sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Trikoopellet ajotien laidassa- aihetta tieliikenneraivoon?

Monesti on tullut mietittyä, että mitäköhän siellä auton ratin ja penkin välissä tapahtuu. Vai tapahtuuko sitten yhtään mitään. Turhan monta läheltä piti -tilannetta on vaikuttanut omaan liikennekäyttäytymiseen, oli sitten millä kulkupelillä tahansa liikenteessä.  Mieluummin liian varovasti ja itse väistämällä, kuin päättömästi jalka suorana kaasupolkimella. En tässä nyt halua ketään osoittaa syyttävällä sormella tai liikoja yleistää. Seuraava juttu vain ja ainostaan omasta kokemuksesta ja pyörällä liikkujan näkökulmasta.

Sanottakoon, että on niitäkin tapauksia omalle kohdalle sattunut, kun on ollut autolla itse liikenteessä, miten joskus pyörällä liikkuvat suhaavat suojatielle päin punaisia tai muuten riskialttiisti sähläävät liikenteen seassa."Minäpä tuosta vähä oikasen...ei sieltä tullu eilenkään!" Sympatiaa myös autoilijoille.

Pari viikkoa takaperin ammattilaispyöräilijän lataama videopätkä levisi somessa kuin kulovalkea ja sai aikaan tapatumaketjun, jossa monet muutkin pyörällä liikkuvat avautuivat siitä, millaista on liikkua liikenteessä altavastaajana. Ammattilainen kyynelehti vuolaasti harmitellen liikennekäyttäytymisen saavan hänet inhoamaan rakastamaansa työtä eli ammattilaispyöräilyä. En voinut olla samaistumatta hänen silminnähtävään pelkotilaansa.

Lisäksi vasta uutisoitiin, että toista ammattilaispyöräilijää oli ammuttu aseella liikkuvasta autosta ja toiseen oli törmätty autolla vakavin seurauksin. Nämä olivat erillisiä yksittäistapauksia. Vähän aikaisemmin uutisoitiin tapaturmasta, jossa Espanjassa huumeiden vaikutuksen alaisena ollut paikallinen nainen oli törmännyt harjoituslenkillä olleeseen isompaan porukkaan, joka vaati ainakin yhden kuolonuhrin ja monen muun vakavan loukkaantumisen.

Tämä ei nyt koske pelkästään harrastelijoita tai ammattiksee pyöräileviä, vaan ihan tavallisiakin tallaajia. Liian usein selkäpiitä karmii uutisoinnit siitä, kun joku on jäänyt suojatiellä auton alle rattijuopon tai vastaavan toimesta. Mitä täällä oikein tapahtuu?

Mistä tämä silmitön tieraivo johtuu? Tyhmyydestä, tietämättömyydestä vai välinpitämättömyydestä? Kaikilla on oikeus olla osa liikennettä, oli kulkupeli mikä tahansa. Itseä tämä koskettaa erityisesti, kun liikkuminen tapahtuu useimmiten altavastaajan roolissa. Ei kannata lähteä kokeilemaan kumpi törmäyksessä voittaa. Siinä menee äkkiä hiilikuitu säpäleiksi ja tulee paha mieli.

Väistäminen. Autoilijan kirosana ja punainen vaate. Kuinka hankalaa on pistää vilkku vasemmalle ja kiertää tien pientareella kulkija turvallisesti? Pienemmästäkin autosta tuleva ilmavirta tuntuu ja puistattelee. Paljon näkee minä menen ensin-asennetta. Kerran lenkillä ollessani takaa tuli isompi yhdistelmäkuljetus, sen takaa lähti auto ohittamaan ja edestä tuli vastaan isompi kuljetus. Siinä kävi vitostie oikeesti ahtaaksi. Ilmavirta nakkeli sinnetänne ja koin oman turvallisuuden nimissä helpoimmaksi vaihtoehdoksi kääntää oman keulan kohti suoraan ojaa. Ja vielä mitä, kellään ei kiinnostanut miten kävi, vaan perävalot hävisivät sen siliän tien. Välillä tuntuu, että autoilijan on pakko testata kuinka pieneen rakoon se oma koppimopo mahtuu. Muiden kustannuksella.

”Menkööt nuo trikoopellet ja sukkahousumiehet muualle täältä polkemaan!” Heti kuuluu torven soittoa, kun satut polkemaan ajotien laidassa. Lukemattomia kertoja nyrkin heilutusta ja kansainvälisiä merkkejä taustapeilistä. Vesilätäköstä lentää kurat naamalle ja sivupeili hipoo turhan läheltä. Välkytellään valoja ja vedetään niin sanotusti liinat nokan edestä kiinni. Miksi? Vahinko ei tule kello kaulassa, tiedättehän.

Liikennesäännöt pätevät yhtä lailla myös pyöräilijälle. Pyöräilijöiden ajaminen ajotiellä saattaa välillä ihmetyttää. Tämä on joissain tilanteissa turvallisuusseikka. Iso porukka pyöräilijöitä kävelijöiden sekaan suuremmilla nopeuksilla on riskitekijä. Monia vaaratilanteita kevyenliikenteen väylällä on sattunut myös jalankulkijoiden kanssa. Musti kävelee toisella puolen tietä kuin taluttaja ja kaistalla kävellään kolme rinnakkain. Takaa tulevan tilannenopeus pitää olla kohdillaan ja kilikello vireessä.

Porukalla että yksittäin pyörällä liikkuen pyritään poikkeuksetta noudattamaan yleisiä sääntöjä; väistetään, pysähdytään, jalkaudutaan. Porukkalenkeillä on pyöräilijöillä yhteiset ajosäännöt, joilla pyritään turvaamaan niin pyöräilijöiden kuin kanssa liikkujien turvallisuus.

Klisee halpa henkivakuutus eli kypärä ei ole nolo. En minä edes kehtaisi lähteä ajamaan ilman kypärää. Pimeällä puetaan asianmukaisesti heijastinliivi ja kulkupeli varustetaan valoilla. Ihan vaan oman turvallisuuden vuoksi. Kypärä on pelastanut allekirjoittaneen lukemattomia kertoja.Ties monta kertaa pää ja aivot olisivat tohjona ja muussina, jos sitä kypärää ei olisi ollut suojaamassa. Tuskin edes tässä istuisin tätä naputtelemassa.  Kypärän voi jättää naulaan, jos kokee, että siellä pääkopassa ei ole mitään suojeltavaa.


Kyllähän pyöräilijöilläkin on välillä peiliin katsomisen paikka, ei mekään olla teiden omistajia, vaikka vedetäänkin ne nopeat varusteet niskaan ja huippuunsa viritelty aerodynaaminen hiilikuitukampe alle. Onhan tässä miettimisen aihetta puolin ja toisin. Miettikääpä sitä, jos vahinko sattuisikin omalle kohdalle? Pahimmassa tapauksessa sen ei tarvi sattua kuin just sen ainoan kerran. Omalla asenteella ja käyttäytymisellä voi vaikuttaa aika moneen lopputulokseen. 


Henkilön Fincycling kuva.
https://www.facebook.com/fincycling/
Kolumni Koikkarissa samasta aiheesta.


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Groetjes !!!

Sadasosasekunnin ajan siinä ojan penkalla palattua tajuihini mielessä kävi sellainen hurrikaani, että puut olisi kaatuneet ympäriltä sen siliän tien. Sen jälkeen alkoi semmoinen ryske ja huutokuoro sadatellen suomalaisittain rumia voimasanoja, että näin jälkeenpäin pahoittelut kanssakuulijoille tästä raivokkaasta purkauksesta. Olin aivan käsittämättömän vihainen ja pettynyt.

Pari päivää aikaisemmin hymyissä suin ajelin lenkkiä uusien tiimikavereiden kanssa ja pienesti jännitystä tuntui vatsanpohjukoissa ja reisissä. Tiimileirillä pääsin hyvin tutustumaan osaan porukkaan ja minut kyllä otettiin hyvin vastaan. Entuudestaan tuttuja ei ollut, ja sain jälleen vastata ihmetteleviin kysymyksiin syntyperästäni ja siitä kuinka olen päätynyt maantiepyöräilyn pariin. Kuulemma aikamoista tulla talven keskeltä perinteiseen pyöräilymaahan. Saatoin ehkä näyttää muutaman kuvan omista talvisista cyclolekeistä koilliskairalta mettän keskeltä. Hienoo on!

Ennen kisakautta olin luvannut itselleni pitää rennon asenteen ja hyvän pöhinän päällä kaikista haasteista ja jännittämisestä huolimatta. Ressiä en nytkään kokenut starttiviivalle mennessä, enemäänkin olin jo koivet syyhyten valmiina koitokseen. Kuitenkin talviaika oli minulle haasteellista ja koitan edelleenkin pitää mielessä sen, että vielä huippuisku odottelee myöhempänä. Päivä kerrallaan eteenpäin pienesti käsijarrulla. Kausi on pitkä ja keskitytään täysillä tekemiseen ja ennen kaikkea nautitaan siitä mitä tehdään!

Eipä siinä, kisakausi ei todellakaan lähtenyt käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Ilmalennon ja kuperkeikan aikana ehdin ajatella, että ei s*************** taasko tässä kävi näin! Sadattelin tuurini alimpaan tuonelaan ja hakkasin hetken päätä seinään. Mutta. Tästäkin voidaan taas oppia ja löytää ne positiiviset puolet. Jos antaa negatiivisuudelle vallan, niin siitä suosta on jälleen taas vaikea hinata itsensä ylös. Nyt kävi näin, mutta mitenkäs tästä eteenpäin. Se suunta on ihan itse päätettävissä. Ei kannata tuhlata omia kallisarvoisia voimavaroja turhaan itkemiseen ja voivotteluun. Tekevälle sattuu. 


Pahimmalta selvisin, mutta iskusta aiheutunut kipu ja tuska levisi kroppaan pari päivää jälkijunassa. Koko muija oli aivan kipsissä ja hellänä ja pää kuin pesukoneessa uitettu. Suunnitelmien muutos ja jalat kohti kattoa odotellen olotilan tasaantumista.


Pari viikkoa takaperin viikko kaatumisesta päätin lähteä viivalle uudestaan. Siinäpä suoraan näkisi oliki tällistä palatunut vaiko mitä. Lauantaina Rotterdamissa vauhdikas kortteli ja seuraavana päivänä Belgiassa Oudenaardessa kermisse. Molempina päivinä ajaminen tuotti älytöntä tuskaa ja kroppa huusi alista loppuun hoosiannaa, mutta periksi en antanut. Voittajaolo maalissa vaikka sijoitus oli kumpanakin päivänä pelotonin kärkipuolella.

En jäänyt pidemmäksi aikaa nuolemaan näppejäni vaan palasin hiljalleen harjoitusrytmiin. Keskiviikkona 11.4 olikin De Brabantse Pijl, UCI 1.1 kisa Belgiassa, johon lähdin vain ns. starttaamaan. Meidän joukkueessa oli käynyt sairastumiskato ja tarvittiin vähintään nejä viivalle. Edellinen kisaviikonloppu osoitti, ettei kroppa ollut vieläkään toipunut tällistä. Ennen kisaa jouduin käymään fyssarilla hakemassa ensiapua, jotta pääsin starttaamaan. Kisan puolessa välin heitin suosiolla sitten sivuun.

Nyt alkaa olemaan kondis siinä pisteessä, että pystyy ajamaan ilman sivuvaikutuksia. Viime viikonlopun pyhitin kehittäviin treeneihin tiimikaverin kanssa. Loistavaa vaihtelua niin kropalle kuin korvien välillekin. Uusia teitä, paikkoja, ilman aikataulua ajelua nauttien pelkästään pyöräilystä hyvässä seurassa. Ihan parasta!

Viime sunnuntaina vaihdoin residenssiä Belgiaan, jossa liitto on vuokrannut huonestoja maajoukkueen käyttöön. Täällä me tyttöjen kanssa leirellään reilu viikko ja valmistaudutan kauden ensimmäiseen maajoukkuekisaan, Gracia Orlovaan. Linkki kisaan tästä. Sitä ennen tulevana lauantaina ajan hollantilaisen tiimini kanssa Borselessa. Aijjai elämme hyvin jännittäviä aikoja!


perjantai 23. maaliskuuta 2018

Taas sillä pää petti

Hieman tullee tää jälkijunassa, mutta menkööt!

Kolumni 21.2.2018 ”Taas sillä pää petti”

Oma kisakauteni tärähtää käyntiin uuden hollantilaisen joukkueen väreissä reilun kuukauden kuluttua puukenkämaassa. Tällä hetkellä leireilen ja virittelen kuntoa tulevaa kisarupeamaa varten Espanjan lämmössä ja matkani jatkuu parin viikon päästä viime kesän asuinsijoille. Syksyn ja talven antoisat harjoitustunnit jaloissa lähdetään jahtaamaan parasta kautta tähän astisista. Rima on nostettu korkeammalle tänä vuonna ja lähivuosien tavoitteet tähtäävät maailman eliitin joukkoon sekä Tokioon 2020.

Urheilija asettaa omat henkilökohtaiset tavoitteensa niin edessä olevaan kisakauteen, yksittäiseen kilpailuun sekä pidemmälle tulevaisuuteen. Tällä hetkellä monen urheilijan nelivuotinen jakso huipentuu meneillään olevissa talviolympialaisissa. Otetaan esimerkiksi juurikin kyseiset maailmanlaajuiset kinkerit, joissa urheilijat kantavat maansa lippua omissa että koko joukkueen sekä kotimaansa nimissä. Tämä pariviikkoinen ajanjakso on ollut penkkiurheilijalle kutkuttavaa aikaa ruudun tällä puolen, mutta mitähän se mahtaa olla itse urheilijalle siellä ruudun toisella puolella?

Urheilijat ovat olleet valtavassa median pyörityksessä niin ennen kuin jälkeenkin kisasuoritusten. Helppoa on ruudun takana arvostella ja spekuloida syitä ”piloille” menneeseen suoritukseen. Mitaliveikkaustilastot heittelevät laidasta laitaan. Suhteellisuuden taju saattaa hämärtyä mitalin kiilto silmissä. Kun urheilija pystyy venymään parhaaseensa arvokilpailuissa, onko se aivan sysihuono saavutus, vaikka ne kirkkaimmat sijat menivätkin toisaalle?

Lausunnon antaminen suorituksen jälkeen ei välttämättä vastaa todellisia fiiliksiä, vaan helposti voi puhua ohi suunsa ja asian vierestä tunnekuohuissa. Siitähän se varsinainen riemu ratkeaa ja nätisti napsahtaa selittelijän leima otsaan. Tunneskaalaa käydään pään sisällä läpi, koita siinä sitten analysoida, kun et itsekään oikein vielä tiedä. Kyllä se urheilija sitten kertoo miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Se ei vaan yleisölle harmillisesi välttämättä riitä.

Etenkin tärkeiden arvokisojen alla tietty ilmiö korostuu, oli laji tai kisa mikä tahansa. Urheillaanko täällä pelkästään tuloksen vuoksi? Tehdäänkö tuhansia tunteja töitä siksi, että ruudun takana penkkiurheilijoiden tiukka asiantunteva arvostelijajoukko on valmiina ryöpsäyttämään palautevyöryn, kun ei kannetakkaan kultaa repputolkulla kotiin? Huippusuoritukset luonnistuvat kyllä vaivattomasti kotisohvalla ja pienetkin virheet huomataan tasan tarkkaan. ”Olisihan tuosta paikasta pitänyt maaliverkon heilua! Pitääkö tuonne mennä noille tolvanoille näyttämään mallia miten ne hommat tehdään?”

Kovin kannustavalta ei tunnu, kun palaat kotiin kaikkesi antaneena ja ensimmäinen kommentti viiltää terän lailla: ” Jaa et voittanutkaan? Sille menit vielä häviämään, ei ole kovin hääviä tuo sinun ynnä muut- sijoitus, pitäisikö vaikka alkaa treenaamaan?”

Toinen aika yleinen letkautus on se, että taas sillä pää petti. ”Senhän tiesi jo lähdössä, että pää sillä ei kestä.” Miksiköhän se pää saattaa pettää? Paineet. Nimenomaan ulkopuolelta tulevat paineet. Urheilija joutuu kestämään aikamoisessa painekattilassa jo valmiiksi, eikä siinä ulkopuoliset länkyttäjät paljoa tilannetta ainakaan helpota.

Tähänkin tilanteeseen sopii passelisti kuvaus, että koitapa astua hetkeksi toisen saappaisiin. Asiattomat kommentit pistävät veren välillä kiehumaan, vaikka suodatin pelaakin hyvin.  Kuka nyt tahallaan lähtee tekemään huonoa suoritusta arvokisa-areenalle, tahallaan niin sanotusti häviämään.

Suomalaiset ovat henkeen ja vereen urheiluhullua kansaa, tuloshulluja siinä sivussa. Tukea ja kannustusta löytyy, mutta miten käy tuloksen jäädessä viivan alle? Minne hävisi se hurmioitunut sinnikäs kannatusjoukko? Vain murto-osa urheilijan elämästä, arjesta ja työstä välittyy ruudun ulkopuolelle.

Urheilu kaikessa monimuotoisuudessaan on hieno asia. Annetaan urheilijoiden tehdä se minkä he parhaiten osaavat. Iloitaan kun on aihetta iloon, tuetaan kun sitä eniten tarvitaan. Pidetään yhdessä yllä hienoa, suomalaista urheiluhenkeä ja ollaan ylpeitä siitä, mitä saavutetaan. Reilun pelin henkeen kuuluisi seistä tukena niin hyvinä kuin niinä heikoimpinakin hetkinä.