perjantai 23. helmikuuta 2018

Olenko ihan paska ihminen jos epäonnistun?

Pikaluistelija Mika Poutalan video on levinnyt viime päivien aikana somessa pikavauhtia. En ihmettele tätä yhtään, sillä kyseisen urheilijan aito ja rehellinen olemus sekä tärkeä sanoma koskettavat. Hän puhuu videossaan pettymyksistä, niiden kohtaamisesta ja minuuden syvimmästä olemuksesta. Esimerkkinä hän nivoo ajatuksensa peilaten omaan urheilu-uraansa ja meneillään oleviin arvokisoihin. Hän suoraselkäisesti pystyi kohtaamaan olympialaisissa kohtaamansa pettymyksen. Tästä ajatusmaailmasta voisi moni muukin ottaa mallia. Video herätti myös minussa vahvoja tunteita ja mielipiteitä.

Pettymyksiä tulee elämässä väistämättä eteen. Itse pettymys on tunne siitä, että jokin oletettu asia ja tavoite jää saavuttamatta tai ei mene niin kuin olisi suunnitellut. Pettymyksen tunnetta ei voi tarkasti sanoin kuvailla, jokainen varmasti tietää miltä tuntuu olla pettynyt. Pientä harmitusta ja turhautumista voi kokea useasti, mutta valtavan pettymyksen taakan alle voi musertua. Etenkin silloin, kun pettymyksien kohtaamiseen ja niiden käsittelyyn ei olla valmistauduttu.

Kerron nyt oman kokemukseni viitaten pettymyksiin ja niistä selviämiseen. Haluan tällä antaa näkökulmaa sille, mitä urheilija käy niin kisassa kuin ihan arjessaan läpi. Toivottavasti tästä on apua lukijalle sinne ruudun toiselle puolen, joka kamppailee samankaltaisten ajatusten kanssa.

Minun on urheilu-urallani helppo nimetä ne hetket, jolloin pettymys on melkein päässyt yliotteeseen. Kirkkaimpana mielessä viime kesältä murtuminen niin SM-kuin EM-kisoissa. Tunsin valtavaa häpeää ja pettymystä omasta suorituksestani. Tämä purkautui vuolaisiin kyyneliin. Ja minähän en heposti kyynelehdi. Puristus rinnassa oli hirvittävää. Itkuvirren jälkeen taas olo oli huojentunut; asian käsiteltyäni ja realiteettien kohtaaminen auttoi ymmärtämään sen hetkisen kokonaistilanteen. Oli helppo antaa itselle anteeksi ja lopulta myöntää tarvitsevansa tauon. Tämä taas johti siihen, että tauon aikana niin fyysinen (käden toipuminen kevään kaatumisesta paremmalle mallille) että henkinen kantti siivitti loppukaudesta hyviin onnistumisiin.

Tästä muutama vuosi takaperin kun aloin ottamaan kilpailemisen enemmän tosissaan, olin niin motivoitunut, että otin turhia paineita joka ikisestä suorituksesta. Siinä käy helposti niin, ettei edes kova pää pysy kasassa, kun kisa ei mennyt niin kuin ”piti”. Paineiden kasaaminen johti turhan useasti siihen, että omasta koneesta ei sen takia saanut tarvittavaa irti tai mikään onnistuminen ei tuntunut tyydyttävältä. Ja pääasiallisesti paineet loi itse itselle. Lähes koskaan en ole antanut ulkopuolisten seikkojen aiheuttaa lisäpainetta omaan tekemiseen. Ongelmia tulee helposti siksi, että elämän perustukset eli arvot ja minun määritykset eivät ole balanssissa, jolloin annetaan ulkoisten asioiden horjuttaa itseluottamusta sekä itsetuntoa.

Siinä joutuu helposti sellaiseen oravanpyörään, että kyydistä on enää vaikea päästä pois. Menestymisestä alkoi kasaantua pakko. Pakko pärjätä, pakko menestyä. Menestymisen halu on niin luja, että se melkein ajoi hulluksi. On ihan okei epäonnistua. Tyhmä vaan tekee samat virheet uudestaan.

Olin asettanut tavoitteet niin korkealle ja koin ellen niitä saavuta heti, olen paska. Jos ei kulkenut, olin paska ja epäonnistuja. Ihan kaikessa mitä tein. Menin eteenpäin laput silmillä putkinäöllä, etten enää hahmottanut sitä, mitä ulkopuolella tapahtui. Olin tehnyt älyttömän kovasti töitä, mutta pettymys suorituksen jälkeen oli aina valtavaa. Olen jonkinmoinen perfektionisti ja luonteeltani suorittaja. Olen vuosien aikana ymmärtänyt, että tässä on niin hyvät kuin huonotkin puolet; joko se ajaa sinut väistämättä katolleen ojaan tai kaikessa monimutkaisuudessaan antaa ekstrapotkun persuksille.

Menestyminen vaatii vuosien kovan työn, jotta urheilija on valmis voittamaan, kestämään paineet, pettymykset ja ne onnistumisetkin. Samaan aikaan kun päätin panostaa urheiluun tosissani, elämässäni sattui muitakin mullistuksia. Vastoinkäymisiä kuuluu jokaisen urheilijan polulle, se on selvää. Niistä ei vaan helposti tahdo huudella ulkopuolisille. En ole viiteen vuoteen saanut yhtäkään ehjää kautta, en kisa- enkä harjoituskautta. Pahimmillaan sairaalakierre ja petilepo on kestänyt kuukausia.

En ole luovuttaja -  tyyppiä. Olen pettynyt ja turhautunut itseeni niin useasti, mutta aina olen noussut uudestaan. Kerran makasin Töölön tapaturma-asemalla, kun olin kisassa kaatuessani saanut pahan aivotärähdyksen ja vasemman puolen ns. halvaantumisen takia jouduin jäämään tarkkailuun, eräs tärkeä läheiseni tuli sairaalasängyn viereen kysyen :”Joko tämä nyt riittää?” Vastaukseksi hän sai suustani yninän siitä, että sitten täytyy hankkia uusi huoltaja. Läheiseni ovat aina olleet tukenani, mutta jaksavat edelleen ihmetellä, millä voimin olen saanut nostettua itseni joka ikisestä suonsilmästä. Tässä kohtaa hattu päästä tukijoille, jotka ovat lähietäisyydeltä seuranneet ja tukeneet minua heikolla hetkellä. Läheisten tuki on suunnattoman arvokasta.

Nykyään minun on helpompi suhtautua vastoinkäymisiin ja niihin pettymyksiin. Ne ovat vain hidasteita eikä esteitä. Tämä johtuu myös siitä henkisestä kasvusta, koska enää en anna suoritukseni ja saavutusteni määritellä minua ihmisenä. Osaan iloita kaikista niistä pienistä hetkistä, joissa olen kokenut olevani vahva ja pystynyt menemään eteenpäin. Kokonaiskuvan hahmottaminen on auttanut myös. Kaikki se negatiivisuus, kireys ja paineilu ovat jääneet lähes mitättömän tasolle. Rennompi mieli ja asioihin suhtautuminen auttavat tavoitteiden saavuttamisessa.

Ne kielteiset tunteet ovat olleet vain hetkellisiä ja niistä on ollut opeteltava vain pääsemään yli. On vienyt paljon aikaa ymmärtää se, että minä olen muutakin kuin se pelkkä urheilija.  Pelkkä urheilu, menestyminen, epäonnistuminen eivät pelkästään määritä minua ihmisenä. Jos häviän, se ei tee minusta vähääkään vähempiarvoisempaa ihmisenä. Palaset loksahtelevat hiljalleen paikoilleen, kun niille antaa aikaa. Kestää aikaa kasvaa urheilijaksi.

Tottakai urheilu on suuri osa tämän hetkistä elämää, se on itsestään selvää. Sen merkitys on minulle tällä hetkellä niin suuri, että olen valmis pistämään itseni sen vuoksi likoon joka ainoa kerta. Se ei silti tarkoita, että minulla ei olisi muita tärkeitä asioita elämässä. Urheilussa menestymisen avain on siinä, että ymmärrämme sen kuka minä perimmältäni olen; itseluottamus ja itsensä arvostaminen vievät myös pettymysten ja vastoinkäymisten sattuessa eteenpäin.

Poutala lopettaa videonsa mielenkiintoiseen pointtiin: ”Mikä on pahin asia mitä voi tapahtua?” Niin, mitä siitä oikeasti seuraa ja mihin se vaikuttaa? Jos arvokisamitalit menivät toisaalle tai jokin muu tärkeä koitos penkin alle, mitä se muuttaa? Jokainen voi löytää tähän hyvän vastauksen, kun sen ajattelee sattuvan omalle kohdalle.


Keep it simple and enjoy what you do!

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Season 2018 is here!

BOOM! Pikainen tilannepäivitys.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, työpäivät siis.Voe mahoton, pian vaihtuu talviset maisemat pikitiehen ja aakeeseen laakeeseen peltomaisemaan.

Ensi viikolla nokka kohti Helsinki-Vantaata ja sunnuntaina norski lennättää Espanjaan. Siellä pienen porukan kanssa 14 vrk leiri Deniassa. Tarkoitus saada taas tuntumaa talven jälkeen maantiehen ja uuteen työkaluun (new BMC machine has landed also). So excited!

Siitä sitten suoraan Hollantiin ja takaisin tuttuun ja turvalliseen Stolwijkiin. Samat tutut ympyrät, kun asuinpaikka pysyy samana kuin viime kaudellakin. Ei tarvi jänskättää niin paljon, kun tietää tasan minne on menossa ja mitä tuleman pitää.

Tänä vuonna ajan ARC Ulysses - seurassa ja Team Noord-Holland joukkueessa. Seuralla on pitkät perinteet pyöräilyn saralla ja joukkueella hyvä kilpailuohjelma. Joukkue muodostuu alueen kuuden seuran kuskeista ja yhteistyötä on luvassa myös brittien kanssa.

Kesä tulee olemaan kyllä varsin kiireinen, ens viikon aikana lyödään kisapäivät joukkueen kanssa lukkoon. Tiedossa on sekä kansallisia kisoja Hollannissa ja Belgiassa sekä klassikkoja ja UCI-kisoja. Lisäksi vielä joukkueen leiritykset sekä etappikisat. Double-excited!

Tästä se taas lähtee :)

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Läskiperseestä kuivan kesän oravaan

Ulkonäkökeskeisyys ja ulkonäköpaineet. 

Nyt sohitaan lekalla muurahaispesää. Ja kunnolla. Nyt seuraa oma avautuminen siitä, mitä on olla naisurheilija. Somessa. Julkisuudessa. Ja muualla. Tarkemmin sanottuna sen varjopuolet. Tämä juttu tulee käsittelemään näitä asioita nimenomaan ulkonäkökeskeisyyden näkövinkkelistä. Koitan olla sen enempää kärjistämättä ja kirjoittaa vain avoimen rehellisesti ja omaan kokemukseen perustuen. Tällä ei kalastella mitään ylimääräistä huomiota, vaan haluan avata omaa näkemystäni ko. asiasta. Tiedän, että asia koskettaa monia. Ja ei pelkästään urheilijoiden keskuudessa. Tämä on sellainen tulenarka aihe, joka on jo aikaisemminkin puhuttanut somessa. Toivon, ettei kukaan tästä provosoidu ja vedä melonia sekä hernemaissipaprikapussia nokkapieleen.

Läskiperse. Juurikin tuo todella mairitteleva nimitys on omalle kovalevylle ehkä pinttynyt tiukimmin. Liekkö todenperää sitten, mutta valitettavan useasti tuon on saanut kuulla niin itse kuin osoitettavan kyseisen ”kohteliaisuuden” jollekin muulle. Liian lihava ja iso pyöräilijäksi. Tai toinen yhtä mieltä ylentävä ilmaus toisessa ääripäässä on ajokoira. Itse tykkään enempi kuivan kesän oravasta, mutta se on enemmän sisäpiirivitsi.

Lajissa kuin lajissa, etenkin fysiikkalajeissa ulkonäkö tuskin näyttelee ratkaisevaa roolia (paitsi toki arvostelulajeissa, joissa ulkonäöllä on merkitystä u know), varsinkaan tässä omassa hommassa. Ei ole pirunkaan merkitystä sillä onko pyöreät posket, pitkä tukka taikka vartalotyypiltä päärynä, kunhan se saamarin työväline eli pyörä vaan kulkee hemmetin kovaa. Kukin kantaa itsensä miten kantaa eikä siihen ulkopuolisen tarvitse tulla hämmentämään.

Yksi esimerkki oman lajin ulkonäkökeskeisyydestä. Eräässä joukkueessa paikan sai pärstän perusteella. Kun et ollut tarpeeksi nätti, sinut rajattiin tylysti yhteiskuvasta ulkopuolelle. Samoin kaikkiin kisoihinkaan et välttämättä päässyt joukkueen mukana, vaikka olisitkin ollut fyysisesti ja tuloksellisesti kaikkein kovin kuski.

Itse en ole saanut osakseni sen enempää haukkumista tai arvostelua ainakaan liian usein suoranaisesti päin näköä, mutta kuulopuheissa ja somessa kylläkin joskus. In real life, ulkonäköön puuttuminen on enemmän ollut sellaista ylimalkaista ihmetystä esimerkiksi jalkojen koon suhteen. Pääasiallisesti tämä on tapahtunut sellaisissa tilanteissa, joissa vastapuoli on nauttinut jonkinmoista ilolientä. Tämä on aika vakio ja heitetään oikeen suureleisesti huutaen ja virnuillen: ”Näytä sun jalat! Ihan hillittömät reidet, noita vois vaikka puristella!” Yleensä suhtaudun näihin huumorilla, vaikka harmiton ja harvoin tapahtuva illanvietto ystävien kesken saa taas ylimääräistä verenpaineen kohoamista.  Onhan tuo vähintään hupaisaa ja noloa etenkin vastapelurille.  Kuuluu nyt hieman lajin kuvaan, että saattaa sitä lihaa olla keskivertoa enempi alakerrassa.  En minäkään mene keskellä kirkasta päivää puristelemaan kenenkään tuntemattoman takapuolta sillä asenteella koska mä voin, kun sä olet julkisuudessa.

Ahdistelijoista, takertuvista stalkkereista ja kyltymättömistä paskanpuhujista en onneksi ole saanut osakseni, mutta muita tapauksia olen kuullut valitettavan usein.

Ulkonäkökeskeisyys. Kumpi merkkaa enemmän; esimerkiksi juoksija tekee hirmuisen aikaennätyksen radalla, ja kuvaajien päätarkoituksena on saada kuva ”höllyvistä” sisäreisistä tai olympiavoimistelijoiden maskuliinisuus kuvottaa katsojia. Yhteen väliin vastaavia uutisointeja sai oikeasti lukea turhan usein lööpeistä. Eikö ne tulokset merkkaa mitään? Se kaikki nähty vaiva ja työ niiden saavutusten eteen ei paina vaakakupissa senkään vertaa kuinka hyvältä urheilija telkkarissa näyttää. Tai se, että edustusvaatteet näyttävät siltä, kuin ne olisi kiskaistu urheilijoiden päälle toisesta ulottuvuudesta. Lista jatkuisi huomiseen päivään…

Ajatellaanpa hetki vakavasti. Miettikää sitä, millaisia vaikutuksia jatkuvalla arvostelulla, etenkin negatiivisen ilmapiirin lietsomisella voi olla esimerkiksi nuorelle kasvavalle urheilijalle, joka vasta on kypsymässä urheilijaksi? Jatkuva kritisointi voi oikeasti olla haitaksi psyykelle pitemmässä mittakaavassa, varsinkin jos itsetunto ei ole täysin bulletproof. Eihän sitä pitäisi välittää siitä mitä muut ajattelevat, mutta kyllä se julkinen että kulisseissa tapahtuva kommentointi kolahtaa aina jotenkin. ”Joojoo kylläpä  sitä on heikko itsetunto, jos ei arvostelua kestä!” Kyllähän sitä itsekin alkaa uskomaan olemattomia, jos saavitolkulla kaadetaan lokaa niskaan.

Kaiken tämän jälkeen herää vain yksi kysymys. MIKSI? Onko arvostelijoiden oma olemassaolo niin kurjaa, että se oikeuttaa puuttumaan toisten elämään, niin asiassa kuin asiassa. Hieman on kyllä todellisuudentaju hakusessa, kun sille tielle ryhtyy. Pitäkää tunkkinne.

Tähän voisi joku kommentoida, että mitäpä lykkäytyy someen, jos ei kerran kestä arvostelua.  Kuva on julkinen, joten sitä voi sitten kommentoidakin julkisesti, julkeasti.  Excuse me? Helppo se on siellä huudella, mutta päin naama tuskin uskalletaan tulla sanomaan samaa. Onhan toki niin, että jokainen päättä itse tapansa, jolla esiintyy julkisuudessa.  Huomionhakuisesti tai sitten ei. Urheilijat edustavat itseään, joukkuettaan, maataan ja nykypäivään kuuluu oleellisesti se, että ollaan jollain tapaa julkisuuden kanssa tekemisissä halusi sitä tai ei.

Paljon joutuu suodattamaan, mutta kaikkea ei tarvitse eikä pidä sietää. Kohtuus kaikessa varsinkin kun homma alkaa mennä rumaksi.

Jossain vaiheessa jokainen varmasti kokee ulkonäköpaineita oli urheilija eli ei. Varsinkin silloin kun muodostaa identiteettiään ja hakee paikkaansa. Ahh niin iki-ihana murrosikä! Myös allekirjoittanut on käynyt mankelin läpi. Heikko itsetunto on sallinut sen, että on antanut toisten kommentoinnin vaikuttaa omaan tekemiseen liikaa. On ollut vaikka minkälaista kriisiä matkan varrella, milloin peilistä on katsonut se järkyttävä läskiperse ja epäonnistuja ja milloin mitäkin. Ohimeneviä hairahduksia ja epäilyksen hetkiä kuuluu varmasti jokaisen urheilijan elämään ja se on täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Loppupelissä ratkaisee se, miten itse itsensä näkee. Korvienvälillä ratkaistaan aika monta juttua.

Huutelijat huutelee ja vihaajat vihaa. Jos sinulla on jotain mielen päällä, sanottavaa tai jokin asia hirveästi askarruttaa tai ihmetyttää, tee se mieluiten ihmismäisesti kasvotusten.  Tai mieti ensin toisen kerran. Jos ei miellytä, voi laittaa silmät ja leipäläven kiinni. Palautettahan voi aina antaa rakentavasti inhimillisin keinoin, eikä raukkamaisesti piiloutuen pelkurin lailla nimimerkin taakse. Jos tarkoituksesi on tahallasi haukkua tai arvostella, pidä mölyt mahassa ja katse peilissä. Voinet myös miettiä, miltä sanat tuntuu kun ne samat osoitetaan sinulle itsellesi. Kiitos.


Ettei menisi täysin negatiivissävytteiseksi tämä koko homma, niin löytyy paljon myös niitä, jotka osaavat kannustaa ja osoittaa tukensa sekä olla hengessä mukana. Tämä on onneksi enemmistö ja antaa ekstrapotkun persuksille.