#This is it!

Omissa arkistoissani löytyy monen monta aloitettua tekstiä tältä loppuvuoden puoliskolta. En ole ollut kykeneväinen viemään aloituksia menestyksekkäästi maaliin asti. Aloin pureskelemaan koko tätä "pyöräilyuraani", mutta jouduin luovuttamaan jo alkumetreillä. Asiassa on niin paljon pureskeltavaa ja mietintä synnytti vain enemmän ajatuksia, jotka vaatinevat täysin oman lukunsa. On vaan niin paljon asioita, joita ei voi purematta niellä.

Tällä kerta aloitetaan siitä, mistä aita on matalin ja vuoden aikaan nähden passeli paikka alkaa purkamaan mennyttä vuotta. Jännä juttu miten sitä joulunpyhät aina yllättää ja vuoden loppu häämöttää jo aivan nurkan takana.

Aikamoinen vuosi on kyllä ollut tämä 2018. Ei se aivan läppeensä täysin paska ole ollut, vaikka liikaakin sitä kurjaa sattumusta sattuikin nokan eteen. Paljon ristiriitaisia tunteita herättää tämä muistelu.

Olen ollut jotenkin aivan lukossa. Yksinkertaisesti en ole kyennyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi, vaikka yleensä minulta tulee tekstiä sivukaupalla tuosta nuin vain. Ja tämä uusi elämänmuutos on kyllä vaatinut enempi vähempi voimavaroja ja vienyt suuren osan aivotyöskentelystä. Olen tässä viime viikkoina uppoutunut täysin työntekoon, samalla paeten juuri nuita omia ajatuksia ja fiiliksiä, vaikka tottakai jossain kohtaa tulee se kuuluisa seinä vastaan ja kissa on nostettava pöydälle.

Odotukset olivat huipussaa vuoden alussa, kun sai aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Ammatti ja valmistuneen paperit takataskussa ja leikattu ranne suhteellisen kuosissa pääsin työstämään fysiikkaa eteenpäin. Mieli oli puhdas syksyn stressistä niin mikäs siinä kun pääsi purkamaan kasautunutta energiaa pyörän päällä. Kauden tavoitteet ja kulku oli hyvinkin selvillä kun lensin takaisin Hollantiin enne kisakauden avaamista. Tutut ympyrät ja uusi kilpailukykyinen tiimi odotti.

Kausihan lähti hyvin liikkeelle ja odotukset olivatkin korkealla ja moti huipussaa. Ensimmäinen vastoinkäyminen oli tärkeimmällä hetkellä sairaskierre, joka veti kyllä viimeisetkin voimanrippeet tästä kropasta. Mystiseen sairasteluun löytyikin vasta viikkojen päästä ratkaisu ja suurin osa tärkeimmistä kisoista meni sivu suun kankkulan kaivoon.

Lennosta vaihdettiin suunnitelmia ja kappas kun kunto lähti hyvään nousukiitoon ja hyviä kisoja tuli ajettua. Kiito loppuikin asfalttiin melkein heti Hollantiin paluun jälkeen heinäkuun lopulla ja siitä sitten alkoikin tämä musta kausi. Se siitä sitten. Siitä on jauhettu jo kyllästymiseen asti.

Suurin ja merkittävin oivallus on ollut se, että silmälaput ovat pudonneet ja olen oikeasti osannut katsella omaa menoa niin sanotusti ulkopuolisin silmin. Olen ollut ennen kaikkea ihan jäätävä suorittaja, joka puskee höyryveturin lailla paikasta a paikkaan b. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, miten asiat on menny ja mitä olisi pitänyt ehkä tehdä vähän toisin. Jälkiviisaus on turhaa, ellei siitä ota mitään opiksi.

Mitä jäi käteen? Jos negatiivisesti ajateltas, niin äkkiseltään päälimmäisenä paskaksi mennyt kisakausi, kilpaurheilun väliaikainen loppu, terveys retuperällä, mielenterveys vielä enempi hajalla ja koko muu elämä täysin pilalla. Tottakai tässä vaiheessa päälimmäisenä on ne suossa rämpimiset ynnä muut paskemmat fiilikset. Tämän piti olla minulle se the year, mutta vihkoon meni että heilahti, työkaveria siteraaraten "tienaamassa" kävin, mutta tyhjin käsin palasin.

Onneksi minulla on muutakin elämässä kuin urheilu. Vaikka se näytteleekin pääroolia, tai siis näytteli, ei kattilat tyhjyyttä kolise (muuta ku korvien välissä haha). Nöyrä kiitos ja kumarrus heille, jotka joutuivat sivusta myötäelämään tuota kurjaa ajanjaksoa. Jos mulla oli helevetin raskasta, tiedän että muillakin oli. Kylliksi en voi ylistyssanoja jaella lähimmäisilleni sekä monille muille, jotka yrittivät minua monin tavoin tsempata eteenpäin. En ollut oma itseni ja vieläkin kipuilen tiettyjen ongelmien kanssa joka ikinen päivä, mutta koitan sen olla vaikuttamatta yleiseen ilmapiiriin ympärilläni. Taakoiksi taikka vaivoiksi en rupia.

Jos en muuta tässä rämpimisen aikana ole oppinut, niin vaikkei asiat olekaan niin yksioikoisia, omalla suhtautumisella voi nähdä asiat paremmassa valossa. Märehtiminen on aivan turhaa, vaikka se hetkellisesti saattaakin tyhjentää kyynelkanavat ja helpottaa painolastia rinnalta, koska se myrkyttää vahvemmankin mielen. Asioiden hyväksyminen ja itselleen myöntäminen sekä uudelleen asennoituminen vaikuttavat pitkälti siihen, miten elämäänsä jatkaa. Valehtelisin silmät ja korvat täyteen paskaa, jos päätösten tekeminen olisi ollut helppoa. Olen sanonut tämän jo sata kertaa, mutta kertaus on opintojen äiti. Vielä joskus pyörittelen ajatusta kisaamisen jatkamisesta. Tällä hetkellä tai lähitulevaisuudessa se ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Kukaanhan sitä ei kiellä vaihtamasta lajia tai jatkamasta harjoittelua, mutta minä ainoastaan tiedän omat rajani ja realiteettini mihin pystyn ja kykenen. Tieten tahtoen en hypi lääkäreiden nenille vaikka kuinka tekisi välillä mieli.

En pystyisi enää palaamaan samanlaiseen rytmiin, jossa paiskin töitä menemään tässä edellisten muutaman vuoden ajan. No chance at all. Ei ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Saatikka selviän nyt uudesta arjestani ja täysipainoisesta työstäni, en todellakaan voisi ottaa rinnalle täysipainoista harjoittelua. Olen kykeneväinen suoriutumaan työstäni ja kevyestä aktiivisuudesta, mutta thats all. Tottakai henkeen ja vereen olen aina ollut kilpailuhenkinen ihminen, mutta suuntaan olemassa olevan intoni jonnekin muualle ja koitan nauttia vain päivä kerrallaan siitä, mitä se tuo tullessaan. Aina tulee uusi päivä ja uudet mahdollisuudet. Heitän takaperinvoltit sille, kun päivä on mennyt ilman minkäänlaista problematiikkaa.

En enää piiskaa itseäni siitä, etten herääkkään ennen aamu kuutta, jotta ehtisin ennen aamuista työpätkää tekemään päivän ensimmäisen rääkkisession. Eikä soimaa itseäni siitä, kun en jaksakaan tyäpäivän jälkeen lähteä hinkkaamaan tien päälle sitä muutaman tunnin peekoosessiota. Herään hieman aikaisemmin, jotta saan päiväni ja aivoni käyntiin rauhallisella aamupalalla ja kahvinryystöllä ja saatan ehkä käydä salilla vähän pumppaamassa olemattomia riukujani tai laittaa ne lenkkitossut jalkaan ja huitasta puolen tunnin saunalenkin jalkaisin. Ilman mitään suorituspakkoa tai paineita. Pyörä on pysynyt naulassa tovin.

Arki on saanut aivan eri mittakaavat. Toisaalta nautin tästä rennommasta menosta, mutta minkäs sille teet kun toisaalta hieman kieroutuneesti nautit itsesi rääkkäämisestä. Mistään muusta oikein ei saa sitä endorfiinihuumaa, kuin hillittömän hapokkaasta meiningistä.

Rososta pintaa siloittaa ennen kaikkea se, että kaikesta selvittiin vuoden loppuun asti kuitenkin ihan kohtuudella. Vaikka urheilun saralla tavoitteet jäi sinne käden ulottumattomiinsuuremmalata osalta, on syytä silti olla omaan panokseen jokseenkin tyytyväinen. Kaikki se mitä mitä ennen surkuhupaisaa lopetusta tein itseni eteen, aiheuttaa pientä ylpeyttä. En pistänyt itseäni mihinkään helppoon paikkaan tietoisesti ja seurasin unelmiani. Se kait se tässä on tärkeintä.

Käteen jäi roppakaupalla hienoja hetkiä ja muistoja niin urheilun parissa että muutenkin, mahtavia tyyppejä ja yhdessäoloa, rakkautta, epäonnea, surua, kipua ja voimaannuttavia kokemuksia. Opin vuosi jälleen ja kasvun paikka.

Miten tästä eteenpäin? En tee ainakaan mitään uudenvuoden lupauksia, koska muutoksiin ei tarvita vuoden vihoviimeisintä päivää, jolloin yleensä lupaillaan jollakin tapaa parantaa tapoja tai olla parempia ihmisiä.

New year, new me. Luulen, että on aika etsiä itselle uusi paikka ja miettiä miten elämänsä haluaa elää.