My Journey: Lunta tupaan

Ronde van Lekkerkerk. Photo: Cees van de Pol

Kolarista nyt on semmone melkein kahden viikon päivät ja suoraan sanottuna taas ei ole kaikki törmäsen tyttärellä menny ku strömssöössä. On se vaa kumma, kun pahanilman linnut jaksaa kierrellä tämän päänupin ympärillä.

Eipä siinä, kyllä tähän kolarin aiheuttamaan hermokipuun alkaa olemaan jo melko turtunut, mutta nukkuminen ja kunnon yöunet kuulostaisi enemmän kuin taivaalliselta. Käsi alkoi muutaman päivän jälkeen kolarista kestämään ajamista, mutta pientä säätämistä se vaati, kun ohjaamosta ei voinut normaaliin tapaan pitää kiinni. Toimintakyky onneksi palasi sukkelaan, kyllä kivun kanssa selviää hammasta purren.

Viime viikolla olin onneni kukkuloilla, kun pääsin starttaamaan Lekkerkerkissä korttelikisaan yhdessä kovien ammattilaisnaisten kanssa. Kyyti oli kovaa. Kroppa oli hieman nukuksissa, mutta kaikki otettiin irti mitä otettavissa oli. Sija 37. Edellisenä päivänä tosiaan valmentaja ja junnutyttö tuli kisa/treenireissulle tänne selkosille. Jippii, treeniseuraa! Perjantaina vedettiin rauhallista siivua nautiskellen paahtavan kuumasta hellesäästä. Illalla tulikin sitten eri äänikelloon ja tulin sairaaksi. Lauantain koitin urhoollisesti keplotella ja kannustaa Viivin ekassa kisassa, mutta tauti iski kunnolla päälle. Mikä lie. En muista milloin viimeksi olisi ollut niin huono ja vetämätön olo. Kolme päivää punkan pohjalla jäätävissä tuskissa ja aivan kanttuvei. Vesilasin nostaminenkin vaati melkoisia ponnisteluja. Helleaallon paahtava kuumuus teki olosta entistä tukalamman.

Oloa ei ainakaan järin paljon kohentanut se, että huomattiin pyöräni etuhaarukan olevan sen verran pahasti murtunut, että siitä ei kalua korjaamatta tule eikä sillä kisaa enää ajeta. Onneksi se ei antanut kesken treenien taikka torstain kisassa periksi. Päälisin puolin pyörä tarkistettiin heti kolarin jälkeen ja kaikki tuntui olevan ehjänä. Treenatessa pyörässä tuntui pientä väljyyttä ja tarkistutin pyöräliikkeessä kiekot. Ne olikin ottaneet hittiä. Murtumakohta haarukassa oli niin ovelasti piilossa, että sitä ei aluksi edes huomannut. Sisäpuolella kuituun asti ja näytti likakerrokselta. Oispa vaan ollutkin pelkkää shaibaa...

Onneksi olo alkaa olemaan jo sen verran kohentunut, että voi ajatella lauantaina kisaamista. Onneksi tiimiltä löytyy myös varapyörä, jolla pääsen viivalle. Uusi haarukka odottaa jo Suomessa maanantaina, iso kiitos siitä Toni&Tonille!

Hieman meni pläänit uusiksi, mutta sitä tää urheilu on. Kunhan mahdollisimman pian pääsee tolpilleen ja toiveissa on päästä vielä loppuviikosta kisaamaan ennen kuin kotiinpaluu koittaa sunnuntaina.