keskiviikko 17. elokuuta 2016

Urheilun isojapieniä kysymyksiä

Nyt varsinkin tärkeiden, suurten arvokisojen alla tietty ilmiö korostuu. Oli laji kuin laji, kisa kuin kisa. Urheillaanko pelkästään tuloksen vuoksi? Tehdäänkö tuhansia tunteja töitä siksi, että ruudun takaa pahin arvosteluraati, penkkiurheilijoiden tiukka piinapenkki on valmiina kääntämään veistä harvassa, kun ei kannetakkaan kultaa kaappiin, edes niitä himmeämpiä metallinpalasia tuliaisina? En toki halua yleistää, mutta joukkoon mahtuu monta monituista. 

Ollaanhan me urheiluhullua kansaa, siitä ei pääse mihinkään, yli eikä ympäri. Ja se on hieno juttu se. Tukea ja kannustusta löytyy, mutta miten käy jos tulos onkin ennakko-odotuksista too far away. Vain murto-osa urheilijan elämästä, arjesta, työstä, välittyy ruudun ulkopuolelle.  Näemme vain sen kriittisimmän hetken, mahdollisen työn tuottaman kypsän hedelmän.

Sitten joudutaan median myllytykseen. Lausunnon antaminen suorituksen jälkeen ei nyt saata tulla aivan itsestään. Tunneskaalaa käydään pään sisällä läpi, koita siinä sitten soperrella ja analysoida, kun et itsekään oikein vielä tiedä. Arvostellaan, analysoidaan, keksitään tekosyitä. Kyllä se urheilija sitten kertoo rehellisesti miten meni niinku noin omasta mielestä. Se ei vain muulle yleisölle välttämättä riitä.

Sivusta seuranneena itsekin urheilija kun olen, välillä pistää harmiksi muiden puolesta. Kuka nyt tahallaan lähtee tekemään huonoa suoritusta arvokisa-areenalle. Suhteellisen pientä prosenttia veikkaisin. Kaikki se työ,  satsaus, tuhannet tunnit. Tuskin ovat turhia olleet. 

Urheilu on yksi hienoimmista asioista. Pidetään se arvostaminen aiheena. Annetaan urheilijoiden tehdä se minkä he parhaiten osaavat. Se riittää siihen mihin se riittää. Iloitaan kun on aihetta iloon, tuetaan kun sitä eniten tarvitaan. Pidetään yhdessä yllä hienoa, suomalaista urheiluhenkeä ja ollaan ylpeitä siitä, mitä ikinä saavutetaankaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti