#Back to the golden old days

Tässä yhtenä kevyempänä treenipäivänä ajauduin tutkimaan tietokoneeni kovalevyn uumeniin tallennettuja vanhoja valokuvia. Ensireaktioni oli ensin suoraa huutonaurua kyynelten lennellessä pitkin poikin koneeni näppäimistöä. Selvittyäni tästä ilon purskahduksesta, naaman virne alkoi hieman vajoamaan ja kulmat kurtistumaan mietteliäämmäksi. Mieleen alkoi tulvia nopeita välähdyksiä kuvien tapahtumista tiuhaan tahtiin ja verkkokalvoilla vilisi aika valonnopeudella. Samalla tunneskaala alkoi muuttumaan kuin vuoristoradassa, pikaisia sydämen ylilyöntejä, iloja, suruja,pelkoa, naurua, kyyneleitä, onnellisuutta ja kaikkea siltä väliltä. Läppäsin äkkiä koneen kannen kiinni ja selasin puhelimesta soittolistaa pistäen yhden tietyn biisin soimaan. Tärykalvot sai kyytiä.

I've paid my dues

Time after time.

I've done my sentence

But committed no crime.

And bad mistakes -

I've made a few.

I've had my share of sand kicked in my face

But I've come trough.

Päätin rohkaistua ja tehdä syvemmän aikamatkan menneeseen. Ei se oikeasti niin pelottavaa ole, mutta mielenkiintoista kuinka erilaiset tunnetilat valtasi mielen niin äkkisesti. Mites se oli, ettei taaksepäin kannata katsoa ja rypeä menneessä, vaan suunnata voimavarat tulevaan. Koska siihen voit vielä vaikuttaa.

Olen vähän eri mieltä. Menneeseen voit varmaan vaikuttaa, jos olet seuraava Einstein keksimällä teleporttaavan aikakojeen. Minusta kaikki tapahtuu tarkoituksella ja miksei joskus pysähtyisi miettimään miten asiat ovat johtaneet tähän päivään, tähän hetkeen. Vanhojen kuvien katselu ja menneiden ajattelu ei tarvitse olla niin vakavan syvällistä ja syy-seuraus-suhteiden pohdiskelua, mutta miksipäs ei?

(And I need just go on and on, and on, and on)

We ate the champions, my friends,

And we'll keep on fighting 'til the end.

We are the champions.

We are the champions.

No time fr losers

'Cause we are the champions of the world.

Kotialbumeista löytyy toki kaikki alkuperäiset otokset ihan elämän ensi sekunneista asti, mutta koneeni sisältö ulottuu sinne, kun olen aloitellut koulutaivaltani. Ei ehkä tule yllätyksenä, että kuvissa seikkailee rimppakinttutörmänen pyöränsä kanssa.

I've taken my bows

And my curtain calls.

You brought me fame and fortune, and everything that goes with it.

I thank you all.

But it's been no bed of roses,

No pleasure cruise,

I consider it a challenge before the whole human racem

And I ain't gonna lose.

Kesät ja kaikki lomat menivät viettäessä kunnon karavaanielämää, kun pakattiin viispäisen katraan kimpsut ja kampsut jopa kuukauden mittaiselle roadtripille. Parhaimmillaan silloin Kuusamosta lähti monen perheen kulkue, kun peräkanaa tiputeltiin yötä myöden kohti etelää ja jotain hiekkakentän nurkkauspaikkoja.

Monet illat sitä istuttiin ja hakattiin korttia pöytään taikka juostiin pitkin maita ja mantuja. Tokihan kisaaminen oli se itse asia, mutta olihan sitä muutakin kivaa tekemistä. Eikä toki kaikkia perheen vanhemmille tohtinut kertoa. Pirruutta ei jaettu, oltiin aina ihmisiksi.

Samoiten junnujen yhteistreeneissä ei vauhtia puuttunut, kun korttelikettu isä-Törmänen heilutteli tahtipuikkoja. Ja onneksi äitimuori oli pakannut eväät. Kasvava nuori ja pohjaton vatsalaukku. Voi sitä riemua kun oli tarpeeksi vanha lähtemään isojen poikien lenkille. Kilometrejää on tarttunut koipiin mukavasti, kun koitti pysyä Cycloksen ukkojen takarenkaassa kiinni. Pienet seläntakana tehdyt tuuletukset kotimakalla, kun nappasi vihdoin ja viimein sen ensimmäisen havitellun kylttikirin! Heheh, terveisiä vaan poijjille Kuusamoon!

(And I need just go on and on, and on, and on)

We are the champions, my friends,

And we'll keep on fighting 'til the end.

We are the champions.

We are the champions.

No time for losers

'Cause we are the champions of the world.

Olen kyllä iloinen kaiken kaikkiaan siitä, että olen aina saanut toteuttaa itseäni ja tehdä mitä haluan. Kaikkia ohimeneviä villityksiä on kokeiltu, mutta pyöräily tuli aikanaan jäädäkseen. Se on teettänyt paljon matkustamista, mutta kaikki on ollut sen arvoista. On päässyt näkemään maailmaa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Maantiet ovat tulleet tutuiksi ja joka kesälomaa odotti kuin kuuta nousevaa. Silloin tiesi, että pian pääsee taas reissun päälle. 

Kuvissa vilahtee myös paljon muitakin kasvoja kuin pelkkää sitä omaa naamavärkkiä. Tässä kohtaa taas ieman alahuuli väpättääkovanaamalla. Olen aina saanut nin paljon tukea ja kannustusta, varsinkin heikolla hetkellä. Kukaan ei ole jättänyt huomioimatta vaan on ollut läsnä, kun sitä juur eniten on tarvinnut.

Kaikenlaista sitä on tähän päivään asti saanut nähdä ja kokea. Sekä hyvässä että pahassa. Kuinka paljonkaan ihminen voi yhden varttisatasen aikana muuttua. Ensi kuussa sitä ollaan jo puolessa välin viittkymppiä. Herranjestas ja kaikkea sitä.

Tähän alle kokoan nyt sitten muutaman otoksen, joita satuin löytämään. Ja miksi juuri nämä? Siksi. Ja ajattelin olla kelpuuttamatta tähän kategoriaan alle pari vuotta vanhoja otoksia. (Ja en saanut kuvia haluamaani järjestykseen, koska Blogger.)

Jotkut kisat muistuu kuin tuoreena mieleen. Tämänkin ajon muistan ihan joka metrilleen. Kaikki ne tuntemukset ja fiilikset mitä tuon ajon aikan tuli. Jännä homma. Kyllä kulki.

Tältä näyttää, kun on antanut kaikkensa. Ei se aina nii heleppoa oo, eikä nättiä.

SM-kisat Kuusamossa 2009. Paikalla olleet tietää kuinka huikeat kisat järjestettiin. Osaan oikeasti käyttäytyä.

Aina yhtä huikeeta pitää siniristipaitaa. Maajoukkueen kanssa kieretty kisoja junnuna paljonkin. Nuorena sai jo maistiaisia kansainvälisestä touhusta. Nämä ovat tosi arvokkaita kokemuksia. Terkut muuten Tapsalle!

"Miks sä et oo hiihtäjä?" Koska olen pyöräilijä. Joka tykkää hiihtää.

Kertoo paljon siitä, miten yhdistetään urheilu kaikkeen muuhun.

Onneksi tämäkin irvistys tallentui kameralle. Ensimmäiset ratakisat ratapyörällä. Lainapyörä. Mahto porukat luvata, että saan sen itselle jos nappaan ISM-mitskun kisoista mukaan. Mahtopaolla niin, että tuli aika monta mitalia kyseisistä kisoista.

Taas irvinaama vauhdissa. Eka vuosi IK-32. Eka voitto TS-korttelissa.

Thats mini-me! Onneks oon aina osannu hymyillä kameralle nätisti. Mahtaapi tää kuva olla jotain N12-sarjasta.

Ahveniston moottoriradalla pärräämässä -06. Ai saamari vieläki muistuu mieleen kuinka koipia kiristeli ku koitti pysyä poikin kyydis.

Junnuna oli sen verran rämäpää, että mentiin minne huvitti. Maastokisat oli lystiä vaihtelua kapearattaisella ajamiseen. Nykyään itsesuojeluvaisto on sen verran korkealla, että naatiskellaan maastossa ajamisesta ihan vain huvin vuoksi.

Tuo takana pyllistelevä mies aina sanoo mulle: "Miks sä oot noin pahapäine emäntä?". Hmmm, miten niin?

Lukemattomat kerrat sitä on lähdettu pakkasen selkään. Ja monet kerrat juostu pyörä kainalossa kun vähän on saattanut varpaita palella. Mut oikeesti, kattokaa mitkä maisemat!

Tää tuskin tarvii sen enempää selittää.

They are always there for me. Also many else.

Joka syksyinen traditio. Minne tänä vuonna ?!

Muistan tän hetken aina. Tää on se kaiken ns. pahan alku, aina piti hampaat irvessä kisata. Okei, leikkimielellä tottakai. Mutta iskä hei, muistatko sen Tervaetappien tempon? ;)

Tästä nyt ei ole kovinkaan kauan, mutta pakko laittaa. Olosuhteet saattaa joksus olla rankkojakin, mutta porukassa se ei tunnu niin pahalta. Cycloksen pojat on kultaa!

Tää on ollu jo liian tuttu näky viime vuosien varrella.Mut mikä ei tapa niin vahvistaa. Ensimmäinen oikeasti paha  loukkaantuminen kisassa. Kesti monta kuukautta pääst tolpilleen. Urheilun varjopuolia...

Toisen pahemman kolarin jälkipyykki. Nämäkin on sellaisia juttuja, jotka joskus palaa mieleen. Pelkoa ei ole jäänyt, mutta silti ne mielessä joskus kutkuttelee.

KK-leirit oli aina kesän kohokohta. Melko taitava pyörilijä... Ja kuten kuvasta näkyy, taas on törmäne ollu kyntämässä ojan pohjia.

-08 U6 Cycle Tour. Ensimmäinen kv-podiumpaikka. Oli muute pahhaa pommaccia.

It's gonna be fun, they said. And cold. And wet. And still fun.

Aina ei tarvitse voittaa tai edes olla korokkeella. Joskus riittää se, että on täysin tyytyväinen omaan suoritukseen. Ja iihen, että ylittä itsensä. Tässä tosin SM -09 N18-sarjan 2. Ja omissa kotikisoissa.

Aikasemmin olleet biisin sanat kuvaa tätä hetkeä. Ensimmäinen tempomestaruus N18-sarjassa. Kyseinen biisi huusi koko kotimatkan auton stereosta. Sen verran mahtava tunne oli nousta korkeimmalle korokkeelle.