Viikonlopun fiiliksiä

En ole kohdannut vielä sellaista tilannetta tässä vuosien aikana, että veisin numerolaput järjestäjälle takaisin ennen omaa starttia. Eilen oli se hetki.

Viime viikon olin aivan täpinöissäni, kun vihdoin kotimaan kisakauden avaus oli tulollaan. Samalla olin into piukeena tulevasta Kihun maksimitestistä, kun pääsi kokeilemaan millaista hedelmää tehty työ kantaa.

Kaikki ei aivan mennyt niin kuin suunnittelin. Näin jälkikäteen on tietysti hyvä viisastella. Mieli ja keho ei puhunut aivan samaa kieltä. Fiilikset oli kyllä korkealla ja odotus huipussaan, eikä siksi ottanut vastaan kehon lähettämiä signaaleja. Kyllä, koin olevani hieman tavallista väsyneempi ja päivittäiset huimaukset painoin villasella ja panin tietty väsymyksen piikkiin. Muutama yö vähän enemmän unta palloon korjaisi kyllä tilanteen. Eväs maistui ihan normaaliin tahtiin. Kroppa tuntui muuten tosi hyvältä ja jalat kevyiltä.

Testissä paras huippu jäi saavuttamatta, vaikka venyin pidempään suoritukseen kuin viimeksi. Jostain syystä en saanut puskettua koko kapasiteettia pihalle. Huimaus ei auttanut kyllä tässäkään tilanteessa yhtään. Olin niin henkisesti latautunut testiin, että olin aivan ymmälläni, missä mättää.

Torstain ja perjantain kevyet treenit tuntui kropassa ja varsinkin jaloissa hyvälle, että päätin startata lauantain kisaan (Simo K Muistoajot, 40km yhteislähtö, 4kmx10 kierrosta). Kotoisat oltavat oli, kun Toijaisten mäessä kova tuuli räntäsateineen riepotteli meitä polkijoita. Puolen välin tienoilla kaikki ei ollut päänupissa kohdillaan, kun meinasi tajua hiukka nakella. Sisu ei antanut kaikesta tärinästä ja hampaiden kalinasta huolimatta periksi, vaan sinnittelin puolivaloilla maaliin. Jalat kantoi, mut pää ei toiminu. Heitin sitten levyksi maaliviivan jälkeen tien penkalle ja sitten se lysti vasta alkoi. Lanssi hätiin ja suoraa tietä TYKSiin. Siellä sitten hengailtiin muuan tunti ja tarkkailtiin tilannetta. Diagnoosina sitten kuivumisesta ja kylmettymisestä johtunut kova migreenikohtaus. Onneksi tärinä loppui pikkuhiljaa ja näkökin alkoi palautumaan vähitellen parin tunnin heittelevän ja sumentuneen näkökentän jäljiltä. Hummetti sekaisin ja kroppa tyhjänä tankkailin viltin mutkassa loppuillan ja olin jo päättänyt ajavani seuraavan päivän startin. Olihan se kuitenkin kevätklassikko, TS kortteli. On mulle joskus sanottu, kuinka vaikee paukapää osaan joskus olla.

Siinä sai urheilija punnita eri vaihtoehtoja ja taistella luontoaan vastaan. Ja niin ne numerolaput löysivät tiensä kisakansliaan ennen starttipistoolin pamahdusta. Hammasta purren katsoin, kun muut taisteli läpi tuulen ja tuiverruksen pitkin Aurajoen rantatörmiä. Tottakai se sapetti, mut järki käteen tässäkin asiassa. Olisin toki voinu startata ja katsoa miten ajo kulkee, mut loppupeleissä se ei olis hyödyttäny muuta kuin sitä seikkaa, et olis päässy purkaan ylimääräiset paineet eikä olis jääny arpomiselle sijaa. Toki kotimatkan huonovointisuus oli merkki siitä, että tein kyllä oikean ratkaisun starttaamisen suhteen, vaikka helppoa se ei todellakaan ollut. 

Positiivista viikonlopussa oli se, että tiimimme sai menestystä molemmissa lähdöissä! Tulokset löytyy täältä ja täältä.

Mitäs nyt sitten?

Menen tällä viikolla vielä muutamiin jatkotutkimuksiin, joissa tsekataan kaikki arvot kohdilleen kaiken varalta. Muutoin valmentajan kanssa suunniteltiin, että parasta on harjoitella kevyesti ja palautella sekä mieltä että kroppaa. Sitten aletaan valmistautumaan seuraavaan koitokseen eli Naisten kansainvälisiin etappiajoihin 13.-15.5. 

Urheilijan tärkein työkalu on oma keho. Sitä täytyy samalla lailla kuulostella ja huoltaa, kuin vaikka raksajamppa omaa hitsauskonettaan. Nyt ensisijaista on löytää syy viime viikon oireiluun ja keskittyä kehon kuunteluun. Ajatukset on fokusoitu jo tulevaan, ja sitä kohden mennään paremmilla fiiliksillä :) Vastoinkäymisiä tulee, samoin takapakkia, mut jälleen kerran ratkaisevassa asemassa on se, että miten reagoidaan ja miten pulmat ratkaistaan. Sekin on urheilijana kasvamista, kun uskaltaa tehdä myös niitä rohkeita ja vaikeitakin päätöksiä. Synkkyyteen vaipuminen ja liiallinen ketutus ei kyllä aja asiaa yhtään eteenpäin... :)