sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Voi *aatana mikä työmaa

*aatana mikä työmaa. Tässä kuntoutumisessa nimittäin. Hieman korpeaa se, kuinka oma kunto ja suorityskyky ovat laskeneet kuin vanhalla lonkkavikaisella lehmällä. Ainakin tästä on helpompi edetä, koska motivaatio liikkumiseen on taas löytynyt. En pidä yhtään pullamössöolosta vaan kroppa kaipaa liikettä. Mulla nämä raajat on just luotu liikkumiseen eikä ylimalkaiseen laakereilla lepäilyyn ja tällä hetkellä kaikki liikkuntamuodot käyvät paremmin kuin hyvin. Ei mopolla mahottomia, sillä tiedän tasan tarkkaan missä menee hyvän raja ja mitä se kroppa oikeasti tällä hetkellä kestää. Oli se sitten huikea puolen tunnin hölököttelyenkki tai kilosten käsipainojen kolistelu salilla. Ihminen on luotu liikkumaan eikä se olo pelkästään makaamalla parane. Kaikkea tätä sopivassa suhteessa. Päänuppi varsinkin kaipaa tuulettamista.


Perinteinen ruskareissu pienelle karhinkierrokselle. Paras ruska että kunto menivät menojaan, mutta nautitaan silti täysin siemauksin kotikulmien maisemista. Tässä tosin tarkistelin riippusiltakuvan onnistumista.

Viikko takaperin viikonloppuna oli aika ristiriitaiset fiilikset. Pääsin ensimmäistä kertaa ajamaan fillarilla kaatumisen jälkeen. Ja vieläpä kahtena päivänä peräkkäin. Huge achievement!

Yhden ainoan kerran kaatumisen jälkeen mua on pelottanu palata pyörän päälle. Se kerta ei ollut kyllä tämä, vaan viime vuonna sen ison massakolarin jälkeen, jossa paskoin ranteeni. Minut ajettiin kumoon yli 40kmh vauhdista ja jäin kasan alimmaiseksi, kun muutama kymmenen muuta rösäytti suoraan niskaan. Pelkotila saattoi johtua siitä, että oli kyseessä korttelimainen maantiekisa, jossa viivalla se 120+ kuskia ja minulla oli tiimin iänikuinen varafillari alla. Olin toki harmissani, kun varapyörästä korkkasi satulaputki ja jouduin keskeyttämään, mutta toisaalta kisasta olisi pelkäämisen takia tullut täysfarssi. Not good feeling at all.

Koko syksyn ajaminen ei ole pyörinyt mielessä kertaakaan. Ei ole kieltämättä kiinnostanut koko touhu pätkääkään. Saatoin kyllä sivusilmällä katsoa syksyn arvokisat... Mitään suoranaista hinkua ei ole edes ollut päästä ajamaan. Sitten kuitenkin päätin lähteä pienelle rundille maastopyörällä. Ns. siviilikamppeissa, ettei tullut liikaa reenaamisen maku suuhun. Fiilistelin pyöräteitä ristiinrastiin ja täytyy sanoa, että olipas se yllättävän mukavaa.

Ensimmäisenä iski karmea vitututs siitä, että oli niin saakelin nihkeää ja rankkaa. Jalat paino satatonnia ja mummotkin olisi ajanu takaperin leikiten ohi. Olin ihan puhki jo tunnin (oikeesti jo puolessa välissä) ajamisen jälkeen. Liekkö johtunu siitä, että löin heti ison tuuman pesään ja muka entiseen malliin lähin kauhottamaan, ihan kuin en koskaan olis mitää taukoa loukkaantumisen myötä edes pitänyt.

Riemua aiheutti se, ettei kädessä tuntunut hirveästi ikäviä tuntemuksia, tai ei ainakaan siinä määrin, että olisin jotenkin rekisteröinyt ne.  Eikä pahemmin myöskään päänupissa. Hieman ennalta arvelutti se, kuinka aivot pysyy jalkojen matkassa tai osaako sitä ylipäätänsä enää edes ajaa saatikka pysyykö sitä edes pystyssä. Kyllä se sieltä jostain takaraivosta tuli ja nokka veti heti haasteellisimmille poluille. Järki kuitenkin voitti ja pakko oli nöyrtyä takaisin helpommalle kevlille.

Asenne ajamiseen on muuttunut aivan täysin. Sunnuntaina intouduin sitten illan hämärissä toiselle rundille. Totesinkin lähtiessä, että ompa mukava lähteä ajamaan, kun ei ole "pakko". Ei edes haitannut vaikka joutui vetämään ylle sata eri vaatekertaa niskaan, koska talvi. Ilman sen kummempaa reitinvalintaa tai aikarajoituksia siinä sitten vierähti reilu pari tuntia. Jätin suosiolla kaikki garminit ynnä muut mittarit kotiin. Ja ahh kun oli vapauttavaa. Niin paitsi, että reeniähän ei ole tehty jos ei löydy dataa ja tarkkaa käppyrää ja elintärkeitä keski- ja maksimitehoja! Niin no, tätä touhua ei voi kutsua muuksi kuin aktiiviseksi ulkoiluksi ja raittiinilmanmyrkytyksen hankkimiseksi, joten not count!

Kyllä huomasi, että aivot hakee vielä paikkaansa. Olin illalla aivan älyttömän väsynyt ajelun jälkeen ja yöllä sekä seuraavana aamuna otsalohkossa jomotti. Ajaminen vaatii niin paljon enemmän keskittymistä ja energiaa mitä aikaisemmin, vaikka kyseessä olikin vain kevyt happihyppely ja jalkojen heiluttelu. Lisäksi otin kyllä niin hissukseen ja varovasti jokaikisen tienylityksen ja mutkan että hohhoijjaa ihan melkein hirvitti oma hitaus.

Vaikka ajaminen lähes koskaa ei ole ollut mitään pakkopullaa, jännä juttu miten fiilis oli täysin erilainen. Maybe you know what I mean. Jotenkin paljon vapauttavampaa ja rennompaa. Tiiä sitten, olinko niuhattanut itselleni aikaisemmin alitajuntaisesti joka harvasen lenkki.

Muutenkin on mukava huomata, että olotilat ovat suunnilleen asettuneet tiettyyn pisteeseen poikkeuksia lukuunottamatta. Valehtelisin jos väittäisin kaiken olevan täysin ennallaan. Arjen rutinoituminen ja töihinpaluu ovat kyllä edistäneet toipumista hyvin. Läheisten tuki tässäkin asiassa on ollut äärettömän merkittävää.

Kysymysmerkkinä oli se, että miten sitä jaksaa ja pärjää, kun yhtäkkiä hyppää takaisin töihin. Työnkuva on kumminkin jokseenkin melko rasittava. Yllätyksekseni tuntemuksia siinä sivussa mutustellessa, ei se loppupeleissä niin pahalta tuntunut. Täytyy kuitenkin myöntää, että ensimmäiset viikot eivät olleet mistään helpoimmasta päästä, mutta niistäkin selvittiin.

Käsijarrulla on vielä tovi kuitenkin oltava, vaikka olen päässyt jo hieman liikkumisen makuun. Oma liikkuminen tällä hetkellä sivuaa enemmänkin kuntoilua ja oman fyysisen aktiivisuuden ylläpitämistä kuin mitään sekopäistä 110% huippu-urheilua. Kokonaisrasitus on otetta entistä enemmän syynin alle.


Askel kerrallaan eteenpäin, ei se pelkästään ruikuttamalla etene.


Ortopedi soitteli alkuviikosta ja kertoi, että solarissa näkyy vielä murtumakohtia, joten luutuminen on vielä kesken. Senkin takia on oltava hieman enemmän varuillaan, ettei vaan sattuis mitään. Hitaasti mutta varmasti edetään päivä kerrallaan ja kuulostellaan tuntemuksia. Tehdään sitä mitä tekee mieli tai sitten ollaan tekemättä. Hyvin simppeliä matematiikkaa tällä mun laskupäällä.

Kävin myös neuropsykologilla että neurologilla lisätutkimuksissa ja kartoittamassa nupin nykytilaa.
Yleensä aivotärähdyksistä paranee 2-3 viikon kuluessa, eikä pitäisi jättää mitään pysyviä muutoksia aivotoimintaan, ellei aivoissa ole havaittavissa esim. ruhjeita. Minulla tilanne on eri, koska aivotärähdyksiä, joihin liittyy tajunnanmenetystä ja muistikatkoksia, on tullut jo useita, ja sen takia aivotoiminnassa on havaittavissa muutoksia normaaliin tilaan verrattuna.

Minulla todettiin olevan kohtuullisen lieväasteinen neuropsykologinen oirekuva, jossa eri osa-alueet jäävät alle normaalin keskitason ja heikommiksi. Jälkioireena minulla on edelleen lieväasteinen neuropsykologinen oirekuva, jossa aivotärähdys luokitellaan lieväksi aivovammaksi. Vamman jälkitilaa seurataan ja lopullinen haittaluokka voidaan todeta aikaisintaan, kun onnettomuudesta on kulunut yksi vuosi.

Eli selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että iskut päähän ovat jättäneet joitakin vajauksia ja rajoitteita aivotoiminnassa, mutta niiden pitäisi palautua vuoden aikana. Toki tästä ei voi täysin mennä takuuseen, mutta ennuste on silti hyvä. Kykenen tällä hetkellä suoritutumaan työstäni moitteetta, mutta oirekuvaa täytyy siltikin seurata. Minua kannustettiinkin palaamaan normaaliin arkeen ja työnkuvaani, sillä aivojen käyttäminen edesauttaa positiivisesti paranemisprosessia.

Life is hard, wear a helmet ja sitä rataa. Näillä mennään eikä meinata.
Itseironia on välillä hyvästä. Kadonneen palan metsästys ja "wannabe saliselfie". Todiste että ainakin kävin katsomassa niitä painoja.







sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Breaking news

Kaikilla on huolensa ja murheensa ja välillä kivikkoinen tie kuljettavana, mutta ajattelinpa nyt kertoa mitä tässä hiljaisuuden aikana on tapahtunut ja minkä asioiden kanssa on tullut painiskeltua. Kiinnostaa eli ei, itselle on myös terapeuttista avata asioita ja kirjoittaa fiilikset auki. Suosittelen.

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo muuan tovi. Pahemmin ei kyllä mitään ole edes pystynyt kirjoittamaan, sillä aivosolut ovat olleet toisiltansa karkuteillä. Hieman ovat aivosolut etsineet toisiaan, mutta sen verran järjenrippeet pysyvät järjestyksessä, että ajatuksia tulee edes jokseenkin järkevästi. Ja keskittymiskyky ei herpaannu heti ensimmäisen lauseen jälkeen.


Oon ollu kyllä tosi hukassa näiden parin kuukauden aikana. Kaatumisesta on nyt se pari päivää yli kaksi kuukautta aikaa ja pikkuhiljaa voin jo tukevasti seisoa omin jaloin. En todellakaan ole ollut oma itseni ja se tässä prosessissa vatuttaa ehkä kaikista eniten. Niin omasta kuin muidenkin puolesta. Tiedostan omassa käyttäytymisessä selaisia piirteitä, jotka ovat minulle vieraita enkä kyllä välitä niistä pätkääkään. Ymmärrän kyllä, miten tämä aika on ollut raskasta myös läheisille. En pidä siitä, että muut joutuvat huolehtimaan minusta, en sitten yhtään. En koskaan ole halunnut olla muiden vaivana tai pyytää jatkuvasti johonkin asiaan apua. Sopeutuminen tilanteeseen ei ole käynyt aivan kädenkäänteessä.


"Kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi sattuu." Jatkuva kipu, särky ja kuvottava olo on kyllä opettanut nauttimaan niistä hetkistä, jolloin vaivat ovat olleet lähes siedettäviä. Puhuminen auttaa, mutta jatkuva itkuvirren veisuu on korville raskasta. Iloisen fiiliksen ja kirkkaan mielen ylläpitäminen on ollut ajoittain todella haastavaa ja se on kyllä tästä pärstävärkistä näkynyt ja pitkälle.


Edellisessä postauksessa oltiin siinä tilanteessa, että kirosin ensimmäisen leikkauksen jälkeiset yöt alimpaan helvettiin kipujen kanssa. Enpä silloin olisi osannut aavistaa, millainen paranemisprosessi koko jupakasta tulisi. Tilannehan oli se, että kaatumisesta viikko eteenpäin täysin pirstaloitunut solisluu kursittiin Turussa kokoon ja jäin sitten sinne suomen peereikään levolle ja passattavaksi vähäksi aikaa. Tikkienpoistoon asti mentiin enempi vähempi vahvassa kipuääkkeiden aiheuttamassa pöllyssä ja parin tunnin mittaisilla tokkuraisilla koiranunilla. Oikeastaan mitään muuta lekurissa ei tehty kuin korjattiin mäskiksi mennyt pyöräilijän akilleen kantapää kokoon.


Tikit poistettiin kahden viikon päästä leikkauksesta. Sieltä sitten kotiin hermovauriodiagnoosin ja uusien nappien kanssa toipumaan. Ihmettelin jo silloin, miksi haava oli niin arka, että tikkienpoistossa märisin silmät pois päästäni. Normaalistihan toimenpiteen pitäisi olla kivuton ja kipukynnnykseni rikkomaton.


Huonovointisuus ja myllerrys jatkui päässä armottomana. Koko ajan kärsin pahasta pahoinvoinnista, päänsärystä, huimauksesta sekä muista päänuppia rassaavista oireista. Lisäksi leikkaushaava alkoi vuotamaan märkää. Soitto lekurille ja suunniteltua aikaisemmin kontrollikäynnille turkkuseen. Muutoin solari oli alkanut paranemaan hitaan varmasti, mutta tulehtuneeseen haavaan määrättiin sitten antibioottikuuri sillä toivein, että vuotaminen loppuisi siihen. Samalla käväisin fyssarilla ja saatoin aloittaa käden kuntoutuksen varovaisin ottein.


Ilmalennosta mätkähtäessä asfalttiin kolautin päänuppini sen verran pahasti, että se joutui lisäsyyniin. Kuvattiin pää ja kaularanka uudestaan seka pari käyntiä neurologilla. Aivovamma oli sen verran selvä, että minut passitetaan vielä lisätutkimuksiin lokakuun lopulle. Lisää kipulääkkeitä kouraan ja kuulemma piti ottaa tosi nätisti eikä hulluna riehua menemään. Tällä kertaa ei käynyt kyllä pienessä mielessäkään.


Pää on kolissut jo sen verran monta kertaa, että paranemisprosessi kestää tällä kertaa odotettua pidempään. Lokakuun lopulla selviää sitten tarkemmin, millaista damagea tuonne korvien väliin on tullut. Ellen laskuissa ole seonnut tässä matkan aikana, niin ainakin kolme pahaa aivotärähdystä ja siiihen päälle muutama muu pään isku on jo plakkarissa. Ihmekkö tuo, jos pää ei leikkaa enää niin terävästi.


Eikä tässä vielä kaikki. Syyskuun alussa palasin takaisin pohjoiseen ja melkein hetimiten piti mennä jälleen tohtorin juttusille. Haava jatkoi vuotamistaan ja pakko oli mennä sitä näyttämään. Jouduin sitten uudelleen puukon alle, kun nukutuksessa edellinen leikkausarpi aukaistiin ja puhdistettiin. Ja ettei aivan liian helpolla päässyt tästäkään, niin leikkauksen jälkeen kotona otettuani ohjeiden mukaisesti kipulääkkeet, sain niistä sitten sellaiset sivuoireet, että lanssi piti kutsua apuun. Onneksi en ollut yksin. Lääkkeet aiheutti jonkinmoisen kramppikohtauksen ja tajuttomuuden. Siinä meni sitten perjantaipäivä semmosissa veltoissa tunnelmissa.


Jännää miettiä näin jälkikäteen mitä kaikkea tässä kaatumisen jälkeen on tapahtunut. Ihan pitää pinnistellä, koska aika on mennyt niin täydessä sumussa ja aivot hakeneet paikkaansa. Päivät pääosin ovat olleet samanlaisia, koittanut jotenkin vaan selvitä seuraavaan. Päässä on tavallaan käynyt kokoajan hirveä myllerrys vaikka tyhjää onkin lyönyt koko ajan. Aika on mennyt oikeastikin vain levätessä ja hermoja leputellessa. Nyt voi jo pienet hurraahuudot ja takaperinvoltit heittää, kun lähes koko viikko on mennyt oireetta nupin kanssa. Sitä osaa ihan erilailla taas arvostaa niitä hetkiä, kun oikeasti mihinkään paikkaan ei koske. Edistystä sinänsä. Ero on kuin yöllä ja päivällä kun kipuaalto iskee tai päässä rummuttaa.


Valehtelematta elämäni raskaimmat ajat. Ennenkaikkea epätietoisuus siitä, mikä tuota päätä vaivaa ja tunteet on menneet kyllä semmosta vuoristorataa ettei mitään rajaa. Peilistä on tuijottanut joku muu kuin minä itse. Raskasta myös sekin, että tilanteeseen oli vaan pakko alkaa sopeutumaan. Sinä makaat  siinä, etkä tee yhtään mitään sen enempää. Paha alussa oli se, että olin niin älyttömän hermona siitä, että aika mateli. Tunnit tuntui vuosilta, kun ei oikein pystynyt tekemään mitään muuta, kuin makaamaan. Ei puhettakaan, että olisi pystynyt lukemaan, kuuntelemaan  musiikkia, istumaan ulkona tai katsomaan sarjoja. Keskittyminen oli täysin mahdotonta ja pystyssä oleminen rankempaa kuin 20 kilometrin tempo.


Jaarittelu jatkuu, mutta siirrytäänpä vähän enemmän tuonne urheilun puolelle. Sanotaanko näin, että melkein heti kun tulin tajuihini siellä keskellä tietä hajonneena, tajusin käyneen tarpeeksi pahasti, että kuviot tulisi menemään uusiksi. Tosipuheessa uhosin lääkehöyryissä hollantilaiselle hostilleni, että minähän lähen huomenna viivalle, koska pyöräkin oli ehjä. Ja paskanmarjat. Vuoden paras vitsi.


Jännä juttu, miten alitajuntaisesti aloin heti työstämään ajatusta siitä, että hommat olisi tältä osin tässä. Omaa ajatusmaailmaa vahvisti lääkäreiden lausunnot siitä, että ota hyvä ihminen järki käteen. Iskuja päähän oli jo nyt tullut liikaa ja jatkaminen olisi ennenkaikkea terveysriski. Puntaroin siinä sitten jo eri vaihtoehtoja, että ollako järkevä vai jatkaisiko samaa rataa ja tekisi typerästi oman pään mukaan.


Tosiasiahan on, että nyt jos koskaan on tilanne vihellettävä poikki ja mietittävä mikä tällä hetkellä elämässä menee etusijalle. Kärjistettynä seuraava kolaus voi hyvinkin olla se viimeinen. Asiaa työstettyä jo tovin aikaa, on paljon helpompaa suhtautua asiaan. En ole kokenut ulkopuolelta ollenkaan painetta koskien omia päätöksiä, vaan olen mennyt omahyväisesti oma nokka edellä.


Olen aina määritellyt itseni urheilun kautta, että olen se pyöräilijä. Prioriteettijärjestys on mennyt aina urheilu edellä. Tavallaanhan ajatusmalli on melko mustavalkoinen, mutta minusta se kertoo enemmänkin omasta tavoitteellisuudesta ja määrätietoisuudesta. Pikkuhiljaa tilalle on tullut ajatus siitä, mitä muuta ympärillä on ja toisaalta mitä muita mahdollisuuksia on olemassa. Kun yksi ovi sulkeutuu niin monta uutta avautuu. Karmea klisee, mutta kamalan totta. 


Koskaanhan ei voi sanoa ei koskaan. Nyt on annettava itselle aikaa palautua ja parantua. Ennen kaikkea odotan sitä hetkeä, että voin edes palata normaaliin arkirytmiin. Arki kyllä tulee varmasti muuttumaan ja täytyy opetella hieman erilaiseen elämään. Tiedostan silti sen, että liikkuminen ja treenaaminen ei koskaan tule loppumaan, vaan nyt voin suunnata melenkiintoni sellaisiin asoihin, joille ei ole ollut aikaisemmin aikaa. Mutta kaikki aikanaan.


Lyhyesti ja ytimekkäästi tämä kaikki jahkailu tarkoittaa sitä, että en tule enää kilpailemaan maantiepyöräilyssä ja syyt tähän ovat puhtaasti omassa terveydentilassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että polttaisin kaikki sillat takanani mitkä liittyy pyöräilyyn.


Luovutanko? En. Ainakaan en voi syyttää itseni siitä, etten yrittänyt. Itsepintaisesti koitin saavuttaa asettamani tavoitteet. Osan saavutin, osa jäi vielä haaveeksi. Parhaimpani annoin ja tähän se riitti. Tästä ja vielä monesta muusta asiasta myöhemmin lisää, muuten tämä koko teksti riistäytyy vielä enemmän ylimittaiseksi. 

lauantai 11. elokuuta 2018

Shit happens..again.

Nyt on sopiva tilanne käyttää rumia sanoja, vaikka kiroaminen onkin vähän ruma tapa. Ärräpäät kuitenkin helpottaa sen sadasosatsekunnin ajan. Edellisestä postauksesta on mennyt jo tovi ja kieltämättä liikaa on tapahtunut välissä. Vaikka oonkin päivitellyt muualle kuulumisia, tänne nyt vähän enempi sitten stooria. Seuraava juttu on todella henkilökohtaista, mutta toivon, että tästä olisi apua ja vertaistukea niille, jotka painniskelevat samankaltaisten juttujen kanssa.

Ruotsin keissin jälkeen huilasin hetken, koska astmaoireet paheni etapin loppupuolella ja kävin jälleen lääkärin jutulla. Lisää lääkettä nassuun ja röörit rohisten auki. Taustalla pitkittynyt hengitystieinfektio ja astmaoireet, ei ihme että hieman oli kuumuudessa henkilaikalla raskasta.

Olotila tasoittui ja kroppa palautui, joten suuntasin posin kautta kohti Hollantia. Tavoitteena oli ajaa tiukka setti ns. Hollannin korttelikausi, joka starttaa aina heinä-elokuun vaihteessa isompien tourien jälkeen. Suunnitelmissa oli lähteä napsimaan ammattilaisten päänahkoja, sillä suurin osa kisoista olisi ollut UCI-kategorioituja. Ja mikä parasta, huusholissa oli proffamuijia ja Viivikin tuli huudeille hakemaan kovempaa vauhtia. Viimeistelyt ennen ensimmäistä starttia meni nappiin, sillä peesivetotreeni osoitti sen, että kone oli jälleen kunnossa ja jaloista löytyi kadoksissa ollut vauhti. Paremmat kuin hyvät lähtökohdat korttelikisan maksimaaliseen tuuttaukseen.

Faceen ilmoitinkin surkuhupaisasta kohtalostani. Itsellä on edelleenkin hatarat muistikuvat tapahtuneesta, mutta jälkikäteen oon saanut kuulla, että mitenkäs se oikeesti sitten mahdollisesti meni. Kisa oli vasta alkupuolta ja viimeisessä tiukassa mukulakivimutkassa ennen maalisuoraa näin silmänurkasta kun sisäkurvin puolelta vilahti ja pam. Pelkkää mustaa ja siinä samassa kun silmät levähti auki niin sataviiskyt kirosanaa ja huutoa ja aivan käsittämätöntä kipua. Joku oli sisäkurvista tullut linjalle ja siitä suoraan riemukkaasti voltilla mätkähtäen ratin yli asfalttiin. Pyöräkin lensi jonnekkin hornantuuttiin vastakkaiseen suuntaan. Ne, jotka ovat lentäneet enempi pahempi lipat, tietää miltä se asfaltti tuntuu monen kymmenen kilometrin vauhdista. Nyt ei edes ehtinyt miettimään ilmalennon aikana että kohta muuten sattuu.

Hataria muistikuvia siitä, kun makasin kuulema puolituntia liikkumatta odottaen ambulanssia ja filmi palasi raiteilleen vasta sairaalassa, kun makasin kuvattavana. Lpputulemana siis aivotärähdys ja säpäleiksi mennyt solisluu. Oikea puoli sai muutenkin hittiä, kun lonkka turposi omaan hiiteensä ja sisuskaluissa epäiltiin sisäistä verenvuotoa turvotuksen takia. Onneksi ei sen pahempaa. Tilanne voisi olla toki huonompikin.

Thanks to Viivi, joka tuli osimmoilleen mestoille ja auttoi pakkaamaan kamat ja saatteli hostin kanssa mut kentälle heti kolarin jälkeisenä iltana. Sairaalasta saadut kiipulääkkeet kouraan ja kotimatkalle. Turussa pääsin heti lekuriin, mutta leikkausta piti odottaa viikko. Voin kertoa, että pisin viikko ikinä... sitä tuskan ja kivun määrää, niin henkisesti ja fyysisesti. Meni kyllä kipulääkehöyryissä enemmän jo epätoivoisen huumorin puolelle. Ei tällaista lopetusta kyllä tälle kaudelle olis enää toivonu :'D  Onneks perhe, läheiset ja ynnä muut ovat olleet kyllä korvamattomana tukena mulle. Thanks a lot <3

Pirstaloitunut solisluu kursittiin raudalla ja ruuvein kasaan ja nyt sitten kantositeen turvin mennään hiljaa hissukseen kuun loppuun, jolloin sitten mennään lääkärin kontrolliin. Ensimmäiset yöt leikkauksen jälkeen olivat yhtä helvettiä. Pää on jo valmiiksi sekaisin ja siihen vielä myrkyt päälle, niin siitä voi päätellä onko takana rauhallisia ja rentouttavia yöunia. Nope.

Jos joku tulisi kysymään, että miltä nyt tuntuu (kun järki ja ajatustoiminta toimii edes suhteellisen joutuin), niin en välttämätt kaunistelisi ja säästelisi sanoissa. Ei sillä, saapi kysyä ja kiva kun muilla kiinnostaa miten mulla menee! Mutta... Kyllä muutkin kokee kovia kolhuja ynnä muuta ja urheiluahan tää vaan on ja ei se valittamalla parane ja kyllä se siitä...mitänäitänyton. En voi edes sanoin kuvailla sitä tunnetta mikä tuli kun palasin tälle planeetalle siellä pikitien pinnassa. Paska. Voi paska. Eipä sillä, kaatuminen kuuluu lajin varjopuoliin, mutta tämä oli jo ihan liikaa.

Oikeastaan ensin ihan oman mielenterveyteni vuoksi sysäsin suurimman osan tunteista ja ajatuksista jonnekin takaraivon perukoille ja koitin vaan pitää itseni kasassa leikkaukseen asti. Sen jälkeen helpotti fyysinen että henkinen olo hieman. Odottaminen on välillä ihan perseestä.

Koko kausi on ollut yhdenlaista taistelemista oman pään sisällä. Talvi ja kevät sujuivat hyvin nousujohdanteisesti ja satsasin ihan älyttömösti voimavaroja koko touhuun. Tästä kaudesta piti tulla minulle se läpimurto ja ponnahduslauta, mutta toisin kävi. Alamäki alkoi aavistuksen jo silloin, kun siinä maalis-huhtikuussa vedin kauden ekat pannut. Tälli päähän ja ihokuorintaa kummempaa ei sattunut, mutta vaati yli kolme viikkoa päästä normioloihin. Huhti-toukokuu painettiin enempi vähempi terveen kirjoissa ja totaalinen romahdus toukokuun lopussa. SM-kisoista kylmiltään rakentamaan hiljalleen loppukautta ja tämä loppuhuipennus aivan liian aikaisin ja aivan väärällä tavalla. Esteitä kauden mittaan sateli kuin sieniä sateella.

Mitä jäi käteen? En luovuta todellakaan helposti ja olen uskollinen omille tavoitteille.

Paskin homma tässä selkeästi on se, että en vieläkään ole pässyt kunnolla näyttämään edes hieman suotuisimmissa olosuhteissa omaa kapasiteettiani. Meno on ollut jo pitkään sellaista, että joutuu päivittäin kamppailemaan niitä tuulimyllyjä vastaan. Positiivisen pöhinän ylläpitäminen syö miestä kuin miestä ja paskassa rämpiminen on tosi raskasta. Ne valot vaan sieltä päästä sammuu hiljokseen.

Kukaan ei ole tähän hommaan mua pakottanut, vaan omasta puhtaasta halusta tietä on rakennettu siihen, että pääsee mittaamaan sitä mihin omat rahkeet riittää. Vaikka suht avoimesi olenkin juttuja raapustanut, ei se somessa näkyvä puoli ole koko totuus. Pätee kyllä asiaan kuin asiaan. Kukaan ei todellisuudessa tiedä eikä näe mitä siellä kulisseissa on tapahtunut. Everyone has their own battles.

Ensimmäinen ja tärkein juttu tässä tilanteessa on setviä oma ajatusmaailma kuosiin ja jatkaa sen jälkeen pystypäin. Tällä hetkellä olen korvia myöten urheilua ja pyöräilyä ja oikeastaan kaikkea niihin liittyvää. Onko väärin ajatella näin? Ei minusta. Ympyröistä vetäytyminen saattaa tehdäkin nupille vain hyvää, kun irtaantuu joksikin aikaa niistä rutiineista ja tiiviistä elämäntavasta.

Ja samalla olen kyllä vihainen siitä, etten pystynyt parempaan. Vihainen on ehkä turhan jyrkkä ilmaus, mutta pettynyt olen. Todella pettynyt siihen, etten täyttänyt omia lupauksia ja tavoitteita mitä urheiluun tulee. En soimaa tai ruoski itseäni maanrakoon, koska epäonnistuin, mutta nuo tunteet tulevat silti pintaan. Tällä hetkellä on vaikea katsoa takaisin päin ja olla iloinen niistä kaikista hyvistä hetkistä ja niistä onnistumisista, joita on aikaisemmin kokenut. Matka tähän pisteeseen on ollut valtavan hieno kokemus ja ennen kaikkea opettavainen. Niitä omia saavutuksia on kuitenkin hankala arvostaa nyt, koska ne tuntuu mitättömiltä tällä hetkellä. Tavoitteet olivat jossain paljon korkeammalla. Tiedän, että niitäkin osaa enemmänkin arvostaa kun mieli tasoittuu. Tämäkin on niin sanotusti tavoiteorientoituneen urheilijan kompastuskivi; mikään ei riitä ja piiskataan itseään vain kovempiin suorituksiin, eikä välttämätä nähdä sitä kuljettua matkaa ja kokonaisuutta.

On turha kysyä miksi minulle kävi näin, koska moni muukin on varmasti kokenut pohjan omalla tavallaan. Jälkiviisaus on turhaa. Eri juttu jos ei virheistä ota opikseen ja tee muutosta. Hetken aikaa voi märehtiä, mutta suunta on eteenpäin tavalla tai toisella.

Koitan keskittyä paranemiseen ja nimenomaan sallia itselle riittävästi aikaa toipumiseen. Sellainen karuselli kaikkinensa kieputtelee päänuppia. Nythän sitä on rutosti luppoaikaa vaan pötkötellä ja palautua, mutta neljän seinän sisällä vuorokauden ympäri pötköttely alkaa ottamaan jossain vaiheessa kyllä raskaasti kuuppaan (hitusen liioitellusti) eikä ole tämä tämmöinen röhnöttäminen meikäläisen juttu ens alkuunkaan. Täytyy keksiä jotain innostavaa aktiviteettiä tälle lepojaksolle, jottei viimeisetkin järjenhippeet eivät karkaa. Asianhan voi ajatella niin,että otetaan tästäkin ajanjaksosta kaikki ilo irti, ei sitä mahottomia kuitenkaan tarvi kärvistellä kun pääsee taas jalkeille.

Urheilu on kuitenkin viime vuosina näytellyt itselle pääroolia, mutta onneksi on elämässä muitakin asoita, joille voi hyvillä miein pyhittää enemmän ajatusta.  Vaikka a bit sad but true, kun urheilussa ei mene putkeen, vaikuttaa se väistämättä muuhukin toimintaan ympärillä. Niinkuin Noora-Lotta Neziri Ylen tekemässä jutussa, jossa puitiin hänen kohtaamiaan vaikeuksiaan, totesi, että urheilusta saatu nautinto ruokkii sitä, että osaa nauttia muistakin asioista. Niinpä.

Jossain vaiheessa haluan löytää taas sen fiiliksen, jossa urheilu  ja liikkuminen tuottaa puhdasta iloa eikä aiheuta painajaisunia. Haluan jälleen nauttia harjoittelemisesta ja oman fysiikan ruokkimisesta.

Aikaisemmin ei ole kauheasti tarvinnut miettiä sen kummemmin, että mitäs sitten jos se kilpaurheilu yhtäkkiä loppuukin esimerkiksi johonkin vakavaan loukkaantumiseen tai muuhun. Pyörittelin tätä asiaa viimeksi silloin, kun pohdin ylioppilastutkinnon jälkeen AMK-opintojen ja ulkomaille lähdön välillä. Silloin turvauduin suorittamaan opinahjon ensin ja hankkimaan ammatin eli plan B:n. Urheilu ja opiskelu sekä työnteko menivät ihan nätisti käsi kädessä samaa polkua tietenkin verottaen oman osuutensa. Nyt asia on hieman toisenlainen, koska olen oikeasti siinä pisteessä, jossa tuo kysymys nousee oikeasti pintaan vasten kasvoja. Päätösten tekeminen ilman puntarointia missään suhteessa ei ole helppoa.

Välillä hieman itseäkin naurattaa se, että otan asiat välillä turhan tosissaan ja vakavissaan. Nytkin tuolta takaraivosta puskee läpi se hitonmoinen jääräpää uhoten, että saatana minä täältä vielä nousen ja näytän vähintäänkin kaikille. Nyt vain on tylysti laitettava jäitä hattuun. Mutta sekin on vähän kimurantimpi juttu, kun olet nuoresta iästä lähtien ollut tavoitteellinen urheilija ja halunnut tehdä asiat tosissaan kunnolla loppuun asti. Urheilu on aina ollut se henkireikä. Tavoitellut sitä omaa parasta ja eläny täysin rinnoin  urheilun ehdoilla. Rakentanut pitkälti oman maailman sen urheilun ympärille. Niin se vaan on ollut aina. Sekin on toisalta kakspiippuinen juttu. Se ottaa ja antaa. Vielä on auki, miten homma tästä muutoin etenee. Vehkeet lyödään nurkkaan hetkeksi ja mietitään seuraavaa siirtoa kun sen aika on. Tilanne on siltä osin karu, sillä tämä oli jo viides aivotärähdys rytinän seurauksena muutaman vuoden sisään. Tämän takia on syytä miettiä, jatkuuko maantiellä kisaaminen ja missä määrin ja missä muodossa. Mutta kaikki aikanaan.



Tämän postauksen jälkeen pidän tarkoituksella sometauon. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ainakin hetkeksi.