keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kolumni Koillissanomissa 13.12.2017


Sinivalkoista huumaa

Vuosi 2017 on ollut erityisen merkityksellinen, sillä kyseessähän on ollut suuri juhlavuosi. Yleissivistykseen kuuluu tietää, että Suomi, rakas isänmaamme, itsenäistyi 6.12.1917. Tätä historiallista tapahtumaa on juhlittu pitkin vuotta koko kotimaassa eri tapahtumin. Juhlavuosi huipentui itsenäisyyspäivän juhlamenoihin. Itsenäistä Suomea juhlistettiin jyhkein ilotulituksin, valotaideteoksin ja juhlamenoin unohtamatta osoittamalla kunnioitusta sodassa olleille ja henkensä isänmaan puolesta menettäneille havuseppelein, kynttilöin ja kirkonmenoin. Erityisesti Linnanjuhlien Finlandia ja Maamme saattoi kirvoittaa kyyneleen silmäkulmaan.

Huomiotta ei ole jääneet sankariveteraanien rinnalla urheilusankarit. Erityisen hienoa oli viime keskiviikkona katsoa urheilusankareiden edesottamuksia, niin Paavo Nurmen, Lasse Virenin kuin Leijonien MM-taivalta sekä Lepistön, Kirvesniemen, Mustin ja Niskas-Iivon urotöitä ja muiden huippujen uurastusta suomalaisen urheilukulttuurin eteen.  Suomalainen sisu. Suo, kuokka ja Jussi. Havuja… Ja niin edelleen.

YLEllä näytetään kymmen-osaista dokumenttisarjaa Urheilu-Suomi. Henkeen ja vereen suomalaiseen kulttuuriin on aina kuulunut urheilu. Vuosikymmenten vaihtuessa myös urheilukulttuuri on muuttanut muotoaan enemmän sankarihenkisyydestä tähtiyteen. Kaupallisuus ja median muuttuminen ovat muokanneet urheilua enemmän viihdeteollisuudeksi, mutta perusolemus säilyy: urheilijat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan kansakunnan esikuvia, joita ihaillaan ja joihin voidaan samastua.

Tässäkin nurjalla puolella on se, että yleensä vain ne mitalit jäävät mieleen. Yleisön pettymys on aivan valtava, jos tullaan kotiin tyhjin käsin. Vain menestyjät muistetaan. Huippu-urheilusta yleisölle näkyy vain vuoren huippu. Kuka muistaa niitä, jotka tekevät työtä vuodesta toiseen koskaan saavuttamatta yhtään arvokisamitalia? Myös siellä takana on oma menestystarinansa. Tarinat urheilijoiden takana ovat juurikin se urheilun suola.
Vaikka itsekin kulkee kohti huippu-urheilijan polkua, olen aina katsonut suomalaisten urheilijoiden edesottamuksia ainakin television äärellä. On pystynyt samaistumaan ja ihailemaan valtavaa työpanosta menestymisen eteen. Nyt sen pystyy määrittämään myös itse, miltä matka tuntuu ja mitä se myös vaatii. On erityisen hienoa saavuttaa menestystä ja kehittyä eteenpäin. Tähän mennessä on vyöllä saavutuksia, mutta monta vielä saavuttamatta. Välitöntä palautetta on sadellut, niin hyvässä että pahassa. Miltä tuntuisi olla enemmän esillä, esikuva tuleville sukupolville?

Pääasiallisesti ulkomailla yksinäisenä suomalaisena kestävyysurheilijana sitä edustaa itseään. Tulosta, mainetta ja mammonaa urheilija tavoittelee itselleen. Halu menestymiseen lähtee itsestä; halu kehittyä, voittaa, olla paras. Halu osoittaa, että kaikki se oma sekä toisten panostus ei ole ollut turhaa.

Viime vuosi ulkomailla osoitti sen, että oma läsnäolo herätti niin kilpakumppaneissa kuin aluksi tiimikavereissakin ihmetystä, kuinka olin heidän mailleen eksynyt. Siinä hollanikkaat ihmettelivät kuinka kylmästä maasta Suomesta voi tulla kilpapyöräilijöitä. Kyllä leuka ylhäällä kerroin olevani suomalainen. Suomalainen kilpapyöräilijä.
Selasin itsenäisyyspäivänä kuvia omalta maajoukkuetaipaleeltani. Kyllähän Suomen sinivalkoiset värit erottuvat edukseen massan keskeltä. Kun vetää siniristipaidan päälle, kisaan tulee heti eri aspekti. Ei mitään ylimääräisiä paineita, vaan pienimutoinen huomio sille, että miksi tätä kisaa tässä ajetaan. Kyllä täältä ’takapajulastakin’ voi ponnistaa maailman kartalle. Minulle henkilökohtaisesti on kunnia edustaa kotimaata, olla ylpeä maastaan ja juuristaan. Kyllä se on ylpeyden aihe. Sinä uskot ja sinuun uskotaan.


maanantai 11. joulukuuta 2017

Sattuipa kerran... kolumni 8.11.2017


Kiireessä se piti lähteä illan selekään. Siinä oli alakuun vierähtänyt auton ratin takana muuan tunti ja samanmoinen olisi sitten edessä kapearattaisen ohjaamossa. Kahavit sentään hörpin ja silimiä ummistin muutaman hullun minnuutin ennen lähtöä. Kiireellä lähteminen tietää aina pientä jännitysmomenttia ja näin myöskin tällä kertaa.

Näin talavisaikaan kerrospukeutuminen on kaiken a ja o. Tuo ajoviima mennee niin heleposti luihin ja ytimiin. Mulla se tahtoo varpaat paleltua heti elohopean painuessa pakkaslukemille. Monesti on joutunut kesken ajojen hyppimään pitkin tien poskia, että saisi jalakoihin lämpöä.

Taputtelin itseäni olalle etten jäänyt väsyksissäni peiton alle möllöttämään. Kirpakka pakkanen viimeistään herätteli nukuksissa olevan. Osimmoilleen reilu muutaman tunnin istunto oli siis edessä ja tarkoituksena oli ajella reipasta kyytiä. Sehän tiesi aikamoista lenkkiä, koska tuossa ajassa ehtis vaikka naapuripitäjän rajamerkkejä tarkastelemaan. Moottori vähän yski, kun rasitusta oli menneinä viikkona ollut riittävästi, mutta kun alakuun leiskautti sopivasti pikomia niin jopas lähti vauhti lentoon.

Löytyy vieläkin sellaisia teitä, joita ei ole tähän päivään mennessä tullut koluttua. Tänä syksynä varsinkin oon ollut aivan hurmioissani soratielenkeistä. Ruskan keskellä kilometrit taittuvat joutuin. Valinnanvarraa löytyy sen verran, ettei edestakaisin sammaa pätkää tarvi ajella. Koilliskaira se jaksaa yllättää aina positiivisesti. Tällä kertaa päätin poiketa tutulta reitiltä ja suunnata teille tietämättömille. Tässä sattuikin sitten kartturille pummi. Olin muka kahtovinani kartasta ettäisyyksiä, mutta pieleenhän se meni, että heilahti. No, eipä siinä mittään sen kummempaa, kun piti pistää vauhtia melekein läkähtymiseen asti lissää, että ehtisi ihimisten aikoihin kottiin.

Olin suorastaan mykistynyt ilta-auringon loisteesta ja taivaanrannan väreistä. Valehtelematta upein auringonlasku vähhään aikaan. Ja sattuipa vielä niin, etä tie kuluki mahtavalla harjulla ja vettä oli näkyvissä molemmin puolin sekä mutkaa mutkan perrään ja mäennyppylää silimänkantamattomiin. Kaikesta sadunhohtoisuudesta huolimatta peleko hiipi takaraivoon; pakkasukkohan sieltä salakavalasti koitti kylymyyttä puskea. Ei kait siinä muuten, mutta yhet välihousut ja kengänpäälliset oli alkurytäkässä jääneet pyykkinarulle. Ja housutki repes kesken matkan.

Ylleensä takataskuihin on pakattu vararenkaitten ja työkalujen sekkaan evästäkin heikon hetken varalle. Se tuo energiavarastojen tyhjentyminen ei ole naurunpaikka ollenkaan, varsinkin silloin kun satut olemaan tyhyjällä selekosella ypöyksin. Enpä muistanut edellisellä reissullani syöneeni kaikkea parempiin suihin. Näläkä alako kurnia sisuskaluissa, kun matkaa oli taivallettu oletetun puolen välin paremmalle puolelle. Kaivelin siinä sitten pyöräilijän lempievästä takataskusta; jäähänhän se banaani oli mennyt. Ja samoten juomat pulloissa… kohomettunut banaani ja umpijäinen juoma olivat laiha lohtu, kun kylille osoittava kyltti näytti vielä 48 km.

Onneksi sentään olin muistanut kiireiltäni ladata etuvalon akun täyteen. Kerran nimittäin sattui niin, että tuolla Iivaaran perukoilla syystä jos toisesta tuikku sammui ja siinäpä sitä sitten oltiin. Vilikas mielikuvitus pisti rivakasti kampeen vauhtia, kun jokainen kiven murikka ja pensas muistutti vähintäänkin suurta petoelläintä siinä hämärän rajamailla. Ja pyörä kolisi joka ikiseen soratien kuoppaan.

Tästä koettelemuksesta selevittiin kaikesta huolimatta ja syvä huokaus pääsi kotiovella. Saatoin itseäni hieman sättiä. Mutta täytyy ajatella positiivisesti: en ees vetäny kummoon ojanpohojalle tällä kertaa vaikka tie olikin paikoin kunnon liukumiina. Rengasrikko olisi ollut kyllä kirsikka kakun päälle. Se sisäkumin vaihtaminen valamiiksi paleltuneilla sormilla ei käy ihan käden käänteessä.

Tämmöstä se urheilijan arki välillä on. Seuraavan päivän reissulle viisastuneena otin kyllä termarit ja kylymyyttä kestävät evväät mukkaan. Vaan eipä niitä tarvittu, kun matkan varrelta välipalaksi löytyi pakkasyön jäädyttämiä puolukoita mättäältä puron varrelta. Aina ei tiijjä mistä sitä ittensä löytää.


tiistai 21. marraskuuta 2017

Mitä nyt taas... / Situation updated


Olin hieman mykkyrällä torstaina, kun kukonlaulun aikaan piti raahautua puukolle. Siinä kyllä puntti tutisi jännityksestä. Edellisestä leikkauksesta oli kuitenni muutama vuosi.Sillon vedettiin mätä umppari sisuskaluista. Nukutuksen jälkimainingit ei jättäny kovin positiivista muistikuvaa.

Operaatio tehtiin puudutuksessa. Onneksi sairaalan henkilökunta oli rennon rempseää porukkaa ja jännitys jäi leikkausalin ulkopuolelle. Puudutus oli jonkin verran kivulias ja lähinnä ällötystä aiheutti löysänä lötkönä roikkunut käsi. En halunnut olla silminnäkijänä operaation aikana, mutta kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokemus, kun kuuli koko ajan mitä siellä verhon takana tapahtui.

Parin tunnin päästä pääsin jo heräämöstä pois kyytiä odottelemaan. Operaatiossa naulattiin rustot paikoilleen ja ranne pistettiin puoleen väliin käsivartta yltävään puolikipsiin. Kuntoutusohjeet kouraan ja sormia liikutteemaan. Yllättävän kivuton tuo on ollut. Osasyynä varmaan vahva lääkitys. Kivunhoitona toimi myös puudutus, joka hävisi oikeastaan vasta parin päivän jälkeen.

Nyt alkaa sormissa olla tunto täysin. Saapi huolella jumppailla kättä, jotta liikkuvuus ja toimintakyky jokseenkin pysyy hyvänä. No mitäs pienistä, vaikka sormet näyttää just siltä, että olis valmiita heitettäväks grillin hiilille.

Läkkeet ovat olleet sen verran tujuja, että kivut on pysyny kurissa. Yllättävän hyvin tämän kanssa on pärjänny. Melkein kokonaan ensimmäisen viikon jaksoin malttaa levätä ja olla öllöttää ihan rauhassa. Kattoon syljeskely alko ottaa vähän jo kupoliin tuossa pari päivää sitten. Pientä turhautumista ollut ilmassa, kun ei konettakaan ole voinut hakata. Nyt onneksi näppis sauhuaa sukkelasti kolmisormijärjestelmällä. Pystyy jo vähän tekemään hommia.

Laakereillani en ole maannut suikaan. Hieman on täytynyt käyttäämielikuvitsta liikkumisen kanssa. Kättä pitää tosiaan liikuttaa, mutta tosi varovaisesti. Painoa ei saa laittaa ollenkaan ja kahvikuppi on raskain esine mitä saa nostaa (nyt ei kuitenkaan puhuta mistään meikäläisen perinteisestä litran leilistä).

Mun offari oli lyhyt ja ytimekäs, jonka aikana varsinaista pelkkää lepoa ei kuitenkaan tullut mitään mahdottomia määriä. Ennen leikkausta ehdinkin tehdä muutaman säpäkän treeniblokin ja nyt lepo tulikin tarpeeseen. Ihan erilailla on muijassa virtaa, kun on saanut lepuuttaa sekä mieltä että kehoa.

Nyt onkin Ronkaisen raittia tullut tepasteltua eeskahtaalleen. Tämän lisäksi oon keskittyny huoltaviin harjoituksiin ja lihaskunnon ylläptämiseen ihan kotikonstein. Tulipahan tuossa yks päivä rymyttyä takapihan hangessa tehden melkein viidensadan kyykkytoiston jumppailut. Niin, ei ne ideat ihan heti lopu. Ja ei ne lumityötkään jää tekemättä, onnistuu se yhdelläkin kädellä. Tuota lunta on tuprutellu muutaman päivän aikana melkoinen määrä. Pöljää hommaa.

Leikkauksen jälkeen mulla oli aluksi muka tosi avuton kädetön olo. Tämä on antanut asoihin hieman eri perspektiiviä, kun toinen käsi on lähes kokonaan poissa pellistä. Ihan sellaset arjen perusaskareet, kuten vaatteiden pukeminen, kenkien solmiminen ja hammastahnatuubin avaaminen on teettänyt ongelmia. Kyllä pitää hatua nostaa aika korkealle kaikille, jotka selviävät arjesta jonkun liikuntarajoitteen tms kanssa. Mutta mites se menikään, rajoitteet on vain omassa päässä.

Ja hei! Jos tosi hyvät jutut kiinnostaa, niin pistäkää snäppi seurantaan: rosaliina1. Tänään jo hieman sinne hehkuttelin, kun pääsen ajaa fillaria ekan kerran leikkauksen jälkeen. Tiedossa Cycloksen spinni vuoro, mut meikäläinen menee vaan fiilistlemään takariviin. Pikkuhiljaa viritellään sitten treineriä sisälle. Onnistuuhan se ajaminen ilman käsiä, jalkojahan sitä vaan tarvii. Sitä ei oneksi kielletty.


I have to admit that I was a bit nervous before operation. Last time I had surgery few years when my rotten appendix was removed. Anesthetic wasn't so nice experience. I can still remember that feeling after woke up. Disgusting.

This time operation was different. I was awake during the whole surgery and felt nothing in my arm. Cartilages nailed back in the right position. My hand looked like a dead fish so it was better not to watch what the doctor was doing. Although operation was really interesting experience 'cause I heard all. Whole atmosphere in operation room was relaxed so suspense wasn't necessary.

I was ready to go home after three hours. Now I have to use this plaster two more weeks and then start rehabilitation. I got already some movement what to do. In this moment recovery has gone alright, thanks to medication keeping most of the pain away. And fingers are moving almost normal. Finally can also use keyboard again and that's make working easier.

First week went just like chilling and hanging around.  I was a bit frustrated just sitting inside so I started to do walking trips to my home surrounding and carefully some home strength and mobility training. I just have to beware my hand. Normal sized coffee cup is the heaviest thing I can lift. But that's not a problem. It's been snowing heavily here so yard lumbering with one hand also been good exercise.

I had short off-season. Whole autumn has been really busy with all work and training. I did some really good trainingplogs before operation. I think this short period is really good to my mind and body. Patience, patience, patience.

Just after operation I felt like really helpless. Every normal daily-life routines was so difficult and slow to do with just one hand; clothing, binding shoelaces, opening toothpaste... This gives some different way to thinking. Have to give huge credits to all who are surviving daily-life with some disability. But in the end, struggle is just in your own head.

Btw! If you want to follow my really good stories, add rosaliina1 to SC. I mentioned there about starting indoor training next week. And yesterday I was riding in my local cycling team's spinning training first time after operation. So much fun! Yay.