Ajatuksia valmentamisesta ja valmentajista

Nyt joutuu syyniin käsitteet valmentaminen ja valmentaja!

Mitä ihmettä sä sekoilit siellä?! Olit pihalla kuin joku ******* lumiukko!!!"

"Loppua kohden homma alkoi pelittämään jo paremmin, oliko huono päivä koulussa vai onko jokin muu pielessä, tahdotko keskustella asiasta?"

"Kaikki ei mennyt aivan putkeen eikä suunnitelmien mukaan, selittelyjä ei kaivata! Huomenna treeneissä parempi meininki, eikö vain?"

"Mahtavaa toimintaa tän päivän treeneissä! Periksi ei annettu ja päästiin huippu-suoritukseen!"

"Noo... tää oli nyt vähä tämmöstä, katotaa mimmosta huomisissa reeneissä sitten on..."

Kuulostaako tutulta? 

Opiskeluaikoina yhdeksi keskeisimmäksi käsitteeksi nousi kokonaisvaltainen valmennus. Melekoinen sanahirviö. Ainakin aluksi se tuntui siltä. Juujuu, ihminen on semmoinenjasemmoinen kokonaisuus ja siihen liittyy tätätuotasitäjavähälissäätuota ja sitten toimitaan näinjanuinjasittennäin....ööh? Hold your horses. Valmentaminenhan on urheilijan / joukkueen kohtaamista monilla eri osa-alueilla. Kokonaisuus kursitaan kokoon pienistä palasista. Vaatii paljon ymmärrystä, kun lähtee samaan kelkkaan urheilijan kanssa, puolin jos toisin. Ja millainen onkaan sitten hyvä valmentaja?

(Hox! Teksti perustuu pitkälti omin kokemuksiin ja näkemyksiin, kommentteja luen enemmän kuin mielelläni!)

Koko paletti lähtee rakentumaan yksilöllisyydestä, urheilijalähtöisyydestä ja toiminnan asetetuista tavoitteista ja tarpeista. Aloin itse tekemään duunia oman nykyisen valmentajani kanssa siinä about 18-vuotiaana, jotta saisin oman hommani pelittämään paremmin ja siirtyä isoin harppauksin seuraaville tasoille. Nuorempana valmennus tuli perheen sisältä sekä tietyti muutoin seuratoiminnan kautta. Oltiin tultu siihen pisteeseen, että koin tarvitsevani jonkun ns. ulkopuolisen rinnalle. Silloin en vielä omannut tarpeeksi tietotaitoa, jotta olisin pystynyt kehittämään itse itseäni tarpeitteni mukaan. On olemassa joku, jolla on punaiset langat käsissä varmoin ottein. Oon sellanen tyyppi urheilijana, joka menee paljon tunteella eteenpäin. Tiedän kyllä paljon asioita ja otan tuntemattomista selvää, mutta koen helpommaksi, kun on joku joka sanoo suoraan mitä ja miksi tehdään. Näin pystyn paremmin keskittymään itse tekemiseen. Ei pelkästään riitä, että ohjelmat kilahtaa postiin ringaling ja thats it. Tietysti se jollain varmasti toimii myös näinkin. 

Peräänkuulutan valmennussuhteessa tukea ja luottamusta. Saumaton yhteispeli on se thing. Omien kokemusten pohjalta sanoisin, että hyvän valmentajan yhtenä tunnusmerkkinä on ihmistuntemus. Valmentajan tulee tuntea oma valmennettavansa, jotta tietää miten ns. käsitellä urheilijaa ja löytää tälle juuri ne oikeat toimintatavat, joilla asetetut tavoitteet ovat mahdollista saavuttaa. Tiedän kuinka valmentajani toimii ja valmentajani tietää, miten saa minut ylittämään itseni joka kerta. Pystymme keskustelemaan puolin ja toisin avoimesti ja saan kallisarvoisia vinkkejä niin harjoitteluun ja kilpailuihin kuin myös opiskeluun, töihin ja muuhunkin. Pystyn myös vaatimaan, jos jokin minua ei miellytä tai mene oikein. Hienosti se on jaksanut kuunnella ja ymmärtää, kun pää punaisena raivoan sylkipisaroiden lentäessä metrien päähän. 

Valmentaja noudattaa omaa filosofiaansa. Samat toimintatavat ei vain välttämättä kaikille sovi ja se on musta homman hienous. Kohdataan urheilija/ joukkue yksilönä ja kaivetaan työkalupakista tarvittavat osaset. Valmentajalta edellytetään jos jonkinmoista ammattitaitoa, tietoa ja kokemusta sekä ominaisuuksia. Valmentaja voi olla toki erikoistunut juuri tiettyyn osa-alueeseen erityisesti, mutta laaja näppituntuma ei ole varmasti pahitteeksi. On tietysti jokaisen henkilökohtainen mieltymys millaiseksi hyvän valmentajan kokee ja mitä henkilökohtaisesti valmentajalta haluaa. 

Oon monestikin miettinyt yleensäkin valmentajan roolia ja työnkuvaa, niin opiskelujen aikana kuin ulkopuolellakin. Minusta valmentajan tulisi antaa urheilijalle eväät selviytyä itsenäisesti. Antaa ne tarvittavat tiedot ja taidot sekä ottaa vastuuta omasta toiminnastaan ja tekemisistään. Toisin sanoen, valmentajan tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sounds weird?

Hyvän valmentajan voi myös tunnistaa siitä, että hän pystyy yhteistyöhön jokaisen erilaisen yksilön kanssa, on tasa-arvoinen jokaista urheilijaa kohtaan, kunnioittaa urheilijaa ja samalla myös omaa työtään. Lisäksi sitoutuu viemään urheilijan kehitystä eteenpäin, innostaa ja luo innostavaa ilmapiiriä, kannustaa tiukassakin paikassa sekä on itse myös kehittymishaluinen. Ollaan ns. ajanhermolla. No onhan näitäkin nähty: "tää toimi kolokytäviis vuotta sitten ja niin se toimii nytkin!"

Valmentajan ammattitaitoon kuuluu tietysti oman lajin lajitietoisuus. Ihan perusjuttuja siis. Lajitiedossa on myös tärkeää osatekijöiden ymmärtäminen. Fysiologian, anatomian ja biomekaniikan tuntemuksestakaan ei varmasti ole mitään haittaa. Valmentajalta peräänkuulutetaan tiedon lisäksi kokemusta; joko omasta urheilu-urasta tai monitahoisesta valmennustoiminnasta.

Hyvään ammattitaitoon kuuluu myös valmentajan omat eettiset periaatteet ja arvomaailma.

Valmentajan ja urheilijan suhde on ensisijaisesti vuorovaikutussuhde ja senpä takia valmentajalla täytyy olla käsitystä ihmissuhdetaidoista. Toimiva vuorovaikutus valmentajan ja urheilijan välillä ehkäisee kitkat ja väärinymmärrykset ja tekee yhteistyöstä saumattomampaa. Valmentajan täytyy osata keskustella avoimesti, kysellä ja kuunnella urheilijaansa. Tähän tarvitaan kaksi, ei yksinpuhelevasta valmentajastakaan kamalasti hyötyä ole. Eli käytännössä voisi ajatella, että valmentajan työkuva on tyyliin 24 / 7. 

Hyvän valmentajan ominaisuuksista ei paljon hyötyä ole jos urheilija itse ei ole kiinnostunut onnistumisestaan, menestyksestään tai kehittymisestään. Urheilija luo tarpeen valmentajalle. Valmentaja antaa työkalut ja suunnan, joilla urheilija voi saavuttaa asettamansa tavoitteet.

Opiskeluaikoina erikoistumisjaksolla oli enemmän hyötyä kuin haittaa siitä, että oli ollut täysipäiväisenä urheilijana. Omat kokemukset treenaamisesta toi hyviä ja oivallisia sävyjä valmennustoimintaan ja sen hienoon moninaisuuteen. Ja ehkä parasta tässä oli se, että oli helpompi asettua ns. valmentajan roolissa urheilijan saappaisiin. Yksi iso, oleellinen huomio kuitenkin oli; on aivan eri asia olla urheilija kuin valmentaja. Tietysti omat mahdolliset aikaisemmat urheilu-uran aikaiset kokemukset varmasti määrittävät osaltansa tulevaa omaa valmennusfilosofiaa.  

Oli jokseenkin jännä huomata, että se miten toimin itse urheilijana, ei heijastanut omaa valmentamiskäyttäytymistä. Minusta on eri asia olla urheilija kuin sitten  toimia valmentaja. Ne toimintatavat, joita olen itse urheilijana tottunut käyttämään, eivät ole merkittävässä roolissa omassa valmentamisessa. Painoarvo ja tapa valmentaa on tyystin eri. Sen huomaa varsinkin ihan käytännön tasolla; se miten itse opetan ja ohjaan töissä, eroaa niistä toimista, joita urheilijana itse tarvitsen. 

Tiivistettynä: Kokonaisvaltainen valmennus tarkoittaa urheilijan kohtaamista kokonaisvaltaisesti yksilönä, jokainen eri osa-alue huomioonottaen. On urheiljan ja valmentajan välinen asia, kuinka tätä lähdetään yhdessä kehittämään eteenpäin urheilijanpolulla sen eri vaiheiden erityispiirteet huomioonottaen. Melko ympäripyöreätä, but true.

Joku viisas on jossain joskus sanonut: 

"Valmentaja osaa jokapäiväisen toiminnan kautta pitkäjänteisesti ja pienin askelin tukea urheilijan kasvua itsenäiseen työskentelyyn"