sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Breaking news

Kaikilla on huolensa ja murheensa ja välillä kivikkoinen tie kuljettavana, mutta ajattelinpa nyt kertoa mitä tässä hiljaisuuden aikana on tapahtunut ja minkä asioiden kanssa on tullut painiskeltua. Kiinnostaa eli ei, itselle on myös terapeuttista avata asioita ja kirjoittaa fiilikset auki. Suosittelen.

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo muuan tovi. Pahemmin ei kyllä mitään ole edes pystynyt kirjoittamaan, sillä aivosolut ovat olleet toisiltansa karkuteillä. Hieman ovat aivosolut etsineet toisiaan, mutta sen verran järjenrippeet pysyvät järjestyksessä, että ajatuksia tulee edes jokseenkin järkevästi. Ja keskittymiskyky ei herpaannu heti ensimmäisen lauseen jälkeen.


Oon ollu kyllä tosi hukassa näiden parin kuukauden aikana. Kaatumisesta on nyt se pari päivää yli kaksi kuukautta aikaa ja pikkuhiljaa voin jo tukevasti seisoa omin jaloin. En todellakaan ole ollut oma itseni ja se tässä prosessissa vatuttaa ehkä kaikista eniten. Niin omasta kuin muidenkin puolesta. Tiedostan omassa käyttäytymisessä selaisia piirteitä, jotka ovat minulle vieraita enkä kyllä välitä niistä pätkääkään. Ymmärrän kyllä, miten tämä aika on ollut raskasta myös läheisille. En pidä siitä, että muut joutuvat huolehtimaan minusta, en sitten yhtään. En koskaan ole halunnut olla muiden vaivana tai pyytää jatkuvasti johonkin asiaan apua. Sopeutuminen tilanteeseen ei ole käynyt aivan kädenkäänteessä.


"Kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi sattuu." Jatkuva kipu, särky ja kuvottava olo on kyllä opettanut nauttimaan niistä hetkistä, jolloin vaivat ovat olleet lähes siedettäviä. Puhuminen auttaa, mutta jatkuva itkuvirren veisuu on korville raskasta. Iloisen fiiliksen ja kirkkaan mielen ylläpitäminen on ollut ajoittain todella haastavaa ja se on kyllä tästä pärstävärkistä näkynyt ja pitkälle.


Edellisessä postauksessa oltiin siinä tilanteessa, että kirosin ensimmäisen leikkauksen jälkeiset yöt alimpaan helvettiin kipujen kanssa. Enpä silloin olisi osannut aavistaa, millainen paranemisprosessi koko jupakasta tulisi. Tilannehan oli se, että kaatumisesta viikko eteenpäin täysin pirstaloitunut solisluu kursittiin Turussa kokoon ja jäin sitten sinne suomen peereikään levolle ja passattavaksi vähäksi aikaa. Tikkienpoistoon asti mentiin enempi vähempi vahvassa kipuääkkeiden aiheuttamassa pöllyssä ja parin tunnin mittaisilla tokkuraisilla koiranunilla. Oikeastaan mitään muuta lekurissa ei tehty kuin korjattiin mäskiksi mennyt pyöräilijän akilleen kantapää kokoon.


Tikit poistettiin kahden viikon päästä leikkauksesta. Sieltä sitten kotiin hermovauriodiagnoosin ja uusien nappien kanssa toipumaan. Ihmettelin jo silloin, miksi haava oli niin arka, että tikkienpoistossa märisin silmät pois päästäni. Normaalistihan toimenpiteen pitäisi olla kivuton ja kipukynnnykseni rikkomaton.


Huonovointisuus ja myllerrys jatkui päässä armottomana. Koko ajan kärsin pahasta pahoinvoinnista, päänsärystä, huimauksesta sekä muista päänuppia rassaavista oireista. Lisäksi leikkaushaava alkoi vuotamaan märkää. Soitto lekurille ja suunniteltua aikaisemmin kontrollikäynnille turkkuseen. Muutoin solari oli alkanut paranemaan hitaan varmasti, mutta tulehtuneeseen haavaan määrättiin sitten antibioottikuuri sillä toivein, että vuotaminen loppuisi siihen. Samalla käväisin fyssarilla ja saatoin aloittaa käden kuntoutuksen varovaisin ottein.


Ilmalennosta mätkähtäessä asfalttiin kolautin päänuppini sen verran pahasti, että se joutui lisäsyyniin. Kuvattiin pää ja kaularanka uudestaan seka pari käyntiä neurologilla. Aivovamma oli sen verran selvä, että minut passitetaan vielä lisätutkimuksiin lokakuun lopulle. Lisää kipulääkkeitä kouraan ja kuulemma piti ottaa tosi nätisti eikä hulluna riehua menemään. Tällä kertaa ei käynyt kyllä pienessä mielessäkään.


Pää on kolissut jo sen verran monta kertaa, että paranemisprosessi kestää tällä kertaa odotettua pidempään. Lokakuun lopulla selviää sitten tarkemmin, millaista damagea tuonne korvien väliin on tullut. Ellen laskuissa ole seonnut tässä matkan aikana, niin ainakin kolme pahaa aivotärähdystä ja siiihen päälle muutama muu pään isku on jo plakkarissa. Ihmekkö tuo, jos pää ei leikkaa enää niin terävästi.


Eikä tässä vielä kaikki. Syyskuun alussa palasin takaisin pohjoiseen ja melkein hetimiten piti mennä jälleen tohtorin juttusille. Haava jatkoi vuotamistaan ja pakko oli mennä sitä näyttämään. Jouduin sitten uudelleen puukon alle, kun nukutuksessa edellinen leikkausarpi aukaistiin ja puhdistettiin. Ja ettei aivan liian helpolla päässyt tästäkään, niin leikkauksen jälkeen kotona otettuani ohjeiden mukaisesti kipulääkkeet, sain niistä sitten sellaiset sivuoireet, että lanssi piti kutsua apuun. Onneksi en ollut yksin. Lääkkeet aiheutti jonkinmoisen kramppikohtauksen ja tajuttomuuden. Siinä meni sitten perjantaipäivä semmosissa veltoissa tunnelmissa.


Jännää miettiä näin jälkikäteen mitä kaikkea tässä kaatumisen jälkeen on tapahtunut. Ihan pitää pinnistellä, koska aika on mennyt niin täydessä sumussa ja aivot hakeneet paikkaansa. Päivät pääosin ovat olleet samanlaisia, koittanut jotenkin vaan selvitä seuraavaan. Päässä on tavallaan käynyt kokoajan hirveä myllerrys vaikka tyhjää onkin lyönyt koko ajan. Aika on mennyt oikeastikin vain levätessä ja hermoja leputellessa. Nyt voi jo pienet hurraahuudot ja takaperinvoltit heittää, kun lähes koko viikko on mennyt oireetta nupin kanssa. Sitä osaa ihan erilailla taas arvostaa niitä hetkiä, kun oikeasti mihinkään paikkaan ei koske. Edistystä sinänsä. Ero on kuin yöllä ja päivällä kun kipuaalto iskee tai päässä rummuttaa.


Valehtelematta elämäni raskaimmat ajat. Ennenkaikkea epätietoisuus siitä, mikä tuota päätä vaivaa ja tunteet on menneet kyllä semmosta vuoristorataa ettei mitään rajaa. Peilistä on tuijottanut joku muu kuin minä itse. Raskasta myös sekin, että tilanteeseen oli vaan pakko alkaa sopeutumaan. Sinä makaat  siinä, etkä tee yhtään mitään sen enempää. Paha alussa oli se, että olin niin älyttömän hermona siitä, että aika mateli. Tunnit tuntui vuosilta, kun ei oikein pystynyt tekemään mitään muuta, kuin makaamaan. Ei puhettakaan, että olisi pystynyt lukemaan, kuuntelemaan  musiikkia, istumaan ulkona tai katsomaan sarjoja. Keskittyminen oli täysin mahdotonta ja pystyssä oleminen rankempaa kuin 20 kilometrin tempo.


Jaarittelu jatkuu, mutta siirrytäänpä vähän enemmän tuonne urheilun puolelle. Sanotaanko näin, että melkein heti kun tulin tajuihini siellä keskellä tietä hajonneena, tajusin käyneen tarpeeksi pahasti, että kuviot tulisi menemään uusiksi. Tosipuheessa uhosin lääkehöyryissä hollantilaiselle hostilleni, että minähän lähen huomenna viivalle, koska pyöräkin oli ehjä. Ja paskanmarjat. Vuoden paras vitsi.


Jännä juttu, miten alitajuntaisesti aloin heti työstämään ajatusta siitä, että hommat olisi tältä osin tässä. Omaa ajatusmaailmaa vahvisti lääkäreiden lausunnot siitä, että ota hyvä ihminen järki käteen. Iskuja päähän oli jo nyt tullut liikaa ja jatkaminen olisi ennenkaikkea terveysriski. Puntaroin siinä sitten jo eri vaihtoehtoja, että ollako järkevä vai jatkaisiko samaa rataa ja tekisi typerästi oman pään mukaan.


Tosiasiahan on, että nyt jos koskaan on tilanne vihellettävä poikki ja mietittävä mikä tällä hetkellä elämässä menee etusijalle. Kärjistettynä seuraava kolaus voi hyvinkin olla se viimeinen. Asiaa työstettyä jo tovin aikaa, on paljon helpompaa suhtautua asiaan. En ole kokenut ulkopuolelta ollenkaan painetta koskien omia päätöksiä, vaan olen mennyt omahyväisesti oma nokka edellä.


Olen aina määritellyt itseni urheilun kautta, että olen se pyöräilijä. Prioriteettijärjestys on mennyt aina urheilu edellä. Tavallaanhan ajatusmalli on melko mustavalkoinen, mutta minusta se kertoo enemmänkin omasta tavoitteellisuudesta ja määrätietoisuudesta. Pikkuhiljaa tilalle on tullut ajatus siitä, mitä muuta ympärillä on ja toisaalta mitä muita mahdollisuuksia on olemassa. Kun yksi ovi sulkeutuu niin monta uutta avautuu. Karmea klisee, mutta kamalan totta. 


Koskaanhan ei voi sanoa ei koskaan. Nyt on annettava itselle aikaa palautua ja parantua. Ennen kaikkea odotan sitä hetkeä, että voin edes palata normaaliin arkirytmiin. Arki kyllä tulee varmasti muuttumaan ja täytyy opetella hieman erilaiseen elämään. Tiedostan silti sen, että liikkuminen ja treenaaminen ei koskaan tule loppumaan, vaan nyt voin suunnata melenkiintoni sellaisiin asoihin, joille ei ole ollut aikaisemmin aikaa. Mutta kaikki aikanaan.


Lyhyesti ja ytimekkäästi tämä kaikki jahkailu tarkoittaa sitä, että en tule enää kilpailemaan maantiepyöräilyssä ja syyt tähän ovat puhtaasti omassa terveydentilassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että polttaisin kaikki sillat takanani mitkä liittyy pyöräilyyn.


Luovutanko? En. Ainakaan en voi syyttää itseni siitä, etten yrittänyt. Itsepintaisesti koitin saavuttaa asettamani tavoitteet. Osan saavutin, osa jäi vielä haaveeksi. Parhaimpani annoin ja tähän se riitti. Tästä ja vielä monesta muusta asiasta myöhemmin lisää, muuten tämä koko teksti riistäytyy vielä enemmän ylimittaiseksi.