keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kolumni Koillissanomissa 13.12.2017


Sinivalkoista huumaa

Vuosi 2017 on ollut erityisen merkityksellinen, sillä kyseessähän on ollut suuri juhlavuosi. Yleissivistykseen kuuluu tietää, että Suomi, rakas isänmaamme, itsenäistyi 6.12.1917. Tätä historiallista tapahtumaa on juhlittu pitkin vuotta koko kotimaassa eri tapahtumin. Juhlavuosi huipentui itsenäisyyspäivän juhlamenoihin. Itsenäistä Suomea juhlistettiin jyhkein ilotulituksin, valotaideteoksin ja juhlamenoin unohtamatta osoittamalla kunnioitusta sodassa olleille ja henkensä isänmaan puolesta menettäneille havuseppelein, kynttilöin ja kirkonmenoin. Erityisesti Linnanjuhlien Finlandia ja Maamme saattoi kirvoittaa kyyneleen silmäkulmaan.

Huomiotta ei ole jääneet sankariveteraanien rinnalla urheilusankarit. Erityisen hienoa oli viime keskiviikkona katsoa urheilusankareiden edesottamuksia, niin Paavo Nurmen, Lasse Virenin kuin Leijonien MM-taivalta sekä Lepistön, Kirvesniemen, Mustin ja Niskas-Iivon urotöitä ja muiden huippujen uurastusta suomalaisen urheilukulttuurin eteen.  Suomalainen sisu. Suo, kuokka ja Jussi. Havuja… Ja niin edelleen.

YLEllä näytetään kymmen-osaista dokumenttisarjaa Urheilu-Suomi. Henkeen ja vereen suomalaiseen kulttuuriin on aina kuulunut urheilu. Vuosikymmenten vaihtuessa myös urheilukulttuuri on muuttanut muotoaan enemmän sankarihenkisyydestä tähtiyteen. Kaupallisuus ja median muuttuminen ovat muokanneet urheilua enemmän viihdeteollisuudeksi, mutta perusolemus säilyy: urheilijat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan kansakunnan esikuvia, joita ihaillaan ja joihin voidaan samastua.

Tässäkin nurjalla puolella on se, että yleensä vain ne mitalit jäävät mieleen. Yleisön pettymys on aivan valtava, jos tullaan kotiin tyhjin käsin. Vain menestyjät muistetaan. Huippu-urheilusta yleisölle näkyy vain vuoren huippu. Kuka muistaa niitä, jotka tekevät työtä vuodesta toiseen koskaan saavuttamatta yhtään arvokisamitalia? Myös siellä takana on oma menestystarinansa. Tarinat urheilijoiden takana ovat juurikin se urheilun suola.
Vaikka itsekin kulkee kohti huippu-urheilijan polkua, olen aina katsonut suomalaisten urheilijoiden edesottamuksia ainakin television äärellä. On pystynyt samaistumaan ja ihailemaan valtavaa työpanosta menestymisen eteen. Nyt sen pystyy määrittämään myös itse, miltä matka tuntuu ja mitä se myös vaatii. On erityisen hienoa saavuttaa menestystä ja kehittyä eteenpäin. Tähän mennessä on vyöllä saavutuksia, mutta monta vielä saavuttamatta. Välitöntä palautetta on sadellut, niin hyvässä että pahassa. Miltä tuntuisi olla enemmän esillä, esikuva tuleville sukupolville?

Pääasiallisesti ulkomailla yksinäisenä suomalaisena kestävyysurheilijana sitä edustaa itseään. Tulosta, mainetta ja mammonaa urheilija tavoittelee itselleen. Halu menestymiseen lähtee itsestä; halu kehittyä, voittaa, olla paras. Halu osoittaa, että kaikki se oma sekä toisten panostus ei ole ollut turhaa.

Viime vuosi ulkomailla osoitti sen, että oma läsnäolo herätti niin kilpakumppaneissa kuin aluksi tiimikavereissakin ihmetystä, kuinka olin heidän mailleen eksynyt. Siinä hollanikkaat ihmettelivät kuinka kylmästä maasta Suomesta voi tulla kilpapyöräilijöitä. Kyllä leuka ylhäällä kerroin olevani suomalainen. Suomalainen kilpapyöräilijä.
Selasin itsenäisyyspäivänä kuvia omalta maajoukkuetaipaleeltani. Kyllähän Suomen sinivalkoiset värit erottuvat edukseen massan keskeltä. Kun vetää siniristipaidan päälle, kisaan tulee heti eri aspekti. Ei mitään ylimääräisiä paineita, vaan pienimutoinen huomio sille, että miksi tätä kisaa tässä ajetaan. Kyllä täältä ’takapajulastakin’ voi ponnistaa maailman kartalle. Minulle henkilökohtaisesti on kunnia edustaa kotimaata, olla ylpeä maastaan ja juuristaan. Kyllä se on ylpeyden aihe. Sinä uskot ja sinuun uskotaan.


maanantai 11. joulukuuta 2017

Sattuipa kerran... kolumni 8.11.2017


Kiireessä se piti lähteä illan selekään. Siinä oli alakuun vierähtänyt auton ratin takana muuan tunti ja samanmoinen olisi sitten edessä kapearattaisen ohjaamossa. Kahavit sentään hörpin ja silimiä ummistin muutaman hullun minnuutin ennen lähtöä. Kiireellä lähteminen tietää aina pientä jännitysmomenttia ja näin myöskin tällä kertaa.

Näin talavisaikaan kerrospukeutuminen on kaiken a ja o. Tuo ajoviima mennee niin heleposti luihin ja ytimiin. Mulla se tahtoo varpaat paleltua heti elohopean painuessa pakkaslukemille. Monesti on joutunut kesken ajojen hyppimään pitkin tien poskia, että saisi jalakoihin lämpöä.

Taputtelin itseäni olalle etten jäänyt väsyksissäni peiton alle möllöttämään. Kirpakka pakkanen viimeistään herätteli nukuksissa olevan. Osimmoilleen reilu muutaman tunnin istunto oli siis edessä ja tarkoituksena oli ajella reipasta kyytiä. Sehän tiesi aikamoista lenkkiä, koska tuossa ajassa ehtis vaikka naapuripitäjän rajamerkkejä tarkastelemaan. Moottori vähän yski, kun rasitusta oli menneinä viikkona ollut riittävästi, mutta kun alakuun leiskautti sopivasti pikomia niin jopas lähti vauhti lentoon.

Löytyy vieläkin sellaisia teitä, joita ei ole tähän päivään mennessä tullut koluttua. Tänä syksynä varsinkin oon ollut aivan hurmioissani soratielenkeistä. Ruskan keskellä kilometrit taittuvat joutuin. Valinnanvarraa löytyy sen verran, ettei edestakaisin sammaa pätkää tarvi ajella. Koilliskaira se jaksaa yllättää aina positiivisesti. Tällä kertaa päätin poiketa tutulta reitiltä ja suunnata teille tietämättömille. Tässä sattuikin sitten kartturille pummi. Olin muka kahtovinani kartasta ettäisyyksiä, mutta pieleenhän se meni, että heilahti. No, eipä siinä mittään sen kummempaa, kun piti pistää vauhtia melekein läkähtymiseen asti lissää, että ehtisi ihimisten aikoihin kottiin.

Olin suorastaan mykistynyt ilta-auringon loisteesta ja taivaanrannan väreistä. Valehtelematta upein auringonlasku vähhään aikaan. Ja sattuipa vielä niin, etä tie kuluki mahtavalla harjulla ja vettä oli näkyvissä molemmin puolin sekä mutkaa mutkan perrään ja mäennyppylää silimänkantamattomiin. Kaikesta sadunhohtoisuudesta huolimatta peleko hiipi takaraivoon; pakkasukkohan sieltä salakavalasti koitti kylymyyttä puskea. Ei kait siinä muuten, mutta yhet välihousut ja kengänpäälliset oli alkurytäkässä jääneet pyykkinarulle. Ja housutki repes kesken matkan.

Ylleensä takataskuihin on pakattu vararenkaitten ja työkalujen sekkaan evästäkin heikon hetken varalle. Se tuo energiavarastojen tyhjentyminen ei ole naurunpaikka ollenkaan, varsinkin silloin kun satut olemaan tyhyjällä selekosella ypöyksin. Enpä muistanut edellisellä reissullani syöneeni kaikkea parempiin suihin. Näläkä alako kurnia sisuskaluissa, kun matkaa oli taivallettu oletetun puolen välin paremmalle puolelle. Kaivelin siinä sitten pyöräilijän lempievästä takataskusta; jäähänhän se banaani oli mennyt. Ja samoten juomat pulloissa… kohomettunut banaani ja umpijäinen juoma olivat laiha lohtu, kun kylille osoittava kyltti näytti vielä 48 km.

Onneksi sentään olin muistanut kiireiltäni ladata etuvalon akun täyteen. Kerran nimittäin sattui niin, että tuolla Iivaaran perukoilla syystä jos toisesta tuikku sammui ja siinäpä sitä sitten oltiin. Vilikas mielikuvitus pisti rivakasti kampeen vauhtia, kun jokainen kiven murikka ja pensas muistutti vähintäänkin suurta petoelläintä siinä hämärän rajamailla. Ja pyörä kolisi joka ikiseen soratien kuoppaan.

Tästä koettelemuksesta selevittiin kaikesta huolimatta ja syvä huokaus pääsi kotiovella. Saatoin itseäni hieman sättiä. Mutta täytyy ajatella positiivisesti: en ees vetäny kummoon ojanpohojalle tällä kertaa vaikka tie olikin paikoin kunnon liukumiina. Rengasrikko olisi ollut kyllä kirsikka kakun päälle. Se sisäkumin vaihtaminen valamiiksi paleltuneilla sormilla ei käy ihan käden käänteessä.

Tämmöstä se urheilijan arki välillä on. Seuraavan päivän reissulle viisastuneena otin kyllä termarit ja kylymyyttä kestävät evväät mukkaan. Vaan eipä niitä tarvittu, kun matkan varrelta välipalaksi löytyi pakkasyön jäädyttämiä puolukoita mättäältä puron varrelta. Aina ei tiijjä mistä sitä ittensä löytää.