitä lisäkannettavaakin oli kertynyt kiitettävästi, sitä kuuluisaa fylliä. Not nice feeling at all. Kyllähän se tuntuu raskaalta jos joutuu repussa kantamaan monta kiloa lisäpainoa mukanaan joka paikkaan. Kesän pitkät pk-lenkit ja kisarypistykset oli jossain kaukainen muisto vain. Muhkuraisesta olomuodosta en itselleni antanut sapiskaa, koska se tuli kaiken tuon hullunmyllyn seurauksena eikä pelkästään ylimalkaisesta sikailusta (jota siis en päättömästi harrastanut, pelkkää puhdasta mässäilyä siis). Mulla on aina ollut hyvä ruokahalu, mutta pitkään se oli tuolloin kadoksissa. Hokkuspokkus silti se hyllyvä vaan ilmestyi pehmusteeksi istumalihaksille. Olomuodosta näki, että olisin ahkerasti ollut ruoka-aikaan kotona, ja siltä se minusta ainakin tuntui. Kroppa oli kaikkinensa täysin tiltissä.


Järkyttävää miten sitä kunto voi laskea niin nopeasti pohjamutiin. Siis fyysinen suorituskyky yleisesti. Tiedän miltä tuntuu maata toimintakyvyttömänä ja saatanan kipeänä, kun pelkästään ylösnouseminen tai kyljenkääntäminen vaatii jäätäviä ponnisteluja. 


Kaikista kovin pala oli se, että tilanteen kanssa piti tulla sinuiksi, ennen kuin alkoi mihinkään talkootoimiin kuntoremontin kohdalla. Tavallaan hyväksyä se radikaali muutos, joka oli tullut itsestä riippumattomista syistä. Ei ollut helppo pala kakkua se, että päivät pitkät vain makasit toimettomana ja koitit syljeskellä kattoon kun ei oikeen muuhunkaan pystynyt. Mutta toisaalta, pienessä mielessäkään ei käynyt hypätä samantien kaikenlaisiin hullutuksiin, kun pelkästään postinhaku tai tiskikoneen tyhjääminen vaati parin tunnin päikkärit jälkikäteen, näin sievästi kärjistettynä.


Päivätyöni on jokseenkin rasittavaa ja fyysistä, joten pikkuhiljaa se toimintakyky alkoi sieltä palautumaan, vähän kuin ilmaisena sivutuotteena työn ohella. Konkreettinen esimerkki: ensimmäisen uimakoulun jälkeen jaksoin hädin tuskin porskuttaa yhtä altaanväliä (meidän allas on vaan 17,5 m pitkä!), kun taas nyt vetelisi ihan mielettömiä määriä melkein tuosta noin vain. Ilman että päädyssä pitää muka vedellä henkeä enemmän kuin muutaman kerran ekstraa.


Ekat fiilikset fillarin päällä oli melkoisen huikeat! Mutta ei kuitenkaan niin huikeat, että olisin nostanut kuntoani pelkästään ajamalla. Päinvastoin. Käänsin ajatusmallin nurinkurin ja halusin lähteä kaivelemaan menetettyjä lihaksia ja kuntoa päinvastaisesta suunnasta. Haalin kalenteriini sellaista tekemistä mitä mieleni teki juuri sillä hetkellä tehdä. Lenkkeilyä. hölkkäilyä, muuta lyllertämistä, salitreeniä, uintia, lumentulon jälkeen hiihtoa, lumitöitä, muuta hyötyliikuntaa... 


Motivaatio nousi taivaisiin kun lyhyessäkin ajassa hoksin pieniä positiivisia muutoksen tuntemuksia niin kropassa että pääkopassakin. Vaikka olinkin lyhyestäkin treenistä aluksi aivan puhki, mikään ei voittanut sitä endorfiiniryöpsähdystä. Vaikka välillä päänsäryt ja ikävät tuntemukset alkoi rasituksen yhteydessä, ei se silti mieltä vetänyt maahan, osasin kuitenkin höllätä tarvittaessa. Olin vaan superhappy ku pääsin taas kunnolla liikenteeseen!


Samalla oma ajatusmaailmani liikkumiseen ja treenaamiseen muuttui paljon rennompaan ja paineettomampaan suuntaan. Tein just niinkuin huvitti tai jos ei huvittanut niin paskanmarjat en lähtenyt lumisateeseen rämpimään ja palelluttamaan koipiani väkisin. Ja niin oli oikein hyvä. Ja olen tämän varmaan todennutkin jo aikaisemmin, etten missään nimessä edes enää ryhtyisi entiseen tahtiin, saatikka edes pystyisi siihen; yhdistämään kokopäivätyön ja kokopäiväisen treenaamisen, siihen vielä lisäksi autolla 150 km pelkästään työmatkaa yhtenä päivänä viisi kertaa viikossa. Nope, not gonna happen...


Läpinät sikseen ja sitten tuohon "projektiin". Päätin toteuttaa pienimuotoisien kokeen omalla kropallani. Mitä saadaan aikaan kun lähtötilanne on lähes täysi nolla, muutama enempi lisäkilo haitolla, pullahtanut olomuoto, huolena vasta paranemassa olevat vammat ja paluu normaaliin arkeen. Mikä herkullinen tilanne siis!


Selasin aikani netin ihmeellistä maailmaa ja pian hoksinkin olevani ostamassa Tikiksen 6kk saliohjelmaa. Ja miksi näin?


Why not!


Tarvitsin omaan tekemiseen jonkin ulkopuolisen kimmokkeen lisäksi. En sanoisi, että olisin ollut jotenkin laiska keksimään ja suunnittelemaan itse jotain tiettyä progressiivista ohjelmaa jota noudattaa, mutta koin helpommaksi ja itse asiassa mielenkiintoisemmaksi hommata valmiin valmennuskokonaisuuden. Tämä myöskin siksi, että halusin samalla testata nykyistä valmennustarjontaa, onko niissä mitää perää tai luvattuja hyötyvaikutuksia. Tämäkin asia on ollu tässä tapetilla hyvän aikaa, juurikin nettivalmennukset ja valmentajat ylipäätänsä; onko kaikki hienot lupaukset humpuukia vai saako niistä jotain hyötyä oikeasti?


Olen itsekin oman urheilutaustan lisäksi liikunta-alalle opiskellut, joten miksipäs ei. Kuitenkin helposti kangistuu kaavoihin, joten samalla halusin laajentaa omaa repertuaariani ja kokeilla mitä saan irti valmiista valmennuspaketista. Oiva hetki ihmiskokeelle siis!


Tämä tuli vielä oikein sopivaan rakoon, sillä kävin kehonkoostumusmittauksessa juuri ennen rupeaman aloittamista. Ja voi pojat olin oikeasti lentää perseelleni. Ja nimenomaan järkytyksestä. En koskaan aktiiviajoillani ollut mikään hirveän ruipelo tai överi punkero, enemmänkin jalakas ja massakas, mutta en uskonut lukemia ensin todeksi joten tein myöhemmin samana päivän uuden testin (tosi fiksua joojoo) ja kyllä se oli uskottava ne "karmeat" lukemat. Kehonkoostumusmittauksien luotettavuudestahan voidaan olla montaa mieltä, mutta suteellisen samoissa olosuhteissa toteutettuina ja samalla laitteella tulokset ovat paljonkin suuntaa-antavia ja toden mukaisia. Arvot siis ei mitenkään olleet normaalissa mittakaavassa hälyttäviä, mutta verrattuna siihen mitä ne olivat vuoden takaiseen, niin herrajumalasentään! Ja ne arvot oli siellä isompien numeroiden puolella skaalan yläpäässä. Jos muutokset näkyi lukemissa niin kyllä se omassa tuntemuksessakin tuntui. 


Siitä sitten lisäbuustia tekemiseen. Koska olen pitkälti kaikki tai ei mitään - tyyppiä, joka menee pää edellä vaikka seinästä väkisin läpi jos tarve vaatisi, viime kerrasta viisastuneena aloin tekemään muutosta tällä kertaa järkevästi inhimillisyyden rajoissa. Tässä kohtaa viittaan aikasempaan postaukseen, jossa kerroin syömis- ja painonpudotusongelmista. En suinkaan aloittanut hillitöntä rääkkiä ja lopettanut syömistä tai muutenkaan vetänyt hommaa överiksi kerta heitolla.


Päätin säntillisesti noudattaa ohjelmaa, sillä eihän siitä muuten oletettavaa tulosta saisi. 
Yksinkertaisuudessaan valmennus tarjosi tätä.

Voi morjens ensimmäinen salikerta oli aivan hanurista. Eka jakso muutenkin oli hirveää tarpomista, koska lihakset olivat niin turpeat ja veltostuneet ja täynnä höttöä ja jaksaminen lähes nollatasoa. Kilon käsipainotkin oli liian raskaat, varsinkin kuntoutuspuolelle (tupla solisluuleikkausta kuukauden sisään). Siinä minä tokan viikon aikana jo mietin, että tuleekohan tästä mitään, mutta jatkoin pakertamista.

Sanottakoon, että muutin arkirutiinejakin aikalailla, syömis- ja nukkumisrytmit uusiksi, jotta varmasti jaksoin myös töissä. En haalinut heti muuta tekemistä liikaa rinnalle, vaan nousujohteisesti lisäsin rasituksen määrää, niin saliohjelman puitteissa kuin aerobisessakin liikunnassa. Sanotaan tässä välissä, vaikka sen hetkinen lähtötilanne olikin nolla, oma aktiivinen treenitausta tottakai vaikutti taustalla siihen, kuinka kroppa alkoi ottaa annettua ärsykettä vastaan. Se kunto oli jossain siellä pohjalla piilossa, se vaan piti saada kaivettua sieltä jotenkin esiin ja hyötykäyttöön. Eri tilanne olisi, jos elämäntavat ja liikkuminen olisi olleet monta vuotta retuperällä...prosessi olisi varmasti pitkäjänteisempi ja toteutus aivan toista. Mutta eniveis.



Homma vähän yli puolen välin.
Salitreenit olivat sopivan monipuolisia ja plussaa eritoten liikevideoista. Muuta materiaalia, jota valmennukseen sisältyi, silmäilin läpi. Niissä ei ollut oikeastaan mitään uutta, vaan pintapuolisesti käytiin terveellisten elintapoja esimerkein läpi. Vähempi treenanneelle ja uusia tapoja opettelevalle paketti kyllä kokonaisuudessaan antaa varmasti hyvät lähtökohdat muutoksen tekemiseen.

Ensimmäistä treenijaksoa en juurikaan muuttanut, mutta seuraaviin ohjelmiin lisäilin liikepareja ja sarjojen määriä, jotta ohjelma olisi minulle tarpeeksi haastava. Ekan jakson jälkeen kroppa alkoi nimittäin ottamaan salitreeniä paremmin vastaan ja kyllä oma jaksaminen parani koko ajan nousujohdanteisesti. Ja ehkä paras juttu valmennuksessa oli se, että sitä oli helppo ja selkeä noudattaa ja uusien liikeiden opettelu sujui hyvin videoiden avulla. Luulenpa, että 
ehkä ilman tätä valmennuksen hankkimista en välttämättä olisi saanut itseäni tarpeeksi potkittua persuksille kadonneen kunnon metsästyksessä.


"Do it today. No excuses."
Pari itsestä riippumatonta breikkiä tuli sairastelujen yms myötä, mutta muutoin kyllä pystyin toteuttamaan valmennuksen suht ongelmitta läpi. Treenien aikana ei ilmennyt lihasjumia kummempaa kommervenkkiä, joten ainakaan yli en hommaa vetänyt. Ja tottakai vaikka noudattaakin jotain ohjelmaa, oman kehon kuuntelu on kaiken a ja o. Sairaana ei treenata ja liian väsyneenä levätään.

Kyllä täytyy sanoa, että valmennus auttoi minua löytämään sen kadoksissa olleen liikkumisen riemun ja fyysisen suorituskyvyn. Lyhykäisyydessään ilman jaaritteluja, olen kyllä tuloksiin tyytyväinen. Ennen kaikkea olo on huomattavasti parempi ja jaksaminen töissä ja arjessa helpottunut, kun kuntokin on parempi. Ja uudelleen tehty kehonkoostumusmittauskin puhui kehityksen puolesta.

Kokonaisuudessaan valmennus vastasi ennakko-odotuksia. Pakettiin kuului selkeät ohjelmat, liikkeet ja liikevideot ohjeistuksineen, mikä helpotti tekniikoiden opettelua ja liikkeiden hahmottamista. Vaikka treenitaustaa salin puolelta jokseenkin on, antoi valmennus silti uutta näkökulmaa treenaamiseen. Ja "pakkohan" sitä oli toteuttaa kerran sen oli ostanutkin! Toki mietittävä on kun lähtee verkkovalmennukseen, tukeeko se todella omia tavoitteita ja riittääkö materiaali takaamaan sen, että esim. suoritustekniikat menee jakeluun. Verkkoalustalla oli kattavasti pintapuolista infoa muistakin hyvinvoinnin osa-alueista, mutta melko pintapuoliseksi homma jäi. Tähän olisin toivonut parempia ja konkreettisimpia esimerkkejä käytännössä.

Entinen inhokki, nykyinen suosikki.
Ei tätä voi verrata mihinkään omiin aktiiviaikojen treenimääriin tai muutenkaan, mutta ei oikeastaan ole edes tarvis. Se kuitenkin on vissi todellisuus, että en tälläkään hetkellä pystyisi samanlaiseen suorittamiseen kuin silloin aktiiviaikoina. Se vielä täytyy todeta, että tuntuu kuitenkin oudolta ettei sitä lisenssiä laita tälle kaudelle... 

Ensimmäiset lenkit maantiepyörällä on heitetty ja pelkästä jännityksestä syke jyskytti taivaissa. Melkein kymmenen kuukautta takaperin viimeksi ajanut maantiepyörällä niin outoahan se aluksi oli...ja hapokasta! Mutta sieltä se ajofiilis nosti taas päätään ja ihan pelkästään positiivisessa mielessä.  

Perinteiset ennen ja jälkeen kuvathan kertoisivat konkreettisesti muutoksesta, mutta ne pidän ihan omissa arkistoissa. Vaikka tuolla aikaisemmin arvostelinkin omaa ulkomuotoa rankalla kädellä, siitä huolimatta minulle tärkeintä tällä hetkellä liikkumisessa on kuitenkin se, että kroppani pystyy toimimaan ja jaksaa. Se, että viihdyn omassa kropassani ja se tuntuu omalta. Ulkonäkökysymys ja painoasia siinä kyljessä ovat vain sivuseikkoja. 



En halunnut mitään pika- ja ihmedieettejä, koska ne eivät johda muuhun kuin pahimpaan jojoilun kierteeseen ja loppupeleissä hyvinvoinnin romuttumiseen. Prosessi jatkuu edelleen mitä tulee kuntoutumiseen, mutta nyt ollaan jo aika hyvällä mallilla, näin omasta mielestäni. Ainut rajoittava tekijä tai oikeastaan hidaste, on tällä hetkellä oma pää. Se sanelee pitkälti millaisilla askelilla tai harppauksilla edetään. Kiirehän ei ole ja päivä kerrallaan mennään!

maanantai 18. helmikuuta 2019

Sä et oo ansainnu syödä ku oot niin läski!

Heitän tähän kärkeen Ylen sivuilta bongatun uutisoinnin koskien urheilijoiden henkisiä ongelmia.
Kissa on taas nostettu pöydälle. Hyvä niin, koska tämä on tärkeä aihe, josta kuuluu puhua.

"Mielenterveysongelmat ovat iso, mutta suurelta osin vaiettu ongelma urheilussa. Häpeä ja leimautumisen pelko estävät huippu-urheilijoita kertomasta vaikeuksistaan."

"Kun urheilija loukkaantuu fyysisesti, hän kääntää jokaisen kiven löytääkseen ongelman ytimen. Kun urheilija sairastuu henkisesti, hän vaikenee."


Psyykkisistä ongelmista ei paljon puhuta urheilupiireissä, vaikka ongelmat ovat yhtä yleisiä kuin muillakin ihmisillä. Tutkimusten mukaan noin 40 prosenttia urheilijoista kokee uransa aikana psyykkistä oireilua, psykologi Görän Kenttä arvioi."


Voihan se olla ehkä helpompaa vedota siihen, että päivänkunto ei ollut syönnillään versus että menestyspaineet ottivat suorituksessa ylivallan. Harvemmin kuulee urheilijan kertovan pieleen menneen kisan jälkeen, että paineet olivat liian kovat, jännitti liikaa tai ei edes huvittanut. Enemmänkin vedotaan juurikin fyysiseen puoleen.


Toinen suositus tähän jatkoksi: suosittelen lukemaan Kiira Korven urasta kertovan kirjan Ehjäksi Särkynyt. Ahmin kirjan kannesta kanteen hyvin nopsaan. Siinä lukiessa ihan hätkähdin, kuinka paljon samojen asioiden kanssa painin itsekin. Kirjan kertomus herätti hyvinkin paljon tunteita ja muistikuvia omista urheiluajoista ja sivuilla oli paljon samaistuttavia asioita. Välillä olin täysin hämilläni. Vaikka ei meitä urheilijoina voi edes pistää samalle viivalle, menestys ei aina ole se tärkein pointti. Olit sitten kansallisella tai kansainvälisellä tasolla lajista riippumatta, samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia mahtuu yllättävän moneen.

Olen monestikin mietiskellyt sitä, että täytyy olla pikkuisen päästään vialla ja vinksahtanut, jos mielii urheilussa olla kaikkien paras. Vaatii ihan jäätävän paljon ihmismielestä ja kropalta voimavaroja, kun koittaa kestää siinä painekattilassa. Mutta se onkin omaehtoinen valinta ja hieno tie kuljettavaksi kaikesta haastavuudestaan huolimatta. 

***

Käänsin kodistani peilit. Ne, joita en voinut kääntää, joko peitin tai yksinkertaisesti olin katsomatta. Itseinho oli jo liian kuvottavaa. Läskiperse. Epäonnistuja. Ruma ja arvoton. Kaikki se paha olo piti tukahduttaa. Ja se pakokeino oli syöminen. Tai tarkemmin sanottuna syömättä jättäminen. Kun kaikki muu elämässä oli yhtä kaaosta, niin tietyn tiukan kaavan noudattaminen oli viime kädessä se ainoa pakokeino, joka piti edes jonkun asian tiukasti hyppysissä. Tässä kohtaa överit ei ollut se paras mahdollinen vaihtoehto.

Vahvakin ihmismieli voi tiukan paikan tullen olla heikko. Kukaan ei jaksa annettua taakkaansa enempää.

"Hyvä ihminen, etkö sä syö koskaan?"
"Oho...minne sun jalat on hävinny?"
"Oletpa sä kovassa tikissä!"
"Meneeköhän tuo sun reenaaminen nyt vähän yli...?"
"Sä et oo muuta ku luuta ja nahkaa..."
"Sä oot tosi ruma. Ja lihava."

Kaikki nämä ulkopuolisten ihmisten suusta kuultua. Jokainen kommentti tuntui piikiltä lihassa.

***

Älkää piirtäkö mieleen nyt stereotyyppistä kuvaa anorektikosta. Tiedän näyttäneeni sairaalloiselta verrattuna siihen, mitä ns. normaalissa kunnossa olin ja sen hetkinen olomuoto oli minulle kaikkea muuta kuin normaalia. Tarkalleen tarkoitan tässä sitä, että parin hassun kilon pudottamisesta tuli pakkomielle, ja vedin siistimisprojektin yli, tarkalleen ottaen yli kymmenen kiloa yli. Ja tein sen tarkalleen yhdeksän viikon aikana. Ja vielä treenikauden "kehitysvaiheessa", kun piti tahkota tehoja koipiin ja lisäkapasiteettia keuhkoihin.

Että mitenkä meni noin niinku omassa mielestä? Tuon projektin aikana olin kuitenkin ihan täynnä energiaa, tai siis luulin olevani. Tottakai mieli oli yltiöpäisen energinen, kun huomasi vaakalukeman tippuvan hyvää vauhtia ja kaikki luisti kuin rasvattu, korvien väli pysyi tosi hyvin kasassa. En huomannut mustia silmänalusia, paistavia kylkiluita, tupottain tippunutta tukkaa, lommoposkia enkä paljon muutakaan varottavia merkkejä siitä, mihin olin itseäni vetämässä. Tie nousi pystyyn sitten kerta heitolla.

Tilanne oli helppo piilottaa, koska oli reenikausi menossa ja pääosin liikuin vain kodin ja työpaikan väliä, eikä kukaan ollut lähemmin kyttäämässä vieressä. Ja olin tosi hyvä esittämään reipasta ja muutenkin piilottamaan huonon tuuleni. Pidin suuni visusti kiinni. Kunnon supersuoriutuja. Ainakin siis ennen olin, nyttemmin tästä pahasta tavasta on päässyt jo jokseenkin eroon. #tunnollisentytönsyndrooma.

Selkäranka katkesi ja ajauduin siitä sairaskierteeseen. Kroppani ei yksinkertaisesti kestänyt itseaiheuttamaani taakkaa ja päätti puolestani puhaltaa pelin poikki. Tämä tapahtui muuan vuosi takaperin keväällä. Edellisvuotena olin kärsinyt aikaisemmista kaatumisista johtuneista pääongelmista ja lukuisista muista loukkaantumisista ja vastoinkäymisistä, mikä teki parista kaudesta repaleisen. Sama toistui heti seuraavasta alkukaudesta, kun vedin itse itseni monttuun. Luulin tekeväni oikein.

Käännekohta oli noiden kausien välissä, kun päätin panostaa urheilu-uraani 110%. Homma meni totisemmaksi kun pääsin mukaan isoihin ympyröihin ja mielessä kytenyt huippu-ura sai tarvitsemaansa tuulta alleen. Ja melkein heti yli-innokkaana vedin itseni pölisten pöpelikköön. Palapelissä oli haitolla liian monta vääränlaista palaa, joiden sovittaminen kuvioon vei minusta mehut ja teki hallaa itsetunnolleni. Henkisestä taakasta johtuen minäkuvani vääristyi ja peilistä tuijotti mitätön kasa pelkkää paskaa.

Vaikkei oma laji ole mitenkään kytköksissä ulkonäkökeskeisyyteen, laji kuin laji ulkonäköäsi ja ulkomuotoasi tullaan arvostelemaan jossain kohtaa. Kirjoitin aikaisemmin keskustelua aiheuttaneen Läskiperseestä kuivan kesän oravaan, jossa ruodin juurikin tätä läski- ynnämuuta huutelua. Vaikka muiden kommentit omasta ulkonäöstä ei pitäisi painaa vaakakupissa paskan vertaa, mutta kun siihen lisää oman kieroutuneen ajattelutavan, on mainio soppa valmis. Hankala on täysin eritellä sitä, mistä se ajatusmaailman muutos johtuu, mutta itselle vaikutti juurikin kyltymätön menestymisen ja suorittamisen tarve ja henkiset paineet ja ahdinko.

***

Nykyinen päävamma hieman hankaloittaa menneiden miettimistä, mutta edelleen tietyt tuntemukset ja tiukkaan iskostuneet ajatukset ja mielikuvat ovat jättäneet silti selkeät jäljet.

Yritin ahtaa itseäni tiettyyn muottiin, mikä oli totuudesta poiketen hyvinkin vääristynyt. Olin luonut mielikuvan itselleni millaiselta huippu-kunnossa oleva urheilija näyttää, piittaamatta ollenkaan niistä pienistä signaaleista, jotka yrittivät hälyttää minun menevän vahvasti väärään suuntaan. Keskityin enemmän ulkoisen olemuksen muuttamiseen. Halusin kaiken olevan täydellistä, välittämättä siitä, mitä urheileva kehoni oikeasti tarvitsi. Olin täysin unohtanut sen tärkeän pointin, etten kuunnellut kehoani ja vaadin siltä lähes täysin mahdotonta. Hauskaahan tässä on se, että tavallaan tiesin mitä piti tehdä, pelkästään jo koulutuksenikin puolesta, mutta silti mieleni kääntyi minua vastaan tehden aivan päinvastoin, kun kuului.

Eristäydyin ihmissuhteista, kun päinvastaisesti niistä olisi pitänyt pitää paremmin kiinni. Sulkeuduin ja esitin kaiken olevan hyvin. Ulospäin saattoi näyttääkin siltä, mutta sisimmässäni huusin. Huusin kurkku suorana pahaa oloani. Ylisuorittaminen ja yltiöpäinen kontrolli piti pääni kasassa ja fokuksen tavoitteissani. Luulin sitä aluksi yltiöpäiseksi raudan lujaksi motivaatioksi. Pistän kaiken likoon ja annan ihan kaikkeni ja sitä rataa, Toteutus vaan oli aivan väärä.

Oman kehon kuuntelu ja tunteminen ovat urheilussa pärjäämisen ehdoton ehto. Et voi yrittää muuttaa kehosi toimintoja tai ulkomuotoa loputtomiin, kun luontaiset omat fysiikan lakisi tulevat vastaan. Tiettyyn pisteeseen voi mennä, mutta sen ylimeneminen voi olla turmiollista.

Syömiseen, kehonkuvaan ja itsetuntoon liittyvät ongelmat eivät ole olleet aikaisemmin niin paljon puhuttuja. Nykypäivän somesta löytyy lukematon määrä koskettavia tarinoita siitä, miten joku on selvinnyt vaikeasta syömishäiriöstä tai muusta vastaavasta vakavasta sairaudesta. Ja toisaalta tämä on hyvä asia; ihmiset voivat löytää tältä väylältä sen välttämättömän avun, jos sitä muualta ei saa haettua. En sanoisi, että ongelmien puhuminen julkisuudessa olisi mikään trendi tai ilmiö, jolla haetaan huomiota, vaan enemmänkin halutaan jakaa vertaistukea samassa tilanteessa riutuville. Ja nostetaan se kuuluisa kissa pöydälle.

***

En hakeutunut apua tähän ongelmaan, enkä saanut mitään diagnoosia, sillä onneksi tipahdin takaisin maan pinnalle riittävän ajoissa. Minun kokemukseni ei ole ääripäästä, mutta varottava esimerkki siitä,  kuinka oma ajatusmaailma voi kääntyä itseäsi vastaan ja toisekseen kun urheilu ja menestyminen on se tärkein asia, joka määrittää sinua ihmisenä. Omilla valinnoilla on merkitystä kuinka uralla etenee. Pahin kilpakumppani olet itse itsellesi.

Minä päätin selvitä yksin. Minä yksin olin vastuussa omasta elmästäni ja naiivisti ajattelin, että siihen ei tarvita muita hästäämään. Myöhästä se siinä vaiheessa on kun paska on jo housussa tai oksennus rinnuksilla. Apua olisi ollut varmasti saatavilla monilta eri tahoilta. Mutta eihän aina niin reipas ja iloinen positiivisuuden perikuva voinut myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa ulkopuolisten apua.

Kun kroppani pisti totaalistopin, makasin vuoteen omana pitkän tovin. Lisäksi kärsin suunnattoman useasti migreenistä ja muista pääoireista samaan syssyyn. Lepäsin. Lepäsin. Lepäsin. Se oli ainut asia, johon keskityin. Itseni parantamiseen ja ajatusmaailmani muuttamiseen. Jossain vaiheessa järki voitti ja pystyin myöntämään itselleni, että näin ei voi jatkua. Toivuin. 

Toivuin niin hyvin, että loppukausi olikin ns. urani huippukohta. Sen se vaati; totaaliseen monttuun painumisen ja suunnanmuutoksen. Olin uskomattoman hyvässä vedossa loppukaudesta ja kehityskäyrä oli jälleen nousussa. Kroppani tuntui pitkästä aikaa omalta ja toimi vaatimallani tavalla ja samalla palautui yllättävän nopeasti.

Tässä edesauttoi kaiken ylimääräisen paineen karsiminen elämästä. Keskityin vain niihin asioihin, jotka tuottivat oikeasti mielihyvää ja vahvistivat itsetuntoani. Terveellä tavalla. Perheeni ymmärsi ahdinkoni ja tuki minua. Aluksi peitin kaikki ongelmani myös heiltä, mutta pinnistelyjen jälkeen avasin vuolaan sanaisen arkkuni. Puhuminen kannattaa, koska se oikeasti auttaa. Myötätunnon saaminen on ehkä parasta toipumisprosessin aikana. 

En enää yrittänyt väkisin suorittaa, vaan oikeasti nautin tekemisestä. Aluksi en päässyt pyörällä puolta kilometriä kauemmaksi, kun oli palattava takaisin. Joka kerta siirsin merkkiä kauemmas. Opin hallitsemaan ajatukseni ja mieleni uudestaan ja otin kopin kokemuksesta. Tiedostan ne asiat, jotka ajoivat minut tuohon tilanteeseen ja niiden työstäminen on helpottanut minua huomattavasti. Vieläkin tietyissä tilanteissa nuo ikävät fiilikset nostavat päätään ja hetkellisesti sysäävät raiteilta, mutta osaan potkaista niitä persuksille riittävän ajoissa, jotta historia ei toistaisi itseään.

On hieman järkyttävää ajatella jälkikäteen, kuinka ahtaalle sitä voi itsensä oman käden kautta laittaa. Kun on niin täysin sitoutunut ja tosissaan saavuttamaan tavoitteensa. Tai muita päähänpinttymiä.

Ajanjakso oli onneksi suhteellisen lyhyt, mutta lyhyessäkin ajassa voi tapahtua vahinko. Tässä tapauksessa pahimmalta vältyttiin ja enemmän ajattelen sen kasvun paikkana. Opin itsestäni paljon tuona aikana ja kokemus teki minusta vahvemman. Löysin heikkouteni ja rajani.

***

Ravinto on se, joka pitää urheilijan koneiston liikkeellä. Terve suhtautuminen ruokaan ja ravinnon optimointi vaikuttavat oleellisesti suorituskykyyn ja palautumiseen. Netti on pullollaan ravintosuosituksia ynnämuuta erikoisruokavaliota ja dieettiä, karppausta, lakto-ovo-vegeä, -tontonton-valioita ja niin edelleen. Neuvoisin tässä kohtaa käyttämään maalaisjärkeä ja unohtamaan piiruntarkan hifistelyn ja kikkailun. Ruoasta saa ja pitää nauttia. Ruoki kehoasi  niin kuin se tuntuu hyvältä ja riittävältä.  Osa jutuista toimii toisilla ja osa taas toisilla. Mutta se yksi laskiaispulla tai puolikas levy suklaata sillon tällöin ei pilaa elimistöäsi, eikä siitä pidä lähteä tunnin maksimilenkille morkkista poistamaan.

Voisi sanoa, että söin aivan liian yli-terveellisesti, puhtaasti ja grammantarkasti. Joka ikinen suupala kulki keittiövaa'an kautta kitusiini. Edelleen tiedän, montako cashewpähkinää painaa 20g. Suuhuni ei eksynyt mitään ruokavalion ohi. Hälytyskellot eivät alkaneet edes silloin soida, kun kesken yötä heräsin huutavaan nälkään ja kävin nakkaamassa naamariin puolen kymmentä rusinaa...ja tämä sama toistui turhan useasti..morjens. Minulla oli käytössä ostettu, minun tarpeisiin laadittu ruokavalio, jota jaksoin noudattaa muutaman viikon. Sitten aloin kaventamaan sitä ja nipistämään reilusti määristä. Ensin välipalat saivat lähöt ja lopulta sitten lämpimistä aterioista pätkin surutta puolet annoskoosta pois. Well done hei!

Kappas kummaa kun ehdottomalle kieltolistalle oli kuuluneet kaikki sokeriset herkut, pikaruoat, pitsat ynnä muut tuhdit setit, pätkähdin ääripäästä toiseen. Aloin huomaamattani sortua yhä useammin niihin huonolaatuisimpiin valintoihin. Näläntunne oli järjetön ja kroppa oikein pakosta hamusi kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Kun sallin itseni herkutella, homma riistäytyti siinä mielein lapasesta tuon pitkän kituutusjakson jälkeen ja tankkasin kroppani mössöksi heti offseasonin alettua. Siltikin karkkilakkoani kesti yli vuoden. Ei kait siinä sisällössä niin paljon sanomista, mutta määrät olivat raavaan aikuisen miehen. Otin melkein kaikki pudotetut kilot takaisin. Ei hyvä tämäkään. Jojo on lasten leikkikalu...

Tästä kaikestahan  seurasi tietysti se, että vaikka paino tippui, niin kroppa alkoi sille kuuluisalle säästöliekille vähitellen. Ja vasta kuukausia myöhemmin offseasonilla kroppa veti itseenä ihan kaikki lärvistä alasmenneet kalorit säästöön. Sitten taas alettiin jojoilemaan ja uuden ressipiikin tullessa, kroppa muisti, että joo nyt taas se alkaa sekoittamaan toimintaa, mutta eipäs sitä niin vaan luovutakkaan energiavarastoista. Oman kehon korjaantuminen, hormonitasojen ja yleisen balanssin palautuminen ei tapahdu yhdessä yössä. Muutenkin tavoitteellinen urheilu kuormittaa fyysisesti kroppaa, niin siihen ei mitään ruualla ja syömisellä leikkimistä kannata enää kaveriksi ottaa sotkemaan. 

***

Ja sitten tämä painoasia. Oletko oikeasti onnellisempi kun vaaka näyttää kaksi kiloa vähemmän? Ja karkeasti sanottuna painonpudotus, laihduttaminen ja kehonkoostumuksen muokkaaminen ovat keskenään aivan eri asioita. Vaakalukema ei välttämättä suoraan kerro sitä, että kulkeeko sulla kovaa vai ei. Enemmän määrittää nimenomaan se kehonkoostumus, että mitä se pitää sisällään ja miten kroppa toimii.  Onhan toki niin, että omassa lajissa on merkitsevää, kuinka paljon tuottaa voimaa suhteessa oman kehon painoon.

Ei ole huuhaata optimoida itselleen toimiva ruokavalio, varsinkin kehittävillä treenijaksoilla ja kisakaudella. Kunhan syöt säännöllisesti eli pidät energiatasosi tasaisena ilman notkahduksia ja piikkejä ja tarpeeksi riittävästi jotta tulet kylläiseksi ilman ähkyä ja hieman katsot millaisia eväitä suuhusi laitat. En suosittele vetämään puolikasta perhepitsaa ennen voimatreeniä tai kiloa irtokarkkia yheltä istumalta kisojen jälkeen.

Salliva ja rento ote syömiseen ennaltaehkäisee molempien ääripäiden ylilyöntejä.

Älä koskaan aliarvioi tai tuomitse toista tietämättä tarinaa taustalla. Ja pietään ne ylimääräset mölyt mahassa, jos aiot lohkaista omasta mielestäsi jotain nasevaa ja harmitonta. Varsinkin mitä tulee toisen ulkonäköön ja ulkomuotoon.

Ja urheilijat: puhukaa! Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa. Koska se helpottaa.

torstai 20. joulukuuta 2018

#This is it!



Omissa arkistoissani löytyy monen monta aloitettua tekstiä tältä loppuvuoden puoliskolta. En ole ollut kykeneväinen viemään aloituksia menestyksekkäästi maaliin asti. Aloin pureskelemaan koko tätä "pyöräilyuraani", mutta jouduin luovuttamaan jo alkumetreillä. Asiassa on niin paljon pureskeltavaa ja mietintä synnytti vain enemmän ajatuksia, jotka vaatinevat täysin oman lukunsa. On vaan niin paljon asioita, joita ei voi purematta niellä.

Tällä kerta aloitetaan siitä, mistä aita on matalin ja vuoden aikaan nähden passeli paikka alkaa purkamaan mennyttä vuotta. Jännä juttu miten sitä joulunpyhät aina yllättää ja vuoden loppu häämöttää jo aivan nurkan takana.



Aikamoinen vuosi on kyllä ollut tämä 2018. Ei se aivan läppeensä täysin paska ole ollut, vaikka liikaakin sitä kurjaa sattumusta sattuikin nokan eteen. Paljon ristiriitaisia tunteita herättää tämä muistelu.






Olen ollut jotenkin aivan lukossa. Yksinkertaisesti en ole kyennyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi, vaikka yleensä minulta tulee tekstiä sivukaupalla tuosta nuin vain. Ja tämä uusi elämänmuutos on kyllä vaatinut enempi vähempi voimavaroja ja vienyt suuren osan aivotyöskentelystä. Olen tässä viime viikkoina uppoutunut täysin työntekoon, samalla paeten juuri nuita omia ajatuksia ja fiiliksiä, vaikka tottakai jossain kohtaa tulee se kuuluisa seinä vastaan ja kissa on nostettava pöydälle.

Odotukset olivat huipussaa vuoden alussa, kun sai aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Ammatti ja valmistuneen paperit takataskussa ja leikattu ranne suhteellisen kuosissa pääsin työstämään fysiikkaa eteenpäin. Mieli oli puhdas syksyn stressistä niin mikäs siinä kun pääsi purkamaan kasautunutta energiaa pyörän päällä. Kauden tavoitteet ja kulku oli hyvinkin selvillä kun lensin takaisin Hollantiin enne kisakauden avaamista. Tutut ympyrät ja uusi kilpailukykyinen tiimi odotti.




Kausihan lähti hyvin liikkeelle ja odotukset olivatkin korkealla ja moti huipussaa. Ensimmäinen vastoinkäyminen oli tärkeimmällä hetkellä sairaskierre, joka veti kyllä viimeisetkin voimanrippeet tästä kropasta. Mystiseen sairasteluun löytyikin vasta viikkojen päästä ratkaisu ja suurin osa tärkeimmistä kisoista meni sivu suun kankkulan kaivoon.

Lennosta vaihdettiin suunnitelmia ja kappas kun kunto lähti hyvään nousukiitoon ja hyviä kisoja tuli ajettua. Kiito loppuikin asfalttiin melkein heti Hollantiin paluun jälkeen heinäkuun lopulla ja siitä sitten alkoikin tämä musta kausi. Se siitä sitten. Siitä on jauhettu jo kyllästymiseen asti.

Suurin ja merkittävin oivallus on ollut se, että silmälaput ovat pudonneet ja olen oikeasti osannut katsella omaa menoa niin sanotusti ulkopuolisin silmin. Olen ollut ennen kaikkea ihan jäätävä suorittaja, joka puskee höyryveturin lailla paikasta a paikkaan b. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, miten asiat on menny ja mitä olisi pitänyt ehkä tehdä vähän toisin. Jälkiviisaus on turhaa, ellei siitä ota mitään opiksi.

Mitä jäi käteen? Jos negatiivisesti ajateltas, niin äkkiseltään päälimmäisenä paskaksi mennyt kisakausi, kilpaurheilun väliaikainen loppu, terveys retuperällä, mielenterveys vielä enempi hajalla ja koko muu elämä täysin pilalla. Tottakai tässä vaiheessa päälimmäisenä on ne suossa rämpimiset ynnä muut paskemmat fiilikset. Tämän piti olla minulle se the year, mutta vihkoon meni että heilahti, työkaveria siteraaraten "tienaamassa" kävin, mutta tyhjin käsin palasin.




Onneksi minulla on muutakin elämässä kuin urheilu. Vaikka se näytteleekin pääroolia, tai siis näytteli, ei kattilat tyhjyyttä kolise (muuta ku korvien välissä haha). Nöyrä kiitos ja kumarrus heille, jotka joutuivat sivusta myötäelämään tuota kurjaa ajanjaksoa. Jos mulla oli helevetin raskasta, tiedän että muillakin oli. Kylliksi en voi ylistyssanoja jaella lähimmäisilleni sekä monille muille, jotka yrittivät minua monin tavoin tsempata eteenpäin. En ollut oma itseni ja vieläkin kipuilen tiettyjen ongelmien kanssa joka ikinen päivä, mutta koitan sen olla vaikuttamatta yleiseen ilmapiiriin ympärilläni. Taakoiksi taikka vaivoiksi en rupia.




Jos en muuta tässä rämpimisen aikana ole oppinut, niin vaikkei asiat olekaan niin yksioikoisia, omalla suhtautumisella voi nähdä asiat paremmassa valossa. Märehtiminen on aivan turhaa, vaikka se hetkellisesti saattaakin tyhjentää kyynelkanavat ja helpottaa painolastia rinnalta, koska se myrkyttää vahvemmankin mielen. Asioiden hyväksyminen ja itselleen myöntäminen sekä uudelleen asennoituminen vaikuttavat pitkälti siihen, miten elämäänsä jatkaa. Valehtelisin silmät ja korvat täyteen paskaa, jos päätösten tekeminen olisi ollut helppoa. Olen sanonut tämän jo sata kertaa, mutta kertaus on opintojen äiti. Vielä joskus pyörittelen ajatusta kisaamisen jatkamisesta. Tällä hetkellä tai lähitulevaisuudessa se ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Kukaanhan sitä ei kiellä vaihtamasta lajia tai jatkamasta harjoittelua, mutta minä ainoastaan tiedän omat rajani ja realiteettini mihin pystyn ja kykenen. Tieten tahtoen en hypi lääkäreiden nenille vaikka kuinka tekisi välillä mieli.





En pystyisi enää palaamaan samanlaiseen rytmiin, jossa paiskin töitä menemään tässä edellisten muutaman vuoden ajan. No chance at all. Ei ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Saatikka selviän nyt uudesta arjestani ja täysipainoisesta työstäni, en todellakaan voisi ottaa rinnalle täysipainoista harjoittelua. Olen kykeneväinen suoriutumaan työstäni ja kevyestä aktiivisuudesta, mutta thats all. Tottakai henkeen ja vereen olen aina ollut kilpailuhenkinen ihminen, mutta suuntaan olemassa olevan intoni jonnekin muualle ja koitan nauttia vain päivä kerrallaan siitä, mitä se tuo tullessaan. Aina tulee uusi päivä ja uudet mahdollisuudet. Heitän takaperinvoltit sille, kun päivä on mennyt ilman minkäänlaista problematiikkaa.

En enää piiskaa itseäni siitä, etten herääkkään ennen aamu kuutta, jotta ehtisin ennen aamuista työpätkää tekemään päivän ensimmäisen rääkkisession. Eikä soimaa itseäni siitä, kun en jaksakaan tyäpäivän jälkeen lähteä hinkkaamaan tien päälle sitä muutaman tunnin peekoosessiota. Herään hieman aikaisemmin, jotta saan päiväni ja aivoni käyntiin rauhallisella aamupalalla ja kahvinryystöllä ja saatan ehkä käydä salilla vähän pumppaamassa olemattomia riukujani tai laittaa ne lenkkitossut jalkaan ja huitasta puolen tunnin saunalenkin jalkaisin. Ilman mitään suorituspakkoa tai paineita. Pyörä on pysynyt naulassa tovin.





Arki on saanut aivan eri mittakaavat. Toisaalta nautin tästä rennommasta menosta, mutta minkäs sille teet kun toisaalta hieman kieroutuneesti nautit itsesi rääkkäämisestä. Mistään muusta oikein ei saa sitä endorfiinihuumaa, kuin hillittömän hapokkaasta meiningistä.

Rososta pintaa siloittaa ennen kaikkea se, että kaikesta selvittiin vuoden loppuun asti kuitenkin ihan kohtuudella. Vaikka urheilun saralla tavoitteet jäi sinne käden ulottumattomiinsuuremmalata osalta, on syytä silti olla omaan panokseen jokseenkin tyytyväinen. Kaikki se mitä mitä ennen surkuhupaisaa lopetusta tein itseni eteen, aiheuttaa pientä ylpeyttä. En pistänyt itseäni mihinkään helppoon paikkaan tietoisesti ja seurasin unelmiani. Se kait se tässä on tärkeintä.





Käteen jäi roppakaupalla hienoja hetkiä ja muistoja niin urheilun parissa että muutenkin, mahtavia tyyppejä ja yhdessäoloa, rakkautta, epäonnea, surua, kipua ja voimaannuttavia kokemuksia. Opin vuosi jälleen ja kasvun paikka.

Miten tästä eteenpäin? En tee ainakaan mitään uudenvuoden lupauksia, koska muutoksiin ei tarvita vuoden vihoviimeisintä päivää, jolloin yleensä lupaillaan jollakin tapaa parantaa tapoja tai olla parempia ihmisiä.

New year, new me. Luulen, että on aika etsiä itselle uusi paikka ja miettiä miten elämänsä haluaa elää.