lauantai 11. elokuuta 2018

Shit happens..again.

Nyt on sopiva tilanne käyttää rumia sanoja, vaikka kiroaminen onkin vähän ruma tapa. Ärräpäät kuitenkin helpottaa sen sadasosatsekunnin ajan. Edellisestä postauksesta on mennyt jo tovi ja kieltämättä liikaa on tapahtunut välissä. Vaikka oonkin päivitellyt muualle kuulumisia, tänne nyt vähän enempi sitten stooria. Seuraava juttu on todella henkilökohtaista, mutta toivon, että tästä olisi apua ja vertaistukea niille, jotka painniskelevat samankaltaisten juttujen kanssa.

Ruotsin keissin jälkeen huilasin hetken, koska astmaoireet paheni etapin loppupuolella ja kävin jälleen lääkärin jutulla. Lisää lääkettä nassuun ja röörit rohisten auki. Taustalla pitkittynyt hengitystieinfektio ja astmaoireet, ei ihme että hieman oli kuumuudessa henkilaikalla raskasta.

Olotila tasoittui ja kroppa palautui, joten suuntasin posin kautta kohti Hollantia. Tavoitteena oli ajaa tiukka setti ns. Hollannin korttelikausi, joka starttaa aina heinä-elokuun vaihteessa isompien tourien jälkeen. Suunnitelmissa oli lähteä napsimaan ammattilaisten päänahkoja, sillä suurin osa kisoista olisi ollut UCI-kategorioituja. Ja mikä parasta, huusholissa oli proffamuijia ja Viivikin tuli huudeille hakemaan kovempaa vauhtia. Viimeistelyt ennen ensimmäistä starttia meni nappiin, sillä peesivetotreeni osoitti sen, että kone oli jälleen kunnossa ja jaloista löytyi kadoksissa ollut vauhti. Paremmat kuin hyvät lähtökohdat korttelikisan maksimaaliseen tuuttaukseen.

Faceen ilmoitinkin surkuhupaisasta kohtalostani. Itsellä on edelleenkin hatarat muistikuvat tapahtuneesta, mutta jälkikäteen oon saanut kuulla, että mitenkäs se oikeesti sitten mahdollisesti meni. Kisa oli vasta alkupuolta ja viimeisessä tiukassa mukulakivimutkassa ennen maalisuoraa näin silmänurkasta kun sisäkurvin puolelta vilahti ja pam. Pelkkää mustaa ja siinä samassa kun silmät levähti auki niin sataviiskyt kirosanaa ja huutoa ja aivan käsittämätöntä kipua. Joku oli sisäkurvista tullut linjalle ja siitä suoraan riemukkaasti voltilla mätkähtäen ratin yli asfalttiin. Pyöräkin lensi jonnekkin hornantuuttiin vastakkaiseen suuntaan. Ne, jotka ovat lentäneet enempi pahempi lipat, tietää miltä se asfaltti tuntuu monen kymmenen kilometrin vauhdista. Nyt ei edes ehtinyt miettimään ilmalennon aikana että kohta muuten sattuu.

Hataria muistikuvia siitä, kun makasin kuulema puolituntia liikkumatta odottaen ambulanssia ja filmi palasi raiteilleen vasta sairaalassa, kun makasin kuvattavana. Lpputulemana siis aivotärähdys ja säpäleiksi mennyt solisluu. Oikea puoli sai muutenkin hittiä, kun lonkka turposi omaan hiiteensä ja sisuskaluissa epäiltiin sisäistä verenvuotoa turvotuksen takia. Onneksi ei sen pahempaa. Tilanne voisi olla toki huonompikin.

Thanks to Viivi, joka tuli osimmoilleen mestoille ja auttoi pakkaamaan kamat ja saatteli hostin kanssa mut kentälle heti kolarin jälkeisenä iltana. Sairaalasta saadut kiipulääkkeet kouraan ja kotimatkalle. Turussa pääsin heti lekuriin, mutta leikkausta piti odottaa viikko. Voin kertoa, että pisin viikko ikinä... sitä tuskan ja kivun määrää, niin henkisesti ja fyysisesti. Meni kyllä kipulääkehöyryissä enemmän jo epätoivoisen huumorin puolelle. Ei tällaista lopetusta kyllä tälle kaudelle olis enää toivonu :'D  Onneks perhe, läheiset ja ynnä muut ovat olleet kyllä korvamattomana tukena mulle. Thanks a lot <3

Pirstaloitunut solisluu kursittiin raudalla ja ruuvein kasaan ja nyt sitten kantositeen turvin mennään hiljaa hissukseen kuun loppuun, jolloin sitten mennään lääkärin kontrolliin. Ensimmäiset yöt leikkauksen jälkeen olivat yhtä helvettiä. Pää on jo valmiiksi sekaisin ja siihen vielä myrkyt päälle, niin siitä voi päätellä onko takana rauhallisia ja rentouttavia yöunia. Nope.

Jos joku tulisi kysymään, että miltä nyt tuntuu (kun järki ja ajatustoiminta toimii edes suhteellisen joutuin), niin en välttämätt kaunistelisi ja säästelisi sanoissa. Ei sillä, saapi kysyä ja kiva kun muilla kiinnostaa miten mulla menee! Mutta... Kyllä muutkin kokee kovia kolhuja ynnä muuta ja urheiluahan tää vaan on ja ei se valittamalla parane ja kyllä se siitä...mitänäitänyton. En voi edes sanoin kuvailla sitä tunnetta mikä tuli kun palasin tälle planeetalle siellä pikitien pinnassa. Paska. Voi paska. Eipä sillä, kaatuminen kuuluu lajin varjopuoliin, mutta tämä oli jo ihan liikaa.

Oikeastaan ensin ihan oman mielenterveyteni vuoksi sysäsin suurimman osan tunteista ja ajatuksista jonnekin takaraivon perukoille ja koitin vaan pitää itseni kasassa leikkaukseen asti. Sen jälkeen helpotti fyysinen että henkinen olo hieman. Odottaminen on välillä ihan perseestä.

Koko kausi on ollut yhdenlaista taistelemista oman pään sisällä. Talvi ja kevät sujuivat hyvin nousujohdanteisesti ja satsasin ihan älyttömösti voimavaroja koko touhuun. Tästä kaudesta piti tulla minulle se läpimurto ja ponnahduslauta, mutta toisin kävi. Alamäki alkoi aavistuksen jo silloin, kun siinä maalis-huhtikuussa vedin kauden ekat pannut. Tälli päähän ja ihokuorintaa kummempaa ei sattunut, mutta vaati yli kolme viikkoa päästä normioloihin. Huhti-toukokuu painettiin enempi vähempi terveen kirjoissa ja totaalinen romahdus toukokuun lopussa. SM-kisoista kylmiltään rakentamaan hiljalleen loppukautta ja tämä loppuhuipennus aivan liian aikaisin ja aivan väärällä tavalla. Esteitä kauden mittaan sateli kuin sieniä sateella.

Mitä jäi käteen? En luovuta todellakaan helposti ja olen uskollinen omille tavoitteille.

Paskin homma tässä selkeästi on se, että en vieläkään ole pässyt kunnolla näyttämään edes hieman suotuisimmissa olosuhteissa omaa kapasiteettiani. Meno on ollut jo pitkään sellaista, että joutuu päivittäin kamppailemaan niitä tuulimyllyjä vastaan. Positiivisen pöhinän ylläpitäminen syö miestä kuin miestä ja paskassa rämpiminen on tosi raskasta. Ne valot vaan sieltä päästä sammuu hiljokseen.

Kukaan ei ole tähän hommaan mua pakottanut, vaan omasta puhtaasta halusta tietä on rakennettu siihen, että pääsee mittaamaan sitä mihin omat rahkeet riittää. Vaikka suht avoimesi olenkin juttuja raapustanut, ei se somessa näkyvä puoli ole koko totuus. Pätee kyllä asiaan kuin asiaan. Kukaan ei todellisuudessa tiedä eikä näe mitä siellä kulisseissa on tapahtunut. Everyone has their own battles.

Ensimmäinen ja tärkein juttu tässä tilanteessa on setviä oma ajatusmaailma kuosiin ja jatkaa sen jälkeen pystypäin. Tällä hetkellä olen korvia myöten urheilua ja pyöräilyä ja oikeastaan kaikkea niihin liittyvää. Onko väärin ajatella näin? Ei minusta. Ympyröistä vetäytyminen saattaa tehdäkin nupille vain hyvää, kun irtaantuu joksikin aikaa niistä rutiineista ja tiiviistä elämäntavasta.

Ja samalla olen kyllä vihainen siitä, etten pystynyt parempaan. Vihainen on ehkä turhan jyrkkä ilmaus, mutta pettynyt olen. Todella pettynyt siihen, etten täyttänyt omia lupauksia ja tavoitteita mitä urheiluun tulee. En soimaa tai ruoski itseäni maanrakoon, koska epäonnistuin, mutta nuo tunteet tulevat silti pintaan. Tällä hetkellä on vaikea katsoa takaisin päin ja olla iloinen niistä kaikista hyvistä hetkistä ja niistä onnistumisista, joita on aikaisemmin kokenut. Matka tähän pisteeseen on ollut valtavan hieno kokemus ja ennen kaikkea opettavainen. Niitä omia saavutuksia on kuitenkin hankala arvostaa nyt, koska ne tuntuu mitättömiltä tällä hetkellä. Tavoitteet olivat jossain paljon korkeammalla. Tiedän, että niitäkin osaa enemmänkin arvostaa kun mieli tasoittuu. Tämäkin on niin sanotusti tavoiteorientoituneen urheilijan kompastuskivi; mikään ei riitä ja piiskataan itseään vain kovempiin suorituksiin, eikä välttämätä nähdä sitä kuljettua matkaa ja kokonaisuutta.

On turha kysyä miksi minulle kävi näin, koska moni muukin on varmasti kokenut pohjan omalla tavallaan. Jälkiviisaus on turhaa. Eri juttu jos ei virheistä ota opikseen ja tee muutosta. Hetken aikaa voi märehtiä, mutta suunta on eteenpäin tavalla tai toisella.

Koitan keskittyä paranemiseen ja nimenomaan sallia itselle riittävästi aikaa toipumiseen. Sellainen karuselli kaikkinensa kieputtelee päänuppia. Nythän sitä on rutosti luppoaikaa vaan pötkötellä ja palautua, mutta neljän seinän sisällä vuorokauden ympäri pötköttely alkaa ottamaan jossain vaiheessa kyllä raskaasti kuuppaan (hitusen liioitellusti) eikä ole tämä tämmöinen röhnöttäminen meikäläisen juttu ens alkuunkaan. Täytyy keksiä jotain innostavaa aktiviteettiä tälle lepojaksolle, jottei viimeisetkin järjenhippeet eivät karkaa. Asianhan voi ajatella niin,että otetaan tästäkin ajanjaksosta kaikki ilo irti, ei sitä mahottomia kuitenkaan tarvi kärvistellä kun pääsee taas jalkeille.

Urheilu on kuitenkin viime vuosina näytellyt itselle pääroolia, mutta onneksi on elämässä muitakin asoita, joille voi hyvillä miein pyhittää enemmän ajatusta.  Vaikka a bit sad but true, kun urheilussa ei mene putkeen, vaikuttaa se väistämättä muuhukin toimintaan ympärillä. Niinkuin Noora-Lotta Neziri Ylen tekemässä jutussa, jossa puitiin hänen kohtaamiaan vaikeuksiaan, totesi, että urheilusta saatu nautinto ruokkii sitä, että osaa nauttia muistakin asioista. Niinpä.

Jossain vaiheessa haluan löytää taas sen fiiliksen, jossa urheilu  ja liikkuminen tuottaa puhdasta iloa eikä aiheuta painajaisunia. Haluan jälleen nauttia harjoittelemisesta ja oman fysiikan ruokkimisesta.

Aikaisemmin ei ole kauheasti tarvinnut miettiä sen kummemmin, että mitäs sitten jos se kilpaurheilu yhtäkkiä loppuukin esimerkiksi johonkin vakavaan loukkaantumiseen tai muuhun. Pyörittelin tätä asiaa viimeksi silloin, kun pohdin ylioppilastutkinnon jälkeen AMK-opintojen ja ulkomaille lähdön välillä. Silloin turvauduin suorittamaan opinahjon ensin ja hankkimaan ammatin eli plan B:n. Urheilu ja opiskelu sekä työnteko menivät ihan nätisti käsi kädessä samaa polkua tietenkin verottaen oman osuutensa. Nyt asia on hieman toisenlainen, koska olen oikeasti siinä pisteessä, jossa tuo kysymys nousee oikeasti pintaan vasten kasvoja. Päätösten tekeminen ilman puntarointia missään suhteessa ei ole helppoa.

Välillä hieman itseäkin naurattaa se, että otan asiat välillä turhan tosissaan ja vakavissaan. Nytkin tuolta takaraivosta puskee läpi se hitonmoinen jääräpää uhoten, että saatana minä täältä vielä nousen ja näytän vähintäänkin kaikille. Nyt vain on tylysti laitettava jäitä hattuun. Mutta sekin on vähän kimurantimpi juttu, kun olet nuoresta iästä lähtien ollut tavoitteellinen urheilija ja halunnut tehdä asiat tosissaan kunnolla loppuun asti. Urheilu on aina ollut se henkireikä. Tavoitellut sitä omaa parasta ja eläny täysin rinnoin  urheilun ehdoilla. Rakentanut pitkälti oman maailman sen urheilun ympärille. Niin se vaan on ollut aina. Sekin on toisalta kakspiippuinen juttu. Se ottaa ja antaa. Vielä on auki, miten homma tästä muutoin etenee. Vehkeet lyödään nurkkaan hetkeksi ja mietitään seuraavaa siirtoa kun sen aika on. Tilanne on siltä osin karu, sillä tämä oli jo viides aivotärähdys rytinän seurauksena muutaman vuoden sisään. Tämän takia on syytä miettiä, jatkuuko maantiellä kisaaminen ja missä määrin ja missä muodossa. Mutta kaikki aikanaan.



Tämän postauksen jälkeen pidän tarkoituksella sometauon. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ainakin hetkeksi.