Sinivalkoista huumaa
Vuosi 2017 on ollut erityisen merkityksellinen, sillä
kyseessähän on ollut suuri juhlavuosi. Yleissivistykseen kuuluu tietää, että Suomi,
rakas isänmaamme, itsenäistyi 6.12.1917. Tätä historiallista tapahtumaa on juhlittu
pitkin vuotta koko kotimaassa eri tapahtumin. Juhlavuosi huipentui
itsenäisyyspäivän juhlamenoihin. Itsenäistä Suomea juhlistettiin jyhkein
ilotulituksin, valotaideteoksin ja juhlamenoin unohtamatta osoittamalla
kunnioitusta sodassa olleille ja henkensä isänmaan puolesta menettäneille
havuseppelein, kynttilöin ja kirkonmenoin. Erityisesti Linnanjuhlien Finlandia
ja Maamme saattoi kirvoittaa kyyneleen silmäkulmaan.
Huomiotta ei ole jääneet sankariveteraanien rinnalla
urheilusankarit. Erityisen hienoa oli viime keskiviikkona katsoa
urheilusankareiden edesottamuksia, niin Paavo Nurmen, Lasse Virenin kuin
Leijonien MM-taivalta sekä Lepistön, Kirvesniemen, Mustin ja Niskas-Iivon urotöitä
ja muiden huippujen uurastusta suomalaisen urheilukulttuurin eteen. Suomalainen sisu. Suo, kuokka ja Jussi.
Havuja… Ja niin edelleen.
YLEllä näytetään kymmen-osaista dokumenttisarjaa
Urheilu-Suomi. Henkeen ja vereen suomalaiseen kulttuuriin on aina kuulunut
urheilu. Vuosikymmenten vaihtuessa myös urheilukulttuuri on muuttanut muotoaan
enemmän sankarihenkisyydestä tähtiyteen. Kaupallisuus ja median muuttuminen
ovat muokanneet urheilua enemmän viihdeteollisuudeksi, mutta perusolemus säilyy:
urheilijat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan kansakunnan esikuvia, joita
ihaillaan ja joihin voidaan samastua.
Tässäkin nurjalla puolella on se, että yleensä vain ne
mitalit jäävät mieleen. Yleisön pettymys on aivan valtava, jos tullaan kotiin
tyhjin käsin. Vain menestyjät muistetaan. Huippu-urheilusta yleisölle näkyy
vain vuoren huippu. Kuka muistaa niitä, jotka tekevät työtä vuodesta toiseen
koskaan saavuttamatta yhtään arvokisamitalia? Myös siellä takana on oma
menestystarinansa. Tarinat urheilijoiden takana ovat juurikin se urheilun
suola.
Vaikka itsekin kulkee kohti huippu-urheilijan polkua, olen
aina katsonut suomalaisten urheilijoiden edesottamuksia ainakin television
äärellä. On pystynyt samaistumaan ja ihailemaan valtavaa työpanosta
menestymisen eteen. Nyt sen pystyy määrittämään myös itse, miltä matka tuntuu
ja mitä se myös vaatii. On erityisen hienoa saavuttaa menestystä ja kehittyä
eteenpäin. Tähän mennessä on vyöllä saavutuksia, mutta monta vielä
saavuttamatta. Välitöntä palautetta on sadellut, niin hyvässä että pahassa.
Miltä tuntuisi olla enemmän esillä, esikuva tuleville sukupolville?
Pääasiallisesti ulkomailla yksinäisenä suomalaisena kestävyysurheilijana
sitä edustaa itseään. Tulosta, mainetta ja mammonaa urheilija tavoittelee
itselleen. Halu menestymiseen lähtee itsestä; halu kehittyä, voittaa, olla
paras. Halu osoittaa, että kaikki se oma sekä toisten panostus ei ole ollut
turhaa.
Viime vuosi ulkomailla osoitti sen, että oma läsnäolo
herätti niin kilpakumppaneissa kuin aluksi tiimikavereissakin ihmetystä, kuinka
olin heidän mailleen eksynyt. Siinä hollanikkaat ihmettelivät kuinka kylmästä
maasta Suomesta voi tulla kilpapyöräilijöitä. Kyllä leuka ylhäällä kerroin
olevani suomalainen. Suomalainen kilpapyöräilijä.
Selasin itsenäisyyspäivänä kuvia omalta
maajoukkuetaipaleeltani. Kyllähän Suomen sinivalkoiset värit erottuvat edukseen
massan keskeltä. Kun vetää siniristipaidan päälle, kisaan tulee heti eri
aspekti. Ei mitään ylimääräisiä paineita, vaan pienimutoinen huomio sille, että
miksi tätä kisaa tässä ajetaan. Kyllä täältä ’takapajulastakin’ voi ponnistaa
maailman kartalle. Minulle henkilökohtaisesti on kunnia edustaa kotimaata, olla
ylpeä maastaan ja juuristaan. Kyllä se on ylpeyden aihe. Sinä uskot ja sinuun
uskotaan.