lauantai 2. kesäkuuta 2018

Älä hakkaa päätäs seinään

Moromoro Suomesta! Hassuin tunne Helsinkiin laskeutuessa oli se, että kuulee puhuttavan omaa kieltä joka paikassa. Kolme kuukautta kuunnelleena sitä hollannin molokotusta niin oli varsin virkistävää tajuta mitä ympärillä puhuttiin.

Facebookissa ja Instassa ehdin jo lyhyesti kertoa paluustani Suomeen suunniteltua aikasemmin. Ajattelinpa tässä hieman avata, mitä tässä on touhuttu viimeisen kuukauden aikana.

Vaikeudet alkoi maajoukkuereisulla Tsekeissä huhtikuun lopulla. Olin tehnyt hyvät ja tasapainoiset kisat alle sen kaatumisesta selviämisen jälkeen ja itsellä oli kyllä jalka niin sanotusti kulullaan. Automatkan aikan Tsekkiin Belgian "leirityksen jälkeen" olin tavallista väsyneempi ja jalka oli raskas. Ajattelin sen olevan vain matkaväsymystä ja ihan ei ollut palautunut valmistavista harjoituksista. Mieli oli korkealla kun pääsi maajoukkueen kanssa kisaamaan. Ekan päivän mantiellä heti startista oli kummia käynnistymisvaikeuksia, mutta selvisin sitten kuitenkin limiitissä maaliin jäätävä puikko ja ihmetys otsassa. Seuraavana päivänä olo oli edelleen tukala ja tukkoinen ja noutaja tuli alta aikayksikön. Silti siinä kihnuttelin maaliin ja käytiin sitten tsekkamassa seuraavan päivän temporeitti palautteluksi. Onni sinänsä, etten alittanut aikalimiittiä, koska illalla iski aivan jäätävä yskä ja nousi kuume. Keuhkot aivan tulessa ja yskiessä tuntui pursuavan korvista ja nenästä kaikki pihalle,
Eipä siinä sitten, kotiin ottamaan lepiä ja sluibaamaan. Kovin paikka oli se, että joutu passaamaan Lekkerkerkin kauna odotetun korttelikisan ja ajamaan puolikuntoisena samaisen UCI-kisan ,jossa viime vuona loukkasin tämän surkuhupaisan ranteeni. Oireet katosi siis siinä määrin, että uskalsi aloittaa kevyen harjoittelun. Treeneissä kulki suht ok ja kovempaakin settiä pystyi varovaisesti tekemään. Olen tosi allerginen aina näin keväällä, mutta tällä kertaa se oli jotain out of the scene.

Ranskan reissu meni sitten miten meni eli päin vihkoa. Fiilis sitä ennen oli luottavainen, että tällä kertaa pystyisi edes omaan perussuoritukseen sairastelusta huolimatta. Jo matkustamisen jälkeinen avaava lenkki oli melkoinen shokki ja lihat ihan hyytelöä. Allergia puski kunnolla päälle. Seuraavan päivän kisa jäi alkumetreille, kun sain hirveän ahistuskohtauksen. Säikähdin tilannetta niin paljon, etä se purkautui sitten keskellä tietä hyperventilaationa ja itkukohtauksena. Menin aivan shokkiin koko tilanteesta. Keuhkot yski verta ja jokaikinen lihas oli vetelä. Seuraavana päivänä starttasin, ajoin kierroksen ja hyppäsin autoon vähin äänin.

Olo oli kerta kaikkiaan jo niin tukala, että oma mielikin alkoi murtumaan ihan täysin. Pelkkä istuminen hengästytti, saatikka että olisi pystynyt mihinkään huippusuoritukseen, kun meno oli edes omasta tasosta far behind. Ja aivan yhtäkkiä. Puhalsin pelin sitten poikki ja otin ensimmäisen lennon kotiin. Palo käpy niin sanotusti täysin.

Se epätietoisuuden tunne on ehkä kamalinta. Näin jälkikäteen ajateltuna, niin täytyy pystyä nopeampiin päätöksiin itse; ilman mitää huono omaatuntoa tai painetta. Mielessä pyörä kuin toistona viime kevät, kun ranne napsahti paskaksi. Epätietoisuus omasta tilasta ja siitä, mitä kannattaisi tehdä. Tässä kohtaa epätietoisuuden aiheutti se, että halusi kovasti ajaa uuden joukkueen kanssa isot karkelot, kun maajoukkuereissujen välillä olo kuitenkin palasi noraaliski joksikin aikaa.

Kävin alkuviikosta Turussa Mehilisessä urheilulääkärillä. Sieltähän sitten löytyi syy tähän kaikkeen; keuhkoputken- ja poskiontelon tulehdus, närästys ja allergiaoireet. Hyvä soppa voi pojat. Yleinen jaksaminen ja vire on ihan pohjalukemissa, lääkkeet vetää olon vielä entistä vetelämmäksi. Urheilijat kun tykkää tavoitteenasettelusta, niin oma tavoite on päästä terveeksi asap. Ja sen jälkeen päästä taas nauttimaan ajamisesta. Ja kisaamisesta, kun tiedän milloin olen tarpeeksi valmis siihen.

Mitä tämä tarkoittaa? Paljon lepoa, lepoa ja lepoa. Jätin pyöränkin ihan suosiolla osiin pyörälaukkuun, ettei vaan alkais polttelemaan turhan aikaisin. Tauko tulee nyt oikeastaan passeliin paikkaan. Vietän aikaa vielä ensi viikon etelässä, tulevana keskiviikkona kontrollikäynnille ja siitä viikonloppuna kohti pohjoista. Lääkkeet on onneksi alkaneet puremaan, tämä parin viikon kestänyt viskibasso alkaa taittumaan normaalimman kuuloseksi. Pöpö on pakko saada kropasta pois, ennekuin voi palata normaaliin rytmiin.

Ehei, vaikka nyt jääkin muutamat tärkeät tapahtumat välistä, ei se maailmanloppua aiheuta. Kesää ja kautta on nokosti jäljellä ja varmasti pääsee ajamaan sielunsa kyllyydestä ja nielemään maantiepölyä.

Vuoristorata on paras vertauskuva tässä tilanteessa, vaikka kulutetuin klisee onkin. Välillä vastoinkäymisten jälkeen itsensä tsemppaaminen ja kasaaminen on kuin suossa rämpimistä, aina välillä. Joudut kokoamaan itsesi uudestaan ja uudestaan. Mutta loppupeleissä se tekee susta vaan paljon vahvemman. Pettymykset kuuluu urheiluun ja elämään muutenkin. Positiivisen asenteen säilyttäminen ahtaassa paikassa on välillä vaan tosi vaikeaa. Märehtiminen ja itsesäälissä rypeminen ei johda puusta pitkälle, mutta myös negatiiviset tunteet ja ajatukset on hyvä käsitellä ennen eteenpäin siirtymistä. "Miksi kävi näin?" "Mitä voin tehdä asian ratkaisemiseksi?" "Mitä hyvää tilanteessa on?" "Mirä teen seuraavaksi?"Itsepuhe on tärkeää. Paineita on ihan turha ottaa, vaikka se on joskus helpommin sanottu kuin tehty.

"Ei kannata ottaa liian vakavasti" - nojuu, mutta mietippä miltä tutuu jos et voi tehdä sitä omaa juttua, joka on sulle äärittömän tärkeää. Jos hakkaat päätäs seinään, pistä edes kypärä päähän.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Trikoopellet ajotien laidassa- aihetta tieliikenneraivoon?

Monesti on tullut mietittyä, että mitäköhän siellä auton ratin ja penkin välissä tapahtuu. Vai tapahtuuko sitten yhtään mitään. Turhan monta läheltä piti -tilannetta on vaikuttanut omaan liikennekäyttäytymiseen, oli sitten millä kulkupelillä tahansa liikenteessä.  Mieluummin liian varovasti ja itse väistämällä, kuin päättömästi jalka suorana kaasupolkimella. En tässä nyt halua ketään osoittaa syyttävällä sormella tai liikoja yleistää. Seuraava juttu vain ja ainostaan omasta kokemuksesta ja pyörällä liikkujan näkökulmasta.

Sanottakoon, että on niitäkin tapauksia omalle kohdalle sattunut, kun on ollut autolla itse liikenteessä, miten joskus pyörällä liikkuvat suhaavat suojatielle päin punaisia tai muuten riskialttiisti sähläävät liikenteen seassa."Minäpä tuosta vähä oikasen...ei sieltä tullu eilenkään!" Sympatiaa myös autoilijoille.

Pari viikkoa takaperin ammattilaispyöräilijän lataama videopätkä levisi somessa kuin kulovalkea ja sai aikaan tapatumaketjun, jossa monet muutkin pyörällä liikkuvat avautuivat siitä, millaista on liikkua liikenteessä altavastaajana. Ammattilainen kyynelehti vuolaasti harmitellen liikennekäyttäytymisen saavan hänet inhoamaan rakastamaansa työtä eli ammattilaispyöräilyä. En voinut olla samaistumatta hänen silminnähtävään pelkotilaansa.

Lisäksi vasta uutisoitiin, että toista ammattilaispyöräilijää oli ammuttu aseella liikkuvasta autosta ja toiseen oli törmätty autolla vakavin seurauksin. Nämä olivat erillisiä yksittäistapauksia. Vähän aikaisemmin uutisoitiin tapaturmasta, jossa Espanjassa huumeiden vaikutuksen alaisena ollut paikallinen nainen oli törmännyt harjoituslenkillä olleeseen isompaan porukkaan, joka vaati ainakin yhden kuolonuhrin ja monen muun vakavan loukkaantumisen.

Tämä ei nyt koske pelkästään harrastelijoita tai ammattiksee pyöräileviä, vaan ihan tavallisiakin tallaajia. Liian usein selkäpiitä karmii uutisoinnit siitä, kun joku on jäänyt suojatiellä auton alle rattijuopon tai vastaavan toimesta. Mitä täällä oikein tapahtuu?

Mistä tämä silmitön tieraivo johtuu? Tyhmyydestä, tietämättömyydestä vai välinpitämättömyydestä? Kaikilla on oikeus olla osa liikennettä, oli kulkupeli mikä tahansa. Itseä tämä koskettaa erityisesti, kun liikkuminen tapahtuu useimmiten altavastaajan roolissa. Ei kannata lähteä kokeilemaan kumpi törmäyksessä voittaa. Siinä menee äkkiä hiilikuitu säpäleiksi ja tulee paha mieli.

Väistäminen. Autoilijan kirosana ja punainen vaate. Kuinka hankalaa on pistää vilkku vasemmalle ja kiertää tien pientareella kulkija turvallisesti? Pienemmästäkin autosta tuleva ilmavirta tuntuu ja puistattelee. Paljon näkee minä menen ensin-asennetta. Kerran lenkillä ollessani takaa tuli isompi yhdistelmäkuljetus, sen takaa lähti auto ohittamaan ja edestä tuli vastaan isompi kuljetus. Siinä kävi vitostie oikeesti ahtaaksi. Ilmavirta nakkeli sinnetänne ja koin oman turvallisuuden nimissä helpoimmaksi vaihtoehdoksi kääntää oman keulan kohti suoraan ojaa. Ja vielä mitä, kellään ei kiinnostanut miten kävi, vaan perävalot hävisivät sen siliän tien. Välillä tuntuu, että autoilijan on pakko testata kuinka pieneen rakoon se oma koppimopo mahtuu. Muiden kustannuksella.

”Menkööt nuo trikoopellet ja sukkahousumiehet muualle täältä polkemaan!” Heti kuuluu torven soittoa, kun satut polkemaan ajotien laidassa. Lukemattomia kertoja nyrkin heilutusta ja kansainvälisiä merkkejä taustapeilistä. Vesilätäköstä lentää kurat naamalle ja sivupeili hipoo turhan läheltä. Välkytellään valoja ja vedetään niin sanotusti liinat nokan edestä kiinni. Miksi? Vahinko ei tule kello kaulassa, tiedättehän.

Liikennesäännöt pätevät yhtä lailla myös pyöräilijälle. Pyöräilijöiden ajaminen ajotiellä saattaa välillä ihmetyttää. Tämä on joissain tilanteissa turvallisuusseikka. Iso porukka pyöräilijöitä kävelijöiden sekaan suuremmilla nopeuksilla on riskitekijä. Monia vaaratilanteita kevyenliikenteen väylällä on sattunut myös jalankulkijoiden kanssa. Musti kävelee toisella puolen tietä kuin taluttaja ja kaistalla kävellään kolme rinnakkain. Takaa tulevan tilannenopeus pitää olla kohdillaan ja kilikello vireessä.

Porukalla että yksittäin pyörällä liikkuen pyritään poikkeuksetta noudattamaan yleisiä sääntöjä; väistetään, pysähdytään, jalkaudutaan. Porukkalenkeillä on pyöräilijöillä yhteiset ajosäännöt, joilla pyritään turvaamaan niin pyöräilijöiden kuin kanssa liikkujien turvallisuus.

Klisee halpa henkivakuutus eli kypärä ei ole nolo. En minä edes kehtaisi lähteä ajamaan ilman kypärää. Pimeällä puetaan asianmukaisesti heijastinliivi ja kulkupeli varustetaan valoilla. Ihan vaan oman turvallisuuden vuoksi. Kypärä on pelastanut allekirjoittaneen lukemattomia kertoja.Ties monta kertaa pää ja aivot olisivat tohjona ja muussina, jos sitä kypärää ei olisi ollut suojaamassa. Tuskin edes tässä istuisin tätä naputtelemassa.  Kypärän voi jättää naulaan, jos kokee, että siellä pääkopassa ei ole mitään suojeltavaa.


Kyllähän pyöräilijöilläkin on välillä peiliin katsomisen paikka, ei mekään olla teiden omistajia, vaikka vedetäänkin ne nopeat varusteet niskaan ja huippuunsa viritelty aerodynaaminen hiilikuitukampe alle. Onhan tässä miettimisen aihetta puolin ja toisin. Miettikääpä sitä, jos vahinko sattuisikin omalle kohdalle? Pahimmassa tapauksessa sen ei tarvi sattua kuin just sen ainoan kerran. Omalla asenteella ja käyttäytymisellä voi vaikuttaa aika moneen lopputulokseen. 


Henkilön Fincycling kuva.
https://www.facebook.com/fincycling/
Kolumni Koikkarissa samasta aiheesta.


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Groetjes !!!

Sadasosasekunnin ajan siinä ojan penkalla palattua tajuihini mielessä kävi sellainen hurrikaani, että puut olisi kaatuneet ympäriltä sen siliän tien. Sen jälkeen alkoi semmoinen ryske ja huutokuoro sadatellen suomalaisittain rumia voimasanoja, että näin jälkeenpäin pahoittelut kanssakuulijoille tästä raivokkaasta purkauksesta. Olin aivan käsittämättömän vihainen ja pettynyt.

Pari päivää aikaisemmin hymyissä suin ajelin lenkkiä uusien tiimikavereiden kanssa ja pienesti jännitystä tuntui vatsanpohjukoissa ja reisissä. Tiimileirillä pääsin hyvin tutustumaan osaan porukkaan ja minut kyllä otettiin hyvin vastaan. Entuudestaan tuttuja ei ollut, ja sain jälleen vastata ihmetteleviin kysymyksiin syntyperästäni ja siitä kuinka olen päätynyt maantiepyöräilyn pariin. Kuulemma aikamoista tulla talven keskeltä perinteiseen pyöräilymaahan. Saatoin ehkä näyttää muutaman kuvan omista talvisista cyclolekeistä koilliskairalta mettän keskeltä. Hienoo on!

Ennen kisakautta olin luvannut itselleni pitää rennon asenteen ja hyvän pöhinän päällä kaikista haasteista ja jännittämisestä huolimatta. Ressiä en nytkään kokenut starttiviivalle mennessä, enemäänkin olin jo koivet syyhyten valmiina koitokseen. Kuitenkin talviaika oli minulle haasteellista ja koitan edelleenkin pitää mielessä sen, että vielä huippuisku odottelee myöhempänä. Päivä kerrallaan eteenpäin pienesti käsijarrulla. Kausi on pitkä ja keskitytään täysillä tekemiseen ja ennen kaikkea nautitaan siitä mitä tehdään!

Eipä siinä, kisakausi ei todellakaan lähtenyt käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Ilmalennon ja kuperkeikan aikana ehdin ajatella, että ei s*************** taasko tässä kävi näin! Sadattelin tuurini alimpaan tuonelaan ja hakkasin hetken päätä seinään. Mutta. Tästäkin voidaan taas oppia ja löytää ne positiiviset puolet. Jos antaa negatiivisuudelle vallan, niin siitä suosta on jälleen taas vaikea hinata itsensä ylös. Nyt kävi näin, mutta mitenkäs tästä eteenpäin. Se suunta on ihan itse päätettävissä. Ei kannata tuhlata omia kallisarvoisia voimavaroja turhaan itkemiseen ja voivotteluun. Tekevälle sattuu. 


Pahimmalta selvisin, mutta iskusta aiheutunut kipu ja tuska levisi kroppaan pari päivää jälkijunassa. Koko muija oli aivan kipsissä ja hellänä ja pää kuin pesukoneessa uitettu. Suunnitelmien muutos ja jalat kohti kattoa odotellen olotilan tasaantumista.


Pari viikkoa takaperin viikko kaatumisesta päätin lähteä viivalle uudestaan. Siinäpä suoraan näkisi oliki tällistä palatunut vaiko mitä. Lauantaina Rotterdamissa vauhdikas kortteli ja seuraavana päivänä Belgiassa Oudenaardessa kermisse. Molempina päivinä ajaminen tuotti älytöntä tuskaa ja kroppa huusi alista loppuun hoosiannaa, mutta periksi en antanut. Voittajaolo maalissa vaikka sijoitus oli kumpanakin päivänä pelotonin kärkipuolella.

En jäänyt pidemmäksi aikaa nuolemaan näppejäni vaan palasin hiljalleen harjoitusrytmiin. Keskiviikkona 11.4 olikin De Brabantse Pijl, UCI 1.1 kisa Belgiassa, johon lähdin vain ns. starttaamaan. Meidän joukkueessa oli käynyt sairastumiskato ja tarvittiin vähintään nejä viivalle. Edellinen kisaviikonloppu osoitti, ettei kroppa ollut vieläkään toipunut tällistä. Ennen kisaa jouduin käymään fyssarilla hakemassa ensiapua, jotta pääsin starttaamaan. Kisan puolessa välin heitin suosiolla sitten sivuun.

Nyt alkaa olemaan kondis siinä pisteessä, että pystyy ajamaan ilman sivuvaikutuksia. Viime viikonlopun pyhitin kehittäviin treeneihin tiimikaverin kanssa. Loistavaa vaihtelua niin kropalle kuin korvien välillekin. Uusia teitä, paikkoja, ilman aikataulua ajelua nauttien pelkästään pyöräilystä hyvässä seurassa. Ihan parasta!

Viime sunnuntaina vaihdoin residenssiä Belgiaan, jossa liitto on vuokrannut huonestoja maajoukkueen käyttöön. Täällä me tyttöjen kanssa leirellään reilu viikko ja valmistaudutan kauden ensimmäiseen maajoukkuekisaan, Gracia Orlovaan. Linkki kisaan tästä. Sitä ennen tulevana lauantaina ajan hollantilaisen tiimini kanssa Borselessa. Aijjai elämme hyvin jännittäviä aikoja!