Sä et oo ansainnu syödä ku oot niin läski!

Heitän tähän kärkeen Ylen sivuilta bongatun uutisoinnin koskien urheilijoiden henkisiä ongelmia.
Kissa on taas nostettu pöydälle. Hyvä niin, koska tämä on tärkeä aihe, josta kuuluu puhua.

"Mielenterveysongelmat ovat iso, mutta suurelta osin vaiettu ongelma urheilussa. Häpeä ja leimautumisen pelko estävät huippu-urheilijoita kertomasta vaikeuksistaan."

"Kun urheilija loukkaantuu fyysisesti, hän kääntää jokaisen kiven löytääkseen ongelman ytimen. Kun urheilija sairastuu henkisesti, hän vaikenee."

Psyykkisistä ongelmista ei paljon puhuta urheilupiireissä, vaikka ongelmat ovat yhtä yleisiä kuin muillakin ihmisillä. Tutkimusten mukaan noin 40 prosenttia urheilijoista kokee uransa aikana psyykkistä oireilua, psykologi Görän Kenttä arvioi."

Voihan se olla ehkä helpompaa vedota siihen, että päivänkunto ei ollut syönnillään versus että menestyspaineet ottivat suorituksessa ylivallan. Harvemmin kuulee urheilijan kertovan pieleen menneen kisan jälkeen, että paineet olivat liian kovat, jännitti liikaa tai ei edes huvittanut. Enemmänkin vedotaan juurikin fyysiseen puoleen.

Toinen suositus tähän jatkoksi: suosittelen lukemaan Kiira Korven urasta kertovan kirjan Ehjäksi Särkynyt. Ahmin kirjan kannesta kanteen hyvin nopsaan. Siinä lukiessa ihan hätkähdin, kuinka paljon samojen asioiden kanssa painin itsekin. Kirjan kertomus herätti hyvinkin paljon tunteita ja muistikuvia omista urheiluajoista ja sivuilla oli paljon samaistuttavia asioita. Välillä olin täysin hämilläni. Vaikka ei meitä urheilijoina voi edes pistää samalle viivalle, menestys ei aina ole se tärkein pointti. Olit sitten kansallisella tai kansainvälisellä tasolla lajista riippumatta, samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia mahtuu yllättävän moneen.

Olen monestikin mietiskellyt sitä, että täytyy olla pikkuisen päästään vialla ja vinksahtanut, jos mielii urheilussa olla kaikkien paras. Vaatii ihan jäätävän paljon ihmismielestä ja kropalta voimavaroja, kun koittaa kestää siinä painekattilassa. Mutta se onkin omaehtoinen valinta ja hieno tie kuljettavaksi kaikesta haastavuudestaan huolimatta. 

***

Käänsin kodistani peilit. Ne, joita en voinut kääntää, joko peitin tai yksinkertaisesti olin katsomatta. Itseinho oli jo liian kuvottavaa. Läskiperse. Epäonnistuja. Ruma ja arvoton. Kaikki se paha olo piti tukahduttaa. Ja se pakokeino oli syöminen. Tai tarkemmin sanottuna syömättä jättäminen. Kun kaikki muu elämässä oli yhtä kaaosta, niin tietyn tiukan kaavan noudattaminen oli viime kädessä se ainoa pakokeino, joka piti edes jonkun asian tiukasti hyppysissä. Tässä kohtaa överit ei ollut se paras mahdollinen vaihtoehto.

Vahvakin ihmismieli voi tiukan paikan tullen olla heikko. Kukaan ei jaksa annettua taakkaansa enempää.

"Hyvä ihminen, etkö sä syö koskaan?"
"Oho...minne sun jalat on hävinny?"
"Oletpa sä kovassa tikissä!"
"Meneeköhän tuo sun reenaaminen nyt vähän yli...?"
"Sä et oo muuta ku luuta ja nahkaa..."
"Sä oot tosi ruma. Ja lihava."

Kaikki nämä ulkopuolisten ihmisten suusta kuultua. Jokainen kommentti tuntui piikiltä lihassa.

***

Älkää piirtäkö mieleen nyt stereotyyppistä kuvaa anorektikosta. Tiedän näyttäneeni sairaalloiselta verrattuna siihen, mitä ns. normaalissa kunnossa olin ja sen hetkinen olomuoto oli minulle kaikkea muuta kuin normaalia. Tarkalleen tarkoitan tässä sitä, että parin hassun kilon pudottamisesta tuli pakkomielle, ja vedin siistimisprojektin yli, tarkalleen ottaen yli kymmenen kiloa yli. Ja tein sen tarkalleen yhdeksän viikon aikana. Ja vielä treenikauden "kehitysvaiheessa", kun piti tahkota tehoja koipiin ja lisäkapasiteettia keuhkoihin.

Että mitenkä meni noin niinku omassa mielestä? Tuon projektin aikana olin kuitenkin ihan täynnä energiaa, tai siis luulin olevani. Tottakai mieli oli yltiöpäisen energinen, kun huomasi vaakalukeman tippuvan hyvää vauhtia ja kaikki luisti kuin rasvattu, korvien väli pysyi tosi hyvin kasassa. En huomannut mustia silmänalusia, paistavia kylkiluita, tupottain tippunutta tukkaa, lommoposkia enkä paljon muutakaan varottavia merkkejä siitä, mihin olin itseäni vetämässä. Tie nousi pystyyn sitten kerta heitolla.

Tilanne oli helppo piilottaa, koska oli reenikausi menossa ja pääosin liikuin vain kodin ja työpaikan väliä, eikä kukaan ollut lähemmin kyttäämässä vieressä. Ja olin tosi hyvä esittämään reipasta ja muutenkin piilottamaan huonon tuuleni. Pidin suuni visusti kiinni. Kunnon supersuoriutuja. Ainakin siis ennen olin, nyttemmin tästä pahasta tavasta on päässyt jo jokseenkin eroon. #tunnollisentytönsyndrooma.

Selkäranka katkesi ja ajauduin siitä sairaskierteeseen. Kroppani ei yksinkertaisesti kestänyt itseaiheuttamaani taakkaa ja päätti puolestani puhaltaa pelin poikki. Tämä tapahtui muuan vuosi takaperin keväällä. Edellisvuotena olin kärsinyt aikaisemmista kaatumisista johtuneista pääongelmista ja lukuisista muista loukkaantumisista ja vastoinkäymisistä, mikä teki parista kaudesta repaleisen. Sama toistui heti seuraavasta alkukaudesta, kun vedin itse itseni monttuun. Luulin tekeväni oikein.

Käännekohta oli noiden kausien välissä, kun päätin panostaa urheilu-uraani 110%. Homma meni totisemmaksi kun pääsin mukaan isoihin ympyröihin ja mielessä kytenyt huippu-ura sai tarvitsemaansa tuulta alleen. Ja melkein heti yli-innokkaana vedin itseni pölisten pöpelikköön. Palapelissä oli haitolla liian monta vääränlaista palaa, joiden sovittaminen kuvioon vei minusta mehut ja teki hallaa itsetunnolleni. Henkisestä taakasta johtuen minäkuvani vääristyi ja peilistä tuijotti mitätön kasa pelkkää paskaa.

Vaikkei oma laji ole mitenkään kytköksissä ulkonäkökeskeisyyteen, laji kuin laji ulkonäköäsi ja ulkomuotoasi tullaan arvostelemaan jossain kohtaa. Kirjoitin aikaisemmin keskustelua aiheuttaneen Läskiperseestä kuivan kesän oravaan, jossa ruodin juurikin tätä läski- ynnämuuta huutelua. Vaikka muiden kommentit omasta ulkonäöstä ei pitäisi painaa vaakakupissa paskan vertaa, mutta kun siihen lisää oman kieroutuneen ajattelutavan, on mainio soppa valmis. Hankala on täysin eritellä sitä, mistä se ajatusmaailman muutos johtuu, mutta itselle vaikutti juurikin kyltymätön menestymisen ja suorittamisen tarve ja henkiset paineet ja ahdinko.

***

Nykyinen päävamma hieman hankaloittaa menneiden miettimistä, mutta edelleen tietyt tuntemukset ja tiukkaan iskostuneet ajatukset ja mielikuvat ovat jättäneet silti selkeät jäljet.

Yritin ahtaa itseäni tiettyyn muottiin, mikä oli totuudesta poiketen hyvinkin vääristynyt. Olin luonut mielikuvan itselleni millaiselta huippu-kunnossa oleva urheilija näyttää, piittaamatta ollenkaan niistä pienistä signaaleista, jotka yrittivät hälyttää minun menevän vahvasti väärään suuntaan. Keskityin enemmän ulkoisen olemuksen muuttamiseen. Halusin kaiken olevan täydellistä, välittämättä siitä, mitä urheileva kehoni oikeasti tarvitsi. Olin täysin unohtanut sen tärkeän pointin, etten kuunnellut kehoani ja vaadin siltä lähes täysin mahdotonta. Hauskaahan tässä on se, että tavallaan tiesin mitä piti tehdä, pelkästään jo koulutuksenikin puolesta, mutta silti mieleni kääntyi minua vastaan tehden aivan päinvastoin, kun kuului.

Eristäydyin ihmissuhteista, kun päinvastaisesti niistä olisi pitänyt pitää paremmin kiinni. Sulkeuduin ja esitin kaiken olevan hyvin. Ulospäin saattoi näyttääkin siltä, mutta sisimmässäni huusin. Huusin kurkku suorana pahaa oloani. Ylisuorittaminen ja yltiöpäinen kontrolli piti pääni kasassa ja fokuksen tavoitteissani. Luulin sitä aluksi yltiöpäiseksi raudan lujaksi motivaatioksi. Pistän kaiken likoon ja annan ihan kaikkeni ja sitä rataa, Toteutus vaan oli aivan väärä.

Oman kehon kuuntelu ja tunteminen ovat urheilussa pärjäämisen ehdoton ehto. Et voi yrittää muuttaa kehosi toimintoja tai ulkomuotoa loputtomiin, kun luontaiset omat fysiikan lakisi tulevat vastaan. Tiettyyn pisteeseen voi mennä, mutta sen ylimeneminen voi olla turmiollista.

Syömiseen, kehonkuvaan ja itsetuntoon liittyvät ongelmat eivät ole olleet aikaisemmin niin paljon puhuttuja. Nykypäivän somesta löytyy lukematon määrä koskettavia tarinoita siitä, miten joku on selvinnyt vaikeasta syömishäiriöstä tai muusta vastaavasta vakavasta sairaudesta. Ja toisaalta tämä on hyvä asia; ihmiset voivat löytää tältä väylältä sen välttämättömän avun, jos sitä muualta ei saa haettua. En sanoisi, että ongelmien puhuminen julkisuudessa olisi mikään trendi tai ilmiö, jolla haetaan huomiota, vaan enemmänkin halutaan jakaa vertaistukea samassa tilanteessa riutuville. Ja nostetaan se kuuluisa kissa pöydälle.

***

En hakeutunut apua tähän ongelmaan, enkä saanut mitään diagnoosia, sillä onneksi tipahdin takaisin maan pinnalle riittävän ajoissa. Minun kokemukseni ei ole ääripäästä, mutta varottava esimerkki siitä,  kuinka oma ajatusmaailma voi kääntyä itseäsi vastaan ja toisekseen kun urheilu ja menestyminen on se tärkein asia, joka määrittää sinua ihmisenä. Omilla valinnoilla on merkitystä kuinka uralla etenee. Pahin kilpakumppani olet itse itsellesi.

Minä päätin selvitä yksin. Minä yksin olin vastuussa omasta elmästäni ja naiivisti ajattelin, että siihen ei tarvita muita hästäämään. Myöhästä se siinä vaiheessa on kun paska on jo housussa tai oksennus rinnuksilla. Apua olisi ollut varmasti saatavilla monilta eri tahoilta. Mutta eihän aina niin reipas ja iloinen positiivisuuden perikuva voinut myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa ulkopuolisten apua.

Kun kroppani pisti totaalistopin, makasin vuoteen omana pitkän tovin. Lisäksi kärsin suunnattoman useasti migreenistä ja muista pääoireista samaan syssyyn. Lepäsin. Lepäsin. Lepäsin. Se oli ainut asia, johon keskityin. Itseni parantamiseen ja ajatusmaailmani muuttamiseen. Jossain vaiheessa järki voitti ja pystyin myöntämään itselleni, että näin ei voi jatkua. Toivuin. 

Toivuin niin hyvin, että loppukausi olikin ns. urani huippukohta. Sen se vaati; totaaliseen monttuun painumisen ja suunnanmuutoksen. Olin uskomattoman hyvässä vedossa loppukaudesta ja kehityskäyrä oli jälleen nousussa. Kroppani tuntui pitkästä aikaa omalta ja toimi vaatimallani tavalla ja samalla palautui yllättävän nopeasti.

Tässä edesauttoi kaiken ylimääräisen paineen karsiminen elämästä. Keskityin vain niihin asioihin, jotka tuottivat oikeasti mielihyvää ja vahvistivat itsetuntoani. Terveellä tavalla. Perheeni ymmärsi ahdinkoni ja tuki minua. Aluksi peitin kaikki ongelmani myös heiltä, mutta pinnistelyjen jälkeen avasin vuolaan sanaisen arkkuni. Puhuminen kannattaa, koska se oikeasti auttaa. Myötätunnon saaminen on ehkä parasta toipumisprosessin aikana. 

En enää yrittänyt väkisin suorittaa, vaan oikeasti nautin tekemisestä. Aluksi en päässyt pyörällä puolta kilometriä kauemmaksi, kun oli palattava takaisin. Joka kerta siirsin merkkiä kauemmas. Opin hallitsemaan ajatukseni ja mieleni uudestaan ja otin kopin kokemuksesta. Tiedostan ne asiat, jotka ajoivat minut tuohon tilanteeseen ja niiden työstäminen on helpottanut minua huomattavasti. Vieläkin tietyissä tilanteissa nuo ikävät fiilikset nostavat päätään ja hetkellisesti sysäävät raiteilta, mutta osaan potkaista niitä persuksille riittävän ajoissa, jotta historia ei toistaisi itseään.

On hieman järkyttävää ajatella jälkikäteen, kuinka ahtaalle sitä voi itsensä oman käden kautta laittaa. Kun on niin täysin sitoutunut ja tosissaan saavuttamaan tavoitteensa. Tai muita päähänpinttymiä.

Ajanjakso oli onneksi suhteellisen lyhyt, mutta lyhyessäkin ajassa voi tapahtua vahinko. Tässä tapauksessa pahimmalta vältyttiin ja enemmän ajattelen sen kasvun paikkana. Opin itsestäni paljon tuona aikana ja kokemus teki minusta vahvemman. Löysin heikkouteni ja rajani.

***

Ravinto on se, joka pitää urheilijan koneiston liikkeellä. Terve suhtautuminen ruokaan ja ravinnon optimointi vaikuttavat oleellisesti suorituskykyyn ja palautumiseen. Netti on pullollaan ravintosuosituksia ynnämuuta erikoisruokavaliota ja dieettiä, karppausta, lakto-ovo-vegeä, -tontonton-valioita ja niin edelleen. Neuvoisin tässä kohtaa käyttämään maalaisjärkeä ja unohtamaan piiruntarkan hifistelyn ja kikkailun. Ruoasta saa ja pitää nauttia. Ruoki kehoasi  niin kuin se tuntuu hyvältä ja riittävältä.  Osa jutuista toimii toisilla ja osa taas toisilla. Mutta se yksi laskiaispulla tai puolikas levy suklaata sillon tällöin ei pilaa elimistöäsi, eikä siitä pidä lähteä tunnin maksimilenkille morkkista poistamaan.

Voisi sanoa, että söin aivan liian yli-terveellisesti, puhtaasti ja grammantarkasti. Joka ikinen suupala kulki keittiövaa'an kautta kitusiini. Edelleen tiedän, montako cashewpähkinää painaa 20g. Suuhuni ei eksynyt mitään ruokavalion ohi. Hälytyskellot eivät alkaneet edes silloin soida, kun kesken yötä heräsin huutavaan nälkään ja kävin nakkaamassa naamariin puolen kymmentä rusinaa...ja tämä sama toistui turhan useasti..morjens. Minulla oli käytössä ostettu, minun tarpeisiin laadittu ruokavalio, jota jaksoin noudattaa muutaman viikon. Sitten aloin kaventamaan sitä ja nipistämään reilusti määristä. Ensin välipalat saivat lähöt ja lopulta sitten lämpimistä aterioista pätkin surutta puolet annoskoosta pois. Well done hei!

Kappas kummaa kun ehdottomalle kieltolistalle oli kuuluneet kaikki sokeriset herkut, pikaruoat, pitsat ynnä muut tuhdit setit, pätkähdin ääripäästä toiseen. Aloin huomaamattani sortua yhä useammin niihin huonolaatuisimpiin valintoihin. Näläntunne oli järjetön ja kroppa oikein pakosta hamusi kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Kun sallin itseni herkutella, homma riistäytyti siinä mielein lapasesta tuon pitkän kituutusjakson jälkeen ja tankkasin kroppani mössöksi heti offseasonin alettua. Siltikin karkkilakkoani kesti yli vuoden. Ei kait siinä sisällössä niin paljon sanomista, mutta määrät olivat raavaan aikuisen miehen. Otin melkein kaikki pudotetut kilot takaisin. Ei hyvä tämäkään. Jojo on lasten leikkikalu...

Tästä kaikestahan  seurasi tietysti se, että vaikka paino tippui, niin kroppa alkoi sille kuuluisalle säästöliekille vähitellen. Ja vasta kuukausia myöhemmin offseasonilla kroppa veti itseenä ihan kaikki lärvistä alasmenneet kalorit säästöön. Sitten taas alettiin jojoilemaan ja uuden ressipiikin tullessa, kroppa muisti, että joo nyt taas se alkaa sekoittamaan toimintaa, mutta eipäs sitä niin vaan luovutakkaan energiavarastoista. Oman kehon korjaantuminen, hormonitasojen ja yleisen balanssin palautuminen ei tapahdu yhdessä yössä. Muutenkin tavoitteellinen urheilu kuormittaa fyysisesti kroppaa, niin siihen ei mitään ruualla ja syömisellä leikkimistä kannata enää kaveriksi ottaa sotkemaan. 

***

Ja sitten tämä painoasia. Oletko oikeasti onnellisempi kun vaaka näyttää kaksi kiloa vähemmän? Ja karkeasti sanottuna painonpudotus, laihduttaminen ja kehonkoostumuksen muokkaaminen ovat keskenään aivan eri asioita. Vaakalukema ei välttämättä suoraan kerro sitä, että kulkeeko sulla kovaa vai ei. Enemmän määrittää nimenomaan se kehonkoostumus, että mitä se pitää sisällään ja miten kroppa toimii.  Onhan toki niin, että omassa lajissa on merkitsevää, kuinka paljon tuottaa voimaa suhteessa oman kehon painoon.

Ei ole huuhaata optimoida itselleen toimiva ruokavalio, varsinkin kehittävillä treenijaksoilla ja kisakaudella. Kunhan syöt säännöllisesti eli pidät energiatasosi tasaisena ilman notkahduksia ja piikkejä ja tarpeeksi riittävästi jotta tulet kylläiseksi ilman ähkyä ja hieman katsot millaisia eväitä suuhusi laitat. En suosittele vetämään puolikasta perhepitsaa ennen voimatreeniä tai kiloa irtokarkkia yheltä istumalta kisojen jälkeen.

Salliva ja rento ote syömiseen ennaltaehkäisee molempien ääripäiden ylilyöntejä.

Älä koskaan aliarvioi tai tuomitse toista tietämättä tarinaa taustalla. Ja pietään ne ylimääräset mölyt mahassa, jos aiot lohkaista omasta mielestäsi jotain nasevaa ja harmitonta. Varsinkin mitä tulee toisen ulkonäköön ja ulkomuotoon.

Ja urheilijat: puhukaa! Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa. Koska se helpottaa.