Taas sillä pää petti

Hieman tullee tää jälkijunassa, mutta menkööt!

Kolumni 21.2.2018 ”Taas sillä pää petti”

Oma kisakauteni tärähtää käyntiin uuden hollantilaisen joukkueen väreissä reilun kuukauden kuluttua puukenkämaassa. Tällä hetkellä leireilen ja virittelen kuntoa tulevaa kisarupeamaa varten Espanjan lämmössä ja matkani jatkuu parin viikon päästä viime kesän asuinsijoille. Syksyn ja talven antoisat harjoitustunnit jaloissa lähdetään jahtaamaan parasta kautta tähän astisista. Rima on nostettu korkeammalle tänä vuonna ja lähivuosien tavoitteet tähtäävät maailman eliitin joukkoon sekä Tokioon 2020.

Urheilija asettaa omat henkilökohtaiset tavoitteensa niin edessä olevaan kisakauteen, yksittäiseen kilpailuun sekä pidemmälle tulevaisuuteen. Tällä hetkellä monen urheilijan nelivuotinen jakso huipentuu meneillään olevissa talviolympialaisissa. Otetaan esimerkiksi juurikin kyseiset maailmanlaajuiset kinkerit, joissa urheilijat kantavat maansa lippua omissa että koko joukkueen sekä kotimaansa nimissä. Tämä pariviikkoinen ajanjakso on ollut penkkiurheilijalle kutkuttavaa aikaa ruudun tällä puolen, mutta mitähän se mahtaa olla itse urheilijalle siellä ruudun toisella puolella?

Urheilijat ovat olleet valtavassa median pyörityksessä niin ennen kuin jälkeenkin kisasuoritusten. Helppoa on ruudun takana arvostella ja spekuloida syitä ”piloille” menneeseen suoritukseen. Mitaliveikkaustilastot heittelevät laidasta laitaan. Suhteellisuuden taju saattaa hämärtyä mitalin kiilto silmissä. Kun urheilija pystyy venymään parhaaseensa arvokilpailuissa, onko se aivan sysihuono saavutus, vaikka ne kirkkaimmat sijat menivätkin toisaalle?

Lausunnon antaminen suorituksen jälkeen ei välttämättä vastaa todellisia fiiliksiä, vaan helposti voi puhua ohi suunsa ja asian vierestä tunnekuohuissa. Siitähän se varsinainen riemu ratkeaa ja nätisti napsahtaa selittelijän leima otsaan. Tunneskaalaa käydään pään sisällä läpi, koita siinä sitten analysoida, kun et itsekään oikein vielä tiedä. Kyllä se urheilija sitten kertoo miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Se ei vaan yleisölle harmillisesi välttämättä riitä.

Etenkin tärkeiden arvokisojen alla tietty ilmiö korostuu, oli laji tai kisa mikä tahansa. Urheillaanko täällä pelkästään tuloksen vuoksi? Tehdäänkö tuhansia tunteja töitä siksi, että ruudun takana penkkiurheilijoiden tiukka asiantunteva arvostelijajoukko on valmiina ryöpsäyttämään palautevyöryn, kun ei kannetakkaan kultaa repputolkulla kotiin? Huippusuoritukset luonnistuvat kyllä vaivattomasti kotisohvalla ja pienetkin virheet huomataan tasan tarkkaan. ”Olisihan tuosta paikasta pitänyt maaliverkon heilua! Pitääkö tuonne mennä noille tolvanoille näyttämään mallia miten ne hommat tehdään?”

Kovin kannustavalta ei tunnu, kun palaat kotiin kaikkesi antaneena ja ensimmäinen kommentti viiltää terän lailla: ” Jaa et voittanutkaan? Sille menit vielä häviämään, ei ole kovin hääviä tuo sinun ynnä muut- sijoitus, pitäisikö vaikka alkaa treenaamaan?”

Toinen aika yleinen letkautus on se, että taas sillä pää petti. ”Senhän tiesi jo lähdössä, että pää sillä ei kestä.” Miksiköhän se pää saattaa pettää? Paineet. Nimenomaan ulkopuolelta tulevat paineet. Urheilija joutuu kestämään aikamoisessa painekattilassa jo valmiiksi, eikä siinä ulkopuoliset länkyttäjät paljoa tilannetta ainakaan helpota.

Tähänkin tilanteeseen sopii passelisti kuvaus, että koitapa astua hetkeksi toisen saappaisiin. Asiattomat kommentit pistävät veren välillä kiehumaan, vaikka suodatin pelaakin hyvin.  Kuka nyt tahallaan lähtee tekemään huonoa suoritusta arvokisa-areenalle, tahallaan niin sanotusti häviämään.

Suomalaiset ovat henkeen ja vereen urheiluhullua kansaa, tuloshulluja siinä sivussa. Tukea ja kannustusta löytyy, mutta miten käy tuloksen jäädessä viivan alle? Minne hävisi se hurmioitunut sinnikäs kannatusjoukko? Vain murto-osa urheilijan elämästä, arjesta ja työstä välittyy ruudun ulkopuolelle.

Urheilu kaikessa monimuotoisuudessaan on hieno asia. Annetaan urheilijoiden tehdä se minkä he parhaiten osaavat. Iloitaan kun on aihetta iloon, tuetaan kun sitä eniten tarvitaan. Pidetään yhdessä yllä hienoa, suomalaista urheiluhenkeä ja ollaan ylpeitä siitä, mitä saavutetaan. Reilun pelin henkeen kuuluisi seistä tukena niin hyvinä kuin niinä heikoimpinakin hetkinä.