torstai 16. toukokuuta 2019

"6 kk ihmiskoe"



Nyt, ensimmäisen maantielenkin jälkeen.
Lähtötilanne ennen ensimmäistä leikkausta. Tästä lähdettiin liikkeelle.
Kuinka monella on jossain vaiheessa lopahtanut into liikkumiseen? Entä entisellä urheilijalla mielenkiinto omaan lajiin tai urheiluun ylipäätänsä? Montako kertaa se motivaatio on ollut hukassa tai kuntoutuminen on vaatinut melkein liikoja? Toinen ääripää; haluttas mennä, mutta yksinkertaisesti ei pysty eikä kykene?

Olotilaa voisi hyvinkin verrata vaikka ylikohonneeseen pullataikinaan. Halusin ottaa itseäni niskasta kiinni, päästä taas niin sanotusti normaaleihin olotiloihin. Tai niin normaaliin kuin vaan pystyisi. Se on vaan yksinkertaisesti niin, kun johonkin on tottunut ei osaa olla ilman. Harvassa on ne asiat, joista saa yhtä hyvät endorfiiniryöpyt mitä treenaamisesta. Sen verran kilometrejä on plakkarissa, että tietää mitä oma kroppa ja mieli tarvitsee. Sopivan sähäkkää liikettä, pysyy päänuppikin paremmin kasassa ja yleisilme virkeämpänä.

Ollaan osimmoilleen siellä viime lokakuussa, jolloin palasin myös normityöhöni. Naurettavahan se fyysinen lähtötilanne oli. Pari kuukautta liuta eri kipu- ja särkylääkkeitä, pari operaatiota, sataviiskytä eri lääkärikäyntiä ja polvissa roikkuvat silmäpussit unettomista öistä...jne. Tiedättekö miltä tuntuu kun päässä surraa niinkuin pesukoneen linkousohjelma ja kävellessä jokaisella askeleella horisontti heiluu ja apinat hakkaa takaraivossa kattilankansia? Eipä siinä käynyt heti ensimmäisenä mielessä, että mitäköhän sieltä peilistä kurkistaa, mutta jossain kohti havahduin olotilojeni myötä siihen todellisuuteen, että nyt herätys jumaliste!

Tokihan olin monta vuotta tahkonnut hillittömällä rytmillä täyspäiväisesti fyysisesti kuormittavassa kokopäivätyössä sekä siinä samalla täyspäiväisesti treenaten 10-30 tunnin treeniviikkoja, tottunut juoksemaan piiruntarkan aikataulun mukaan, että ehtisin tehdä kaiken säntillisesti. Kuulostaa hullulta ja välillä se sitä olikin. Mutta nautin silti siitä pienimuotoisesta hallitusta hässäkästä. Ja miksen olisi nauttinut, urheilu sentään on ollut intohimoni toooosi pitkän ajan. Tähän en halunnut kuitenkaan lähteä uudestaan; pelkkään "suorittamiseen" vaan halusin löytää jälleen sen liikunnan riemun, jonka sivutuottena  oma kunto nousisi edes sinne jonnekkin peruslukemille. Ja mikä ehkä omituisinta, aina sitä on mennyt ja vahdannut jotakin mittaria (jos ei löydy stravasta tms, mitään ei oo tehty), tällä kertaa jätin kaikki tekniset vempaimet hyllylle pölyttymään. Ja miksi? Koska menin aivan täysin ja ainoastaan fiilispohjalla.


Ajattelin asian niin, että nyt minun on mahdollista hieman vapaamminen ja tavallisesta poiketen tehdä mitä ja milloin huvittaa, kaikki olisi silti plussaa omaan kuntopankkiin. Ja solisluuvammaakin piti aktiivisesti edelleen kuntouttaa syksyllä ja saada naruihin ne vähäisetkin voimat takaisin.


Aluksi kuntoutuksen sallimissa rajoissa ja pään signaaleja höröstellen pikkuhiljaa aloin aktivoitumaan. Nyt tarkoitan tällä ihan perus arjen askareita ja lyhykäisiä happihyppelyjä. Ette voi uskoa, mten raskasta oli kävellä muutama sata metriä yhtäsoittoon, jalat ihan hapoilla ja hyytelönä ja hengittäminen samanlaista kuin kuivalla maalla haukkovalla kalalla. Jäätävä soija puski läpi heti muutaman askeleen ja portaan jälkeen. Eipä paljoa naurattanut ja turhautuminen oli silminnähtävää. Ihan naurettavaa, että puolen tunnin verkkainen kävelylenkki tuotti suurta tuskaa ja rappusten kipuaminen kauppareissun jälkeen ostoskassit olalla sai puuskuttamaan pahimman röökikeuhkon lailla

Kyllä sitä lisäkannettavaakin oli kertynyt kiitettävästi, sitä kuuluisaa fylliä. Not nice feeling at all. Kyllähän se tuntuu raskaalta jos joutuu repussa kantamaan monta kiloa lisäpainoa mukanaan joka paikkaan. Kesän pitkät pk-lenkit ja kisarypistykset oli jossain kaukainen muisto vain. Muhkuraisesta olomuodosta en itselleni antanut sapiskaa, koska se tuli kaiken tuon hullunmyllyn seurauksena eikä pelkästään ylimalkaisesta sikailusta (jota siis en päättömästi harrastanut, pelkkää puhdasta mässäilyä siis). Mulla on aina ollut hyvä ruokahalu, mutta pitkään se oli tuolloin kadoksissa. Hokkuspokkus silti se hyllyvä vaan ilmestyi pehmusteeksi istumalihaksille. Olomuodosta näki, että olisin ahkerasti ollut ruoka-aikaan kotona, ja siltä se minusta ainakin tuntui. Kroppa oli kaikkinensa täysin tiltissä.


Järkyttävää miten sitä kunto voi laskea niin nopeasti pohjamutiin. Siis fyysinen suorituskyky yleisesti. Tiedän miltä tuntuu maata toimintakyvyttömänä ja saatanan kipeänä, kun pelkästään ylösnouseminen tai kyljenkääntäminen vaatii jäätäviä ponnisteluja. 


Kaikista kovin pala oli se, että tilanteen kanssa piti tulla sinuiksi, ennen kuin alkoi mihinkään talkootoimiin kuntoremontin kohdalla. Tavallaan hyväksyä se radikaali muutos, joka oli tullut itsestä riippumattomista syistä. Ei ollut helppo pala kakkua se, että päivät pitkät vain makasit toimettomana ja koitit syljeskellä kattoon kun ei oikeen muuhunkaan pystynyt. Mutta toisaalta, pienessä mielessäkään ei käynyt hypätä samantien kaikenlaisiin hullutuksiin, kun pelkästään postinhaku tai tiskikoneen tyhjääminen vaati parin tunnin päikkärit jälkikäteen, näin sievästi kärjistettynä.


Päivätyöni on jokseenkin rasittavaa ja fyysistä, joten pikkuhiljaa se toimintakyky alkoi sieltä palautumaan, vähän kuin ilmaisena sivutuotteena työn ohella. Konkreettinen esimerkki: ensimmäisen uimakoulun jälkeen jaksoin hädin tuskin porskuttaa yhtä altaanväliä (meidän allas on vaan 17,5 m pitkä!), kun taas nyt vetelisi ihan mielettömiä määriä melkein tuosta noin vain. Ilman että päädyssä pitää muka vedellä henkeä enemmän kuin muutaman kerran ekstraa.


Ekat fiilikset fillarin päällä oli melkoisen huikeat! Mutta ei kuitenkaan niin huikeat, että olisin nostanut kuntoani pelkästään ajamalla. Päinvastoin. Käänsin ajatusmallin nurinkurin ja halusin lähteä kaivelemaan menetettyjä lihaksia ja kuntoa päinvastaisesta suunnasta. Haalin kalenteriini sellaista tekemistä mitä mieleni teki juuri sillä hetkellä tehdä. Lenkkeilyä. hölkkäilyä, muuta lyllertämistä, salitreeniä, uintia, lumentulon jälkeen hiihtoa, lumitöitä, muuta hyötyliikuntaa... 


Motivaatio nousi taivaisiin kun lyhyessäkin ajassa hoksin pieniä positiivisia muutoksen tuntemuksia niin kropassa että pääkopassakin. Vaikka olinkin lyhyestäkin treenistä aluksi aivan puhki, mikään ei voittanut sitä endorfiiniryöpsähdystä. Vaikka välillä päänsäryt ja ikävät tuntemukset alkoi rasituksen yhteydessä, ei se silti mieltä vetänyt maahan, osasin kuitenkin höllätä tarvittaessa. Olin vaan superhappy ku pääsin taas kunnolla liikenteeseen!


Samalla oma ajatusmaailmani liikkumiseen ja treenaamiseen muuttui paljon rennompaan ja paineettomampaan suuntaan. Tein just niinkuin huvitti tai jos ei huvittanut niin paskanmarjat en lähtenyt lumisateeseen rämpimään ja palelluttamaan koipiani väkisin. Ja niin oli oikein hyvä. Ja olen tämän varmaan todennutkin jo aikaisemmin, etten missään nimessä edes enää ryhtyisi entiseen tahtiin, saatikka edes pystyisi siihen; yhdistämään kokopäivätyön ja kokopäiväisen treenaamisen, siihen vielä lisäksi autolla 150 km pelkästään työmatkaa yhtenä päivänä viisi kertaa viikossa. Nope, not gonna happen...


Läpinät sikseen ja sitten tuohon "projektiin". Päätin toteuttaa pienimuotoisien kokeen omalla kropallani. Mitä saadaan aikaan kun lähtötilanne on lähes täysi nolla, muutama enempi lisäkilo haitolla, pullahtanut olomuoto, huolena vasta paranemassa olevat vammat ja paluu normaaliin arkeen. Mikä herkullinen tilanne siis!


Selasin aikani netin ihmeellistä maailmaa ja pian hoksinkin olevani ostamassa Tikiksen 6kk saliohjelmaa. Ja miksi näin?


Why not!


Tarvitsin omaan tekemiseen jonkin ulkopuolisen kimmokkeen lisäksi. En sanoisi, että olisin ollut jotenkin laiska keksimään ja suunnittelemaan itse jotain tiettyä progressiivista ohjelmaa jota noudattaa, mutta koin helpommaksi ja itse asiassa mielenkiintoisemmaksi hommata valmiin valmennuskokonaisuuden. Tämä myöskin siksi, että halusin samalla testata nykyistä valmennustarjontaa, onko niissä mitää perää tai luvattuja hyötyvaikutuksia. Tämäkin asia on ollu tässä tapetilla hyvän aikaa, juurikin nettivalmennukset ja valmentajat ylipäätänsä; onko kaikki hienot lupaukset humpuukia vai saako niistä jotain hyötyä oikeasti?


Olen itsekin oman urheilutaustan lisäksi liikunta-alalle opiskellut, joten miksipäs ei. Kuitenkin helposti kangistuu kaavoihin, joten samalla halusin laajentaa omaa repertuaariani ja kokeilla mitä saan irti valmiista valmennuspaketista. Oiva hetki ihmiskokeelle siis!


Tämä tuli vielä oikein sopivaan rakoon, sillä kävin kehonkoostumusmittauksessa juuri ennen rupeaman aloittamista. Ja voi pojat olin oikeasti lentää perseelleni. Ja nimenomaan järkytyksestä. En koskaan aktiiviajoillani ollut mikään hirveän ruipelo tai överi punkero, enemmänkin jalakas ja massakas, mutta en uskonut lukemia ensin todeksi joten tein myöhemmin samana päivän uuden testin (tosi fiksua joojoo) ja kyllä se oli uskottava ne "karmeat" lukemat. Kehonkoostumusmittauksien luotettavuudestahan voidaan olla montaa mieltä, mutta suteellisen samoissa olosuhteissa toteutettuina ja samalla laitteella tulokset ovat paljonkin suuntaa-antavia ja toden mukaisia. Arvot siis ei mitenkään olleet normaalissa mittakaavassa hälyttäviä, mutta verrattuna siihen mitä ne olivat vuoden takaiseen, niin herrajumalasentään! Ja ne arvot oli siellä isompien numeroiden puolella skaalan yläpäässä. Jos muutokset näkyi lukemissa niin kyllä se omassa tuntemuksessakin tuntui. 


Siitä sitten lisäbuustia tekemiseen. Koska olen pitkälti kaikki tai ei mitään - tyyppiä, joka menee pää edellä vaikka seinästä väkisin läpi jos tarve vaatisi, viime kerrasta viisastuneena aloin tekemään muutosta tällä kertaa järkevästi inhimillisyyden rajoissa. Tässä kohtaa viittaan aikasempaan postaukseen, jossa kerroin syömis- ja painonpudotusongelmista. En suinkaan aloittanut hillitöntä rääkkiä ja lopettanut syömistä tai muutenkaan vetänyt hommaa överiksi kerta heitolla.


Päätin säntillisesti noudattaa ohjelmaa, sillä eihän siitä muuten oletettavaa tulosta saisi. 
Yksinkertaisuudessaan valmennus tarjosi tätä.

Voi morjens ensimmäinen salikerta oli aivan hanurista. Eka jakso muutenkin oli hirveää tarpomista, koska lihakset olivat niin turpeat ja veltostuneet ja täynnä höttöä ja jaksaminen lähes nollatasoa. Kilon käsipainotkin oli liian raskaat, varsinkin kuntoutuspuolelle (tupla solisluuleikkausta kuukauden sisään). Siinä minä tokan viikon aikana jo mietin, että tuleekohan tästä mitään, mutta jatkoin pakertamista.

Sanottakoon, että muutin arkirutiinejakin aikalailla, syömis- ja nukkumisrytmit uusiksi, jotta varmasti jaksoin myös töissä. En haalinut heti muuta tekemistä liikaa rinnalle, vaan nousujohteisesti lisäsin rasituksen määrää, niin saliohjelman puitteissa kuin aerobisessakin liikunnassa. Sanotaan tässä välissä, vaikka sen hetkinen lähtötilanne olikin nolla, oma aktiivinen treenitausta tottakai vaikutti taustalla siihen, kuinka kroppa alkoi ottaa annettua ärsykettä vastaan. Se kunto oli jossain siellä pohjalla piilossa, se vaan piti saada kaivettua sieltä jotenkin esiin ja hyötykäyttöön. Eri tilanne olisi, jos elämäntavat ja liikkuminen olisi olleet monta vuotta retuperällä...prosessi olisi varmasti pitkäjänteisempi ja toteutus aivan toista. Mutta eniveis.



Homma vähän yli puolen välin.
Salitreenit olivat sopivan monipuolisia ja plussaa eritoten liikevideoista. Muuta materiaalia, jota valmennukseen sisältyi, silmäilin läpi. Niissä ei ollut oikeastaan mitään uutta, vaan pintapuolisesti käytiin terveellisten elintapoja esimerkein läpi. Vähempi treenanneelle ja uusia tapoja opettelevalle paketti kyllä kokonaisuudessaan antaa varmasti hyvät lähtökohdat muutoksen tekemiseen.

Ensimmäistä treenijaksoa en juurikaan muuttanut, mutta seuraaviin ohjelmiin lisäilin liikepareja ja sarjojen määriä, jotta ohjelma olisi minulle tarpeeksi haastava. Ekan jakson jälkeen kroppa alkoi nimittäin ottamaan salitreeniä paremmin vastaan ja kyllä oma jaksaminen parani koko ajan nousujohdanteisesti. Ja ehkä paras juttu valmennuksessa oli se, että sitä oli helppo ja selkeä noudattaa ja uusien liikeiden opettelu sujui hyvin videoiden avulla. Luulenpa, että 
ehkä ilman tätä valmennuksen hankkimista en välttämättä olisi saanut itseäni tarpeeksi potkittua persuksille kadonneen kunnon metsästyksessä.


"Do it today. No excuses."
Pari itsestä riippumatonta breikkiä tuli sairastelujen yms myötä, mutta muutoin kyllä pystyin toteuttamaan valmennuksen suht ongelmitta läpi. Treenien aikana ei ilmennyt lihasjumia kummempaa kommervenkkiä, joten ainakaan yli en hommaa vetänyt. Ja tottakai vaikka noudattaakin jotain ohjelmaa, oman kehon kuuntelu on kaiken a ja o. Sairaana ei treenata ja liian väsyneenä levätään.

Kyllä täytyy sanoa, että valmennus auttoi minua löytämään sen kadoksissa olleen liikkumisen riemun ja fyysisen suorituskyvyn. Lyhykäisyydessään ilman jaaritteluja, olen kyllä tuloksiin tyytyväinen. Ennen kaikkea olo on huomattavasti parempi ja jaksaminen töissä ja arjessa helpottunut, kun kuntokin on parempi. Ja uudelleen tehty kehonkoostumusmittauskin puhui kehityksen puolesta.

Kokonaisuudessaan valmennus vastasi ennakko-odotuksia. Pakettiin kuului selkeät ohjelmat, liikkeet ja liikevideot ohjeistuksineen, mikä helpotti tekniikoiden opettelua ja liikkeiden hahmottamista. Vaikka treenitaustaa salin puolelta jokseenkin on, antoi valmennus silti uutta näkökulmaa treenaamiseen. Ja "pakkohan" sitä oli toteuttaa kerran sen oli ostanutkin! Toki mietittävä on kun lähtee verkkovalmennukseen, tukeeko se todella omia tavoitteita ja riittääkö materiaali takaamaan sen, että esim. suoritustekniikat menee jakeluun. Verkkoalustalla oli kattavasti pintapuolista infoa muistakin hyvinvoinnin osa-alueista, mutta melko pintapuoliseksi homma jäi. Tähän olisin toivonut parempia ja konkreettisimpia esimerkkejä käytännössä.

Entinen inhokki, nykyinen suosikki.
Ei tätä voi verrata mihinkään omiin aktiiviaikojen treenimääriin tai muutenkaan, mutta ei oikeastaan ole edes tarvis. Se kuitenkin on vissi todellisuus, että en tälläkään hetkellä pystyisi samanlaiseen suorittamiseen kuin silloin aktiiviaikoina. Se vielä täytyy todeta, että tuntuu kuitenkin oudolta ettei sitä lisenssiä laita tälle kaudelle... 

Ensimmäiset lenkit maantiepyörällä on heitetty ja pelkästä jännityksestä syke jyskytti taivaissa. Melkein kymmenen kuukautta takaperin viimeksi ajanut maantiepyörällä niin outoahan se aluksi oli...ja hapokasta! Mutta sieltä se ajofiilis nosti taas päätään ja ihan pelkästään positiivisessa mielessä.  

Perinteiset ennen ja jälkeen kuvathan kertoisivat konkreettisesti muutoksesta, mutta ne pidän ihan omissa arkistoissa. Vaikka tuolla aikaisemmin arvostelinkin omaa ulkomuotoa rankalla kädellä, siitä huolimatta minulle tärkeintä tällä hetkellä liikkumisessa on kuitenkin se, että kroppani pystyy toimimaan ja jaksaa. Se, että viihdyn omassa kropassani ja se tuntuu omalta. Ulkonäkökysymys ja painoasia siinä kyljessä ovat vain sivuseikkoja. 



En halunnut mitään pika- ja ihmedieettejä, koska ne eivät johda muuhun kuin pahimpaan jojoilun kierteeseen ja loppupeleissä hyvinvoinnin romuttumiseen. Prosessi jatkuu edelleen mitä tulee kuntoutumiseen, mutta nyt ollaan jo aika hyvällä mallilla, näin omasta mielestäni. Ainut rajoittava tekijä tai oikeastaan hidaste, on tällä hetkellä oma pää. Se sanelee pitkälti millaisilla askelilla tai harppauksilla edetään. Kiirehän ei ole ja päivä kerrallaan mennään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti