lauantai 2. kesäkuuta 2018

Älä hakkaa päätäs seinään

Moromoro Suomesta! Hassuin tunne Helsinkiin laskeutuessa oli se, että kuulee puhuttavan omaa kieltä joka paikassa. Kolme kuukautta kuunnelleena sitä hollannin molokotusta niin oli varsin virkistävää tajuta mitä ympärillä puhuttiin.

Facebookissa ja Instassa ehdin jo lyhyesti kertoa paluustani Suomeen suunniteltua aikasemmin. Ajattelinpa tässä hieman avata, mitä tässä on touhuttu viimeisen kuukauden aikana.

Vaikeudet alkoi maajoukkuereisulla Tsekeissä huhtikuun lopulla. Olin tehnyt hyvät ja tasapainoiset kisat alle sen kaatumisesta selviämisen jälkeen ja itsellä oli kyllä jalka niin sanotusti kulullaan. Automatkan aikan Tsekkiin Belgian "leirityksen jälkeen" olin tavallista väsyneempi ja jalka oli raskas. Ajattelin sen olevan vain matkaväsymystä ja ihan ei ollut palautunut valmistavista harjoituksista. Mieli oli korkealla kun pääsi maajoukkueen kanssa kisaamaan. Ekan päivän mantiellä heti startista oli kummia käynnistymisvaikeuksia, mutta selvisin sitten kuitenkin limiitissä maaliin jäätävä puikko ja ihmetys otsassa. Seuraavana päivänä olo oli edelleen tukala ja tukkoinen ja noutaja tuli alta aikayksikön. Silti siinä kihnuttelin maaliin ja käytiin sitten tsekkamassa seuraavan päivän temporeitti palautteluksi. Onni sinänsä, etten alittanut aikalimiittiä, koska illalla iski aivan jäätävä yskä ja nousi kuume. Keuhkot aivan tulessa ja yskiessä tuntui pursuavan korvista ja nenästä kaikki pihalle,
Eipä siinä sitten, kotiin ottamaan lepiä ja sluibaamaan. Kovin paikka oli se, että joutu passaamaan Lekkerkerkin kauna odotetun korttelikisan ja ajamaan puolikuntoisena samaisen UCI-kisan ,jossa viime vuona loukkasin tämän surkuhupaisan ranteeni. Oireet katosi siis siinä määrin, että uskalsi aloittaa kevyen harjoittelun. Treeneissä kulki suht ok ja kovempaakin settiä pystyi varovaisesti tekemään. Olen tosi allerginen aina näin keväällä, mutta tällä kertaa se oli jotain out of the scene.

Ranskan reissu meni sitten miten meni eli päin vihkoa. Fiilis sitä ennen oli luottavainen, että tällä kertaa pystyisi edes omaan perussuoritukseen sairastelusta huolimatta. Jo matkustamisen jälkeinen avaava lenkki oli melkoinen shokki ja lihat ihan hyytelöä. Allergia puski kunnolla päälle. Seuraavan päivän kisa jäi alkumetreille, kun sain hirveän ahistuskohtauksen. Säikähdin tilannetta niin paljon, etä se purkautui sitten keskellä tietä hyperventilaationa ja itkukohtauksena. Menin aivan shokkiin koko tilanteesta. Keuhkot yski verta ja jokaikinen lihas oli vetelä. Seuraavana päivänä starttasin, ajoin kierroksen ja hyppäsin autoon vähin äänin.

Olo oli kerta kaikkiaan jo niin tukala, että oma mielikin alkoi murtumaan ihan täysin. Pelkkä istuminen hengästytti, saatikka että olisi pystynyt mihinkään huippusuoritukseen, kun meno oli edes omasta tasosta far behind. Ja aivan yhtäkkiä. Puhalsin pelin sitten poikki ja otin ensimmäisen lennon kotiin. Palo käpy niin sanotusti täysin.

Se epätietoisuuden tunne on ehkä kamalinta. Näin jälkikäteen ajateltuna, niin täytyy pystyä nopeampiin päätöksiin itse; ilman mitää huono omaatuntoa tai painetta. Mielessä pyöri kuin toistona viime kevät, kun ranne napsahti paskaksi. Epätietoisuus omasta tilasta ja siitä, mitä kannattaisi tehdä. Tässä kohtaa epätietoisuuden aiheutti se, että halusi kovasti ajaa uuden joukkueen kanssa isot karkelot, kun maajoukkuereissujen välillä olo kuitenkin palasi normaaliksi joksikin aikaa.

Kävin alkuviikosta Turussa Mehilisessä urheilulääkärillä. Sieltähän sitten löytyi syy tähän kaikkeen; keuhkoputken- ja poskiontelon tulehdus, närästys ja allergiaoireet. Hyvä soppa voi pojat. Yleinen jaksaminen ja vire on ihan pohjalukemissa, lääkkeet vetää olon vielä entistä vetelämmäksi. Urheilijat kun tykkää tavoitteenasettelusta, niin oma tavoite on päästä terveeksi asap. Ja sen jälkeen päästä taas nauttimaan ajamisesta. Ja kisaamisesta, kun tiedän milloin olen tarpeeksi valmis siihen.

Mitä tämä tarkoittaa? Paljon lepoa, lepoa ja lepoa. Jätin pyöränkin ihan suosiolla osiin pyörälaukkuun, ettei vaan alkais polttelemaan turhan aikaisin. Tauko tulee nyt oikeastaan passeliin paikkaan. Vietän aikaa vielä ensi viikon etelässä, tulevana keskiviikkona kontrollikäynnille ja siitä viikonloppuna kohti pohjoista. Lääkkeet on onneksi alkaneet puremaan, tämä parin viikon kestänyt viskibasso alkaa taittumaan normaalimman kuuloseksi. Pöpö on pakko saada kropasta pois, ennekuin voi palata normaaliin rytmiin.

Ehei, vaikka nyt jääkin muutamat tärkeät tapahtumat välistä, ei se maailmanloppua aiheuta. Kesää ja kautta on nokosti jäljellä ja varmasti pääsee ajamaan sielunsa kyllyydestä ja nielemään maantiepölyä.

Vuoristorata on paras vertauskuva tässä tilanteessa, vaikka kulutetuin klisee onkin. Välillä vastoinkäymisten jälkeen itsensä tsemppaaminen ja kasaaminen on kuin suossa rämpimistä, aina välillä. Joudut kokoamaan itsesi uudestaan ja uudestaan. Mutta loppupeleissä se tekee susta vaan paljon vahvemman. Pettymykset kuuluu urheiluun ja elämään muutenkin. Positiivisen asenteen säilyttäminen ahtaassa paikassa on välillä vaan tosi vaikeaa. Märehtiminen ja itsesäälissä rypeminen ei johda puusta pitkälle, mutta myös negatiiviset tunteet ja ajatukset on hyvä käsitellä ennen eteenpäin siirtymistä. "Miksi kävi näin?" "Mitä voin tehdä asian ratkaisemiseksi?" "Mitä hyvää tilanteessa on?" "Mirä teen seuraavaksi?"Itsepuhe on tärkeää. Paineita on ihan turha ottaa, vaikka se on joskus helpommin sanottu kuin tehty.

"Ei kannata ottaa liian vakavasti" - nojuu, mutta mietippä miltä tutuu jos et voi tehdä sitä omaa juttua, joka on sulle äärittömän tärkeää. Jos hakkaat päätäs seinään, pistä edes kypärä päähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti