Voi *aatana mikä työmaa

*aatana mikä työmaa. Tässä kuntoutumisessa nimittäin. Hieman korpeaa se, kuinka oma kunto ja suorityskyky ovat laskeneet kuin vanhalla lonkkavikaisella lehmällä. Ainakin tästä on helpompi edetä, koska motivaatio liikkumiseen on taas löytynyt. En pidä yhtään pullamössöolosta vaan kroppa kaipaa liikettä. Mulla nämä raajat on just luotu liikkumiseen eikä ylimalkaiseen laakereilla lepäilyyn ja tällä hetkellä kaikki liikkuntamuodot käyvät paremmin kuin hyvin. Ei mopolla mahottomia, sillä tiedän tasan tarkkaan missä menee hyvän raja ja mitä se kroppa oikeasti tällä hetkellä kestää. Oli se sitten huikea puolen tunnin hölököttelyenkki tai kilosten käsipainojen kolistelu salilla. Ihminen on luotu liikkumaan eikä se olo pelkästään makaamalla parane. Kaikkea tätä sopivassa suhteessa. Päänuppi varsinkin kaipaa tuulettamista.

Perinteinen ruskareissu pienelle karhinkierrokselle. Paras ruska että kunto menivät menojaan, mutta nautitaan silti täysin siemauksin kotikulmien maisemista. Tässä tosin tarkistelin riippusiltakuvan onnistumista.

Viikko takaperin viikonloppuna oli aika ristiriitaiset fiilikset. Pääsin ensimmäistä kertaa ajamaan fillarilla kaatumisen jälkeen. Ja vieläpä kahtena päivänä peräkkäin. Huge achievement!

Yhden ainoan kerran kaatumisen jälkeen mua on pelottanu palata pyörän päälle. Se kerta ei ollut kyllä tämä, vaan viime vuonna sen ison massakolarin jälkeen, jossa paskoin ranteeni. Minut ajettiin kumoon yli 40kmh vauhdista ja jäin kasan alimmaiseksi, kun muutama kymmenen muuta rösäytti suoraan niskaan. Pelkotila saattoi johtua siitä, että oli kyseessä korttelimainen maantiekisa, jossa viivalla se 120+ kuskia ja minulla oli tiimin iänikuinen varafillari alla. Olin toki harmissani, kun varapyörästä korkkasi satulaputki ja jouduin keskeyttämään, mutta toisaalta kisasta olisi pelkäämisen takia tullut täysfarssi. Not good feeling at all.

Koko syksyn ajaminen ei ole pyörinyt mielessä kertaakaan. Ei ole kieltämättä kiinnostanut koko touhu pätkääkään. Saatoin kyllä sivusilmällä katsoa syksyn arvokisat... Mitään suoranaista hinkua ei ole edes ollut päästä ajamaan. Sitten kuitenkin päätin lähteä pienelle rundille maastopyörällä. Ns. siviilikamppeissa, ettei tullut liikaa reenaamisen maku suuhun. Fiilistelin pyöräteitä ristiinrastiin ja täytyy sanoa, että olipas se yllättävän mukavaa.

Ensimmäisenä iski karmea vitututs siitä, että oli niin saakelin nihkeää ja rankkaa. Jalat paino satatonnia ja mummotkin olisi ajanu takaperin leikiten ohi. Olin ihan puhki jo tunnin (oikeesti jo puolessa välissä) ajamisen jälkeen. Liekkö johtunu siitä, että löin heti ison tuuman pesään ja muka entiseen malliin lähin kauhottamaan, ihan kuin en koskaan olis mitää taukoa loukkaantumisen myötä edes pitänyt.

Riemua aiheutti se, ettei kädessä tuntunut hirveästi ikäviä tuntemuksia, tai ei ainakaan siinä määrin, että olisin jotenkin rekisteröinyt ne.  Eikä pahemmin myöskään päänupissa. Hieman ennalta arvelutti se, kuinka aivot pysyy jalkojen matkassa tai osaako sitä ylipäätänsä enää edes ajaa saatikka pysyykö sitä edes pystyssä. Kyllä se sieltä jostain takaraivosta tuli ja nokka veti heti haasteellisimmille poluille. Järki kuitenkin voitti ja pakko oli nöyrtyä takaisin helpommalle kevlille.

Asenne ajamiseen on muuttunut aivan täysin. Sunnuntaina intouduin sitten illan hämärissä toiselle rundille. Totesinkin lähtiessä, että ompa mukava lähteä ajamaan, kun ei ole "pakko". Ei edes haitannut vaikka joutui vetämään ylle sata eri vaatekertaa niskaan, koska talvi. Ilman sen kummempaa reitinvalintaa tai aikarajoituksia siinä sitten vierähti reilu pari tuntia. Jätin suosiolla kaikki garminit ynnä muut mittarit kotiin. Ja ahh kun oli vapauttavaa. Niin paitsi, että reeniähän ei ole tehty jos ei löydy dataa ja tarkkaa käppyrää ja elintärkeitä keski- ja maksimitehoja! Niin no, tätä touhua ei voi kutsua muuksi kuin aktiiviseksi ulkoiluksi ja raittiinilmanmyrkytyksen hankkimiseksi, joten not count!

Kyllä huomasi, että aivot hakee vielä paikkaansa. Olin illalla aivan älyttömän väsynyt ajelun jälkeen ja yöllä sekä seuraavana aamuna otsalohkossa jomotti. Ajaminen vaatii niin paljon enemmän keskittymistä ja energiaa mitä aikaisemmin, vaikka kyseessä olikin vain kevyt happihyppely ja jalkojen heiluttelu. Lisäksi otin kyllä niin hissukseen ja varovasti jokaikisen tienylityksen ja mutkan että hohhoijjaa ihan melkein hirvitti oma hitaus.

Vaikka ajaminen lähes koskaa ei ole ollut mitään pakkopullaa, jännä juttu miten fiilis oli täysin erilainen. Maybe you know what I mean. Jotenkin paljon vapauttavampaa ja rennompaa. Tiiä sitten, olinko niuhattanut itselleni aikaisemmin alitajuntaisesti joka harvasen lenkki.

Muutenkin on mukava huomata, että olotilat ovat suunnilleen asettuneet tiettyyn pisteeseen poikkeuksia lukuunottamatta. Valehtelisin jos väittäisin kaiken olevan täysin ennallaan. Arjen rutinoituminen ja töihinpaluu ovat kyllä edistäneet toipumista hyvin. Läheisten tuki tässäkin asiassa on ollut äärettömän merkittävää.

Kysymysmerkkinä oli se, että miten sitä jaksaa ja pärjää, kun yhtäkkiä hyppää takaisin töihin. Työnkuva on kumminkin jokseenkin melko rasittava. Yllätyksekseni tuntemuksia siinä sivussa mutustellessa, ei se loppupeleissä niin pahalta tuntunut. Täytyy kuitenkin myöntää, että ensimmäiset viikot eivät olleet mistään helpoimmasta päästä, mutta niistäkin selvittiin.

Käsijarrulla on vielä tovi kuitenkin oltava, vaikka olen päässyt jo hieman liikkumisen makuun. Oma liikkuminen tällä hetkellä sivuaa enemmänkin kuntoilua ja oman fyysisen aktiivisuuden ylläpitämistä kuin mitään sekopäistä 110% huippu-urheilua. Kokonaisrasitus on otetta entistä enemmän syynin alle.

Askel kerrallaan eteenpäin, ei se pelkästään ruikuttamalla etene.

Ortopedi soitteli alkuviikosta ja kertoi, että solarissa näkyy vielä murtumakohtia, joten luutuminen on vielä kesken. Senkin takia on oltava hieman enemmän varuillaan, ettei vaan sattuis mitään. Hitaasti mutta varmasti edetään päivä kerrallaan ja kuulostellaan tuntemuksia. Tehdään sitä mitä tekee mieli tai sitten ollaan tekemättä. Hyvin simppeliä matematiikkaa tällä mun laskupäällä.

Kävin myös neuropsykologilla että neurologilla lisätutkimuksissa ja kartoittamassa nupin nykytilaa.
Yleensä aivotärähdyksistä paranee 2-3 viikon kuluessa, eikä pitäisi jättää mitään pysyviä muutoksia aivotoimintaan, ellei aivoissa ole havaittavissa esim. ruhjeita. Minulla tilanne on eri, koska aivotärähdyksiä, joihin liittyy tajunnanmenetystä ja muistikatkoksia, on tullut jo useita, ja sen takia aivotoiminnassa on havaittavissa muutoksia normaaliin tilaan verrattuna.

Minulla todettiin olevan kohtuullisen lieväasteinen neuropsykologinen oirekuva, jossa eri osa-alueet jäävät alle normaalin keskitason ja heikommiksi. Jälkioireena minulla on edelleen lieväasteinen neuropsykologinen oirekuva, jossa aivotärähdys luokitellaan lieväksi aivovammaksi. Vamman jälkitilaa seurataan ja lopullinen haittaluokka voidaan todeta aikaisintaan, kun onnettomuudesta on kulunut yksi vuosi.

Eli selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että iskut päähän ovat jättäneet joitakin vajauksia ja rajoitteita aivotoiminnassa, mutta niiden pitäisi palautua vuoden aikana. Toki tästä ei voi täysin mennä takuuseen, mutta ennuste on silti hyvä. Kykenen tällä hetkellä suoritutumaan työstäni moitteetta, mutta oirekuvaa täytyy siltikin seurata. Minua kannustettiinkin palaamaan normaaliin arkeen ja työnkuvaani, sillä aivojen käyttäminen edesauttaa positiivisesti paranemisprosessia.

Life is hard, wear a helmet ja sitä rataa. Näillä mennään eikä meinata.

Itseironia on välillä hyvästä. Kadonneen palan metsästys ja "wannabe saliselfie". Todiste että ainakin kävin katsomassa niitä painoja.