maanantai 3. huhtikuuta 2017

Helevetinviikko

Kuva: Hinninck Paul, Pajot Hills Classic 2017.
Puukenkämaa on kohdellut tähän asti hyvin. Kuukauden päivät ovat kuluneet suitsait sukkelasti. Niin kuin edellisessä postauksessa kirjoittelin, arki rullaa päivästä toiseen tiivisti treenien ja huilailun määrämällä tahdilla. Kevät on ottanut aimo harppauksen viikon mittaa eteenpäin, vaaleaverikkö on saanut hippasen väriä pintaan.
Tänne lähtiessäni tiesin teoriassa mikä odottaa. Kokemusta on kuitenkin aikaisempina vuosina karttunut hyvin kierrellessä kisoja ulkomailla kaikennäköisissä karkeloissa. Kyllä sain tosiaankin hyviä vinkkejä ja kannustusta ennen matkan alkua, mutta todellisuuden kohtaaminen kaikessa hienoudessaan, säälimättömyydessään ja karuudessaan olikin toista luokkaa. Kuin märkä rätti olisi paiskattu vasten kasvoja. Tällaiselle äärimmäisen kilpailuhenkiselle ja itseltään paljon vaativalta urheilijalta kyllä kysyttiin viime viikolla pitkää pinnaa ja venyviä hermoja.

Kyllä viime viikko oli lievästi ilmaistuna täysin h*lvetillinen. Hakkasin päätä seinään ja mietin miten tämä kaikki voi olla mahdollista. Kurjuuksien kurjuus. Valivalivalivalivalivali... Olo oli enemmän kuin turhautunut. Nieleskelin pettymyksen karvaita kyyneliä. Pahalta maistu, ihan tosi pahalta. Pskoja hetkiä vain yksinkertaisesti tulee, se kuuluu asiaan. Jokaisesta koettelemuksesta voi ottaa opiksi, kun myrsky ensin hieman laantuu. Puhelinlangat on laulanu ahkerasti kotipuoleen. Kyllä mulle vähintään sata ja yks kertaa hoettiin, että "ota hyvä ihminen järki käteen ja realiteetit tapetille, reissua vasta alle kuukausi takana ja vasta maaliskuun loppu. Millon sä oot alottanu kauden näin aikasin, viime vuonna oli tähän aikaan sukset viel jalassa?" Muttakumuttakumuttaku...Niinpä niin, kukaan muu ei sitä kuoppaa sulle kaiva ja vaan sä itte voit sieltä nousta. Tai jäädä pohjalle narskuttelemaan hiekanjyviä. Mikäs siinä, jos purukalusto kestää...Pah.

Nyt asiaa voi tarkastella erilaiselta kantilta. Ja hieman heittää nauruakin perään.

Mitäs tapahtuikaan viime viikolla? Ensinnäkin kävin 29.3 vetäsemässä Slotenissa viikkokisan elitemiesten kanssa. Täällä järjestetään viikottain pitkin maata seurojen omilla suljetuilla harjoitusradoilla harjoituskisoja. Sinne mentiin ukkojen sekaan ajamaan ja vauhtiahan riitti. Tällaiset startit on hyviä just treenimielessä, koska matka on passeli (nyt oli reilu 70km), kisaajia saattaa olla pitkälti yli sata ja tosiaan, sitä vauhtia riittää. Olin ihan liekeissä ja sukkuloin sielä miesten joukossa ja ihan treenimielessä yhtään ei säästelty. Kyllä se kisan aikanen kiskominen maaliviivan jälkeen tuntui hippasen koivissa.

Keskiviikkona 29.3 Pajot Hills Classic. DNF

Lauantaina 1.4 Volta Limburg Classic. DNF


Melko karua tuloslistaa. Minä en ikinä keskeytä. Ellei pää ole kainalossa. Ja samalla viikolla kaksi kertaa. Keskiviikkona poukkoiltiin pitkin talojen pensasaitoja, ojia ja pihatannerta ja oijottiin ohjaussarvia toisen kuskin kanssa (miten tanko voikaan mennä niin solmuun?!). Toivotonta takaa-ajoa, jalat kaput ja määräys luuta-autoon....siinä ei paljoa parane pullikoida vastaan. Ja kyllä, luuta-autossa on oikeesti pitkä katuharja sivuikkunaan köytettynä pystyssä.  Lauantaina kaikki pelimerkit oli kohdillaan aina ensimmäiseen kymppiin asti ja NAPS. Migreenikohtus ja hyperventilaatio. Jippikayjeiiijjj ja sääri suoraks.


Tämä olkoon antoisa opintomatka. Tänne tulin juurikin sen vuoksi, jotta tulisin paremmaksi pyöräilijäksi. Ja oppisin tavoille. Oppimisen kautta on mahdollisuus kehittymiseen ja tulosten paukuttamiseen. Mitä opin? Mitä voisin tehdä toisin? Mitä voisin tehdä paremmin? Tärkeämpää tässä vaiheessa on kehittyä askel kerrallaan, eikä tuojottaa pelkkää tuloslistaa. Se ei välttämättä kerro kaikkea sitä, itä kisan aikana tapahtuu. Sija on puoli totuutta. Ja yleensä vain voittajat muistetaan. But, I'm gonna be there some day!

Mikään täällä ei ole itsestäänselvää. Teoriassa on helppo sanoa, että täytyy tehdä näin ja näin. Ehei kuulkaas, ei se kerrasta eikä edes toisesta välttämättä mene maaliin asti tai edes sinne päin. Tänne täytyy tulla itse kokemaan, millaista kisaaminen täällä oikeasti on. Kaikkinensa nyt ollaan aaaaaivan eri planeetalla kuin millaista kisaaminen on esimerkiksi Suomessa. Karu fakta on, että tänne ei kannata tulla ensikertalaisena henkseleitä paukuttelemaan. Mutta ei myöskää kuvia kumartelemaan. Ei ole todellakaan itsestäänselvää päästä edes isompia kisoja maaliin. Täytyy tehdä ihan hirveästi töitä, oppia virheistä. Olla rohkea. Jäätävä fysiikka ei paikkaa sitäkään tosiasiaa, että jos et yksinkertaisesti osaa ajaa tällaisessa ryhmässä, luuta-autosta eturivin paikka on melko varmasti taattu. Karu homma, jos tiput pääporukasta isommissa kisoissa, melko helposti noukitaan  kyytiin. Yksi särö ajosilmässä ja heipparallaa vaan.


Kun teknisesti vaativille kapeille teille navakan sivarin puhaltaessa isketään sellaset 100-200 nälkäistä kuskia, saattaa siinä mennä heikkohermoisella sormi suuhun. Jokaisella on yksi asia mielessä starttiluvan paukahtassa, hullun kiilto silmissä armoton pyrkiminen keulalle. Kun kaikki ne parisataa pottapäätä fillareineen päivineen koittaa tunkea yhden autokaistan levyiselle tielle, siinä oikeasti on leikki kaukana. Vieläpä siihen sitten kaikki normaalit esteet, pientareille parkkeeratut autot, tienjakajat, rotvallinreunat, kuopat, railot, kiertoliittymät.... melkoinen soppa.  Keula pistää aina kauhean höökin päälle alussa, jotta ajo keulassa rauhoittuu, tiputetaan heikoimmat ja näin koitetaan välttyä kasoilta. Aina tämäkään ei aina päde, nimittäin nimenomaan keskiviikkona iso kasa napsahti juurikin keulassa, kun saavuttiin ekalle mukulakivipätkälle.


Täytyy osata luovia, lukea, nousta oikeassa paikassa ylös ja pitää se paikka. Ja auta armias, jos valut ryhmässä liian perälle ja sivari koittaa kaataa samalla kumoon laittamalla kapuloita rattaisiin ja juna katkeaakin edestä, niin siinä on melkoinen homma koittaa puskea porukkaan takaisin. Surkeiden sattumusten sarja on valmis. Oikeasti jos et ole hereillä, nukut onnesi ohi enemmän kuin huomaamattoman helposti. Sahaaminen keulan ja hännän välillä edestakaisin vie vaan turhaan voimia. Täällä ollaan totuttu tällaiseen agressiiviseen kisaamiseen. Kisoja on hyvinkin erilaisia, mutta ajotyyli on pitkältikin sama. Ja minulta kysyttiin jälleen, että miksi valitsin juuri Hollannin. Juuri siksi, että täältä saa parhaiten kokemusta.


Kaikki ei todellakaan tapahdu sormia napsauttamalla, eikä paljon auta, jos takaraivossa länkyttää koko ajan ääni, joka haluaa kaiken tässä ja juuri nyt heti paikalla. Ensimmäinen iso askel oli pelkästään jo siinä, että tänne ylipäätänsä uskalsi yksin lähteä. Oppimaan, kehittymään. Vaatii aikaa kasvaa tähän rooliin. Eri juttu miten asiaan suhtautuu. Aina voi palata häntä koipien välissä ruikuttaen maitojunalla kotiin, kun loskaa tulee ovista ja ikkunoista. Minä aion ottaa tästä kokemuksesta kaiken irti. Haaste on annettu ja siihen vastataan. On tämä vaan niin hieno laji.


Muistilista:
Ole ahnaampi kuin muut, ota paikkasi ryhmässä
Ole aktiivinen

Älä epäröi
Reagoi heti äläkä viidestoista päivä
Lue kisan kulkua ja muita kuskeja
Opettele ajamaan sivariin
Ota mukulat haltuun


Siinäpä ne oleellisimmat seikat, mitkä vaatii erityistä huomiota, kun seuraavan kerran kurvaa lähtöviivalle. Joka muuten on tämän viikon launataina criteriumi Rotterdamissa. Now i can truly say, can't wait!!!!


Alla linkki, jonka suosittelen lukemaan...


http://www.cyclingnews.com/blogs/author/leah-kirchmann-taking-on-the-cobbled-classics/




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti